Soittokello Kallion Panttilainaamossa soi matalasti, kuten usein unissa, missä aika vaihtaa rytmiä, kävely hidastuu eikä koskaan tiedä, onko päivänvalo oikeasti olemassa.
Simo tiesi nämä äänet kuin hengityksen vitriinin narahduksen, kun joku nojaa liian painavasti, turvaoven kamalan kolahduksen, jos salpa jää kieroon, ja tuon kellon kumisevan kolahduksen, joskus kirkkaan, useammin väsyneen.
Tämä oli väsynyt.
Nainen tuli sisään, yllään kellastunut keltainen mekko, sellainen, joka muistaa liian monta pesukertaa. Hän oli nuori ehkä kaksi- tai kolmekymppinen mutta hänen kasvoistaan näki väsymyksen, jota uni ei korjaa. Hän kantoi lonkallaan pientä lasta, ehkä vuoden ikäistä tyttöä, jonka silmissä oli sama levottomuus kuin äidillä: liian avara katse, liikaa ymmärtävä.
Simo ei nostanut katsettaan vitriinistä, jota hän pyyhki.
Voinko auttaa? hän sanoi.
Joo, nainen vastasi ja asetti lapsen toