Älä liikahda! Ei olla kotona! sanoo Petri rauhallisesti.
Mutta ovikello soi! Helmi pysähtyy, nousten hieman sohvalta.
Antaa soida vaan, vastaa Petri.
Entä jos se on joku tärkeä? Tai asialla? Helmi kyselee.
On lauantai, kello on kaksitoista, Petri toteaa. Et kutsunut ketään, en mäkään odota ketään. Mikä johtopäätös?
Katson vain nopeasti ovisilmästä! Helmi kuiskaa.
Istut nyt vaan! hänen äänensä on määrätietoinen. Ei olla kotona! Kukaan ei huomaa mitään menkööt takaisin.
Mistä sinä tiedät kuka siellä on? Helmi kysyy.
Arvaan, siksi sanon: älä pyöri ikkunoiden edessä!
Jos se on sitä, mitä luulen, eivät he ihan heti lähde! Helmi kohauttaa olkiaan.
Kaikki riippuu siitä, kuinka kauan emme avaa ovea, Petri sanoo tyynesti. Lopulta ne lähtevät. Eivät ne rappuun yöksi jää. Meillä ei ole mihinkään kiire. Ota kuulokkeet, kännykkä ja katso vaikka elokuvaa.
Petri, äiti soittaa, Helmi näyttää puhelimen näyttöä.
Ovellahan seisoo sun tätisi ja hänen flegmaattinen poikansa, Petri päättelee.
Mistä muka tiedät? Helmi ihmettelee.
Jos se olisi ollut mun serkku ja Petri sanoo serkku hyvin pehmeästi niin mun äiti soittaisi!
Onhan muitakin vaihtoehtoja? Helmi epäilee.
Jos ne olisi naapurit, en jaksaisi rupatella. Kaverit olisivat jo soittaneet tai tekstanneet ja kysyneet, sopiiko tulla. Eivät hakkaisi ovikelloa puolta tuntia. Vain sukulaiset ovat noin röyhkeitä!
Petri, se on mun täti, Helmi huokaa. Äiti laittoi viestin. Missä me oikein luuhaamme täti Liisa olisi ollut yötä pari päivää, sillä on asioita Helsingissä!
Kirjoita vaikka, että kaupungissa on hotelleja pilvin pimein, Petri hymyilee.
En minä noin voi sanoa! Helmi napauttaa.
No tiedän, Petri miettii. Kirjoita että ei olla kotona, asutaan hotellissa kun asunnossa oli tuholaistorjunta!
Hyvä idea! Helmi kirjoittaa ja lähettää viestin.
Petri, äiti kysyy, että varattaisiin kaksi huonetta tädille ja Jonille! Helmi pudistelee päätään.
Kirjoita, ettei ole rahaa. Sano vaikka, että saatiin kaksi petiä hostellista ja huoneessa on viidentoista virolaisen työporukka, Petri virnistää.
Äiti kysyy, milloin tullaan kotiin, Helmi katsoo miestään.
Kirjoita, että viikon päästä, Petri heilauttaa kättään.
Ovikello vaikenee. Molemmat puolisoista huoahtavat.
Petri, äiti sanoo että täti tulee viikon päästä. Helmi äänessään epätoivo.
Eikä olla silloinkaan kotona, Petri sanoo kuivasti.
Eihän tämä ratkaise mitään? Ei me voida juosta pakoon ikuisesti. Mitä jos tulevat arkipäivänä tai odottavat töiden jälkeen oven takana? Niin tätini kuin sun serkku niiltä onnistuu kaikki!
Niinpä, Petri masentuu. Miksi ostettiin isompi asunto?
Sitä tulevaa isompaa perhettä varten, Helmi muistuttaa.
Meidän täytyy saada lapsi! Mieluusti heti kaksi, Petri vakavoituu.
Ei kai se musta ole kiinni? Helmi ärähtää. Ollaan yritetty, mutta tiedät että pitäisi tutkia, ei vaan tärppää!
Stressi pois, niin onnistuu, Petri sanoo määrätietoisesti. Perhe stressaa vuorotellen, milloin sun läheiset, milloin mun!
Kumpa saisi kaikki lensiin, mistä tulevatkin, niin elämä voisi alkaa rullata!
Helmi ei vastusta. Hän tietää Petrin olevan oikeassa.
***
Avioituessaan he kävivät kalliit tutkimukset: perinnölliset sairaudet, sopivuus, hedelmällisyys. Kaikki oli hyvin. Mutta heti häiden jälkeen lapsihaaveet siirrettiin piti säästää oma koti.
Perintöjä ei voinut toivoa. Ennen naimisiinmenoa molemmat asuivat yksiöissä vanhempiensa kanssa.
Viisi vuotta tinkimistä ja kovaa työtä tuotti ison asunnon.
Talo oli vanha, remonttiin meni rahaa, kaikki huonekalut jouduttiin ostamaan alusta. Mutta kuinka onnellisia he olivat!
Päässä soi edelleen Ismo Alangon Laulu Kerrostalossa.
Kunnolla ei ehditty juhlia tupariakaan, kun Helmin täti Liisa poikansa kanssa seisoo ovella.
Eikä siinä kaikki tädillä on mukana anoppi, ettei nuoret vain pistä hanttiin.
Teillä tilaa riittää, ei tarvitse enää nukkua yhdessä ahtaasti, kuten me Helmin kanssa ennen , tokaisee anoppi.
Kätevää, Liisa kehuu. Minulle oma huone, Jonille toinen!
Meillä ei olohuoneessa nukuta, Petri ilmoittaa. Se on oleskeluun.
En oo tullut töihin vaan kylään, nauraa täti Liisa. Helmi, selitä miehellesi, ettei mun ja pojan kannata samaan huoneeseen Joni kuorsaa!
Ja ruokapöytääkään ette edes kattaneet!
Emme odottaneet teitä, Helmi hämmentyy.
Ja jääkaappi on tyhjä, Petri huomauttaa vaimonsa tueksi.
No menköön, täti myöntyy hyväntahtoisesti. Petri, kipin kapin kauppaan! Helmi, keittiö kutsuu!
Joko hommat aloittelee? anoppi napauttaa. Tälläkö tavalla täällä vieraita kestitään!
Menkää nyt jo… Petri ähkäisee, mutta Helmi raahaa hänet pois keittiöstä.
Kun Petri vapauttaa Helmin otteestaan, hän kysyy:
Onko tässä nyt joku sekoittanut pakkaa? Vien heidät vaikka sun äidin luo! Voinkin viedä vaikka molemmat samalla kerralla!
Jos kerran tullaan kylään, käyttäytykää vieraana. Tämä on jotain muuta!
Petri, hän on vaan suora, maalta kotoisin! Helmi hymähtää. Sellainen tapa heillä!
Kyllä maalaistavat tiedän, mutta töykeys ei kuulu niihin!
Kulta, älä rähjää äidille ja tädille, tulen hulluksi muuten! Ja sinusta tulee heille vihollinen, haluatko sitä?
Ei kiinnosta! Jos kohdellaan huonosti, voin lakata olemasta olemassa. Olkoot vaikka olematta, en kaipaa!
Kulta, sääli minua! Jos nyt potkaiset Liisan ulos, äiti kiroaa minut eikä mulla ole ketään muuta!
Tämä veto tehoaa. Petri puree hammasta ja lähtee kauppaan.
Tätin vierailu kolmessa päivässä venyy kahteen viikkoon. Petri tarrautuu valerianjuureen jo toisen päivän iltana.
Kun Liisa ja Joni lopulta lähtevät, nuoripari juhlii ja jynssää asuntoa kolme päivää, luutun ja harjan kanssa.
Kohta tulee uusi käänne. Ovelle ilmestyy Petrin serkku Jari perheineen.
Veliseni, tulin vaan pikaisesti, Jari rutistaa Petriä. On vähän asioita hoidettavana, lähdetään sitten takaisin!
Eikö yksin voisi hoitaa? Petri ihmettelee.
Mitä, jättäisin vaimon ja muksut yksin Nummelassa ja itse Helsinkiin? Ajattele! Jari nauraa. Jos eksynkin yössä? Vaimo vahtii!
Siksi toit lapsetkin? Petri kysyy.
Kenelle minä ne jättäisin? Jari taputtaa veljeään. Lapset haluavat kaupungin hulinaa! Mennäänpäs pyöräyttämään vanhaan malliin!
Jari! huutaa Anne-isänsä, jos alat sekoilla täällä, mä täräytän sulle kotiarestin!
Puolitoista tuntia Jarien porukan tulon jälkeen Helmi pakenee päänsäryn kourissa sänkyyn.
Lapset juoksevat ympäri asuntoa ja huutavat lakkaamatta. Anne-perhe tietää vain kiljua.
Jari intoilee kaupungille, Anne kirkuu vielä enemmän.
Petri, sä olet ainut lapsi? Helmi mutisee tyynyyn.
Tämäkin on vaan serkku äidin puolelta, Petri murahtaa. Sanon sitä serkuksi.
Voisiko hänet pyytää lähtemään?
Luulisin, mutta ihan sama kuin sun tädin kanssa. Jos nyt teen niin, äiti jankuttaa loppuelämän!
Hyvä kun yhdestä vierailusta toipuvat, kun taas uudet ovella. Täti Liisalla asioita kaupungissa jatkuvasti.
Serkku Jari perheineen tulee käymään tasaisin väliajoin. Ja äidit, molemmat, ovat koko ajan kuulolla. Anoppi nalkuttaa vävylle, appiukko miniälle.
Yhtämittainen stressi nakertaa nuoren parin jaksamista.
Eihän tällaisessa kelkassa ehdi lapsia ajatella. Terveys ja hermot kärsii, eikä aikaakaan jää. Eikä oikeastaan olosuhteita.
***
Vaihdetaan asuntoa? Helmi ehdottaa.
Pehmustettuun huoneeseen, vai? Petri naurahtaa. Kohta saadaan sellainen muutenkin!
Ei! Vaihdetaan meidän asunto saman kokoiseen jonnekin muualle. Kai joku haluaa vaihtaa alueelta. Me muutetaan, muttei kerrota kellekään osoitetta!
Sama lykkäys, Petri hymähtää. Serkkuni ja sun tätisi tenttaavat uudet asukkaat, kyllä totuus selviää. Ja siitä hyväkäs vasta loukkaantuvatkin.
Jos edes hetki riittäisi, että saisi lapsen alkaneeksi, Helmi sanoo toiveikkaana.
Meidän pitää rueta ihan tosissaan tuumasta toimeen: ei riitä pitää, täytyy saada myös syntymään! Ei ne sukulaiset siihen pysähdy!
Olisi vaan joku turvapaikka, Helmi huokaa. Mennäänkö ystävien luo yökylään? Piiloudutaan!
Tarkoitatko Mattia ja Kerttua? Petri kysyy.
Just niin, Helmi nyökkää. Niillä on jopa ylimääräinen huone.
Siellähän Tero asuu, Petri virnistää. Muistitko?
Eläimen kaverina mieluummin kuin omien sukulaisten kanssa! Helmi laskee päänsä epätoivoisesti.
Odota! Petri nappaa puhelimen. Matti, voisitko lainata koiraa?
Hei, ystävä! Mä oon sulle aina velkaa! Ollaan Kertun kanssa menossa Lapin lomalle, mut koiraa ei voi jättää kelle tahansa! Se rakastaa teitä! Matti intoilee. Tuon ruuat, pedin, lelut! Minäkin maksan!
Tuo vaan! Petri sanoo innostuneena.
Petri kääntyy Helmin puoleen kuin aamuaurinko:
Soita äidille, pyydä täti huomenna kylään! Soitan serkulle tulkaa viikonloppuna!
Oletko varma? Helmi kysyy epäuskoisena.
Oikein mielelläni otan vieraat vastaan! Eihän me voida sille mitään, jos meidän lemmikki ei kelpaa!
Serkku Jarin poppoolle riitti yksi Roki-koiran haukahdus valitsivat hotellin samantien.
Pitäkää tuo peto kiinni! Anne kiljui lapsen selän takana piilossa.
Täti Liisa, kai vitsailette? Petri virnisti. 45 kiloa lihasta ei mikään saksanpaimenkoira, vaan oikea rotukoira! Ovenkin rikkoo jos tarvii!
Miksi se tuijottaa noin? Liisan äänessä vavahdus.
Ei viihdy vieraiden kanssa, Helmi kohauttaa olkiaan.
Hankkiutukaa siitä eroon! En aio elää yhden pedon kanssa!
Kuinka niin eroon? Petri hermostuu. Tämä ihana koira on meidän lapsi. Kun meillä ei vielä omaa ole, pitää rakastaa edes jotakuta! Ja tästä en luovu!
En ikinä! Helmi sanoo perään.
Kun sitten molemmat äidit soittivat ja moittivat vieraanvaraisuuden puutetta, kuului vastaus:
Eihän me ketään häädetty, eivät vain halunneet jäädä! Mutta tulkaa vaan, ollaan ilolla vastassa!
Entä koira?
Mutta äiti, emmehän käännytä ketään!
Äitejä ei silti ala enää näkyä yhtä usein.
Kuukauden päästä Roki palaa kotiinsa, mutta on valmis palaamaan heti jos tarvitaan.
Ei sitä tarvittu Helmi on raskaana, ja vieläpä kaksosilla.
Pääasia: ei koskaan sano EI.
Istu alas! Emme ole kotona! – sanoi Petri tyynesti.
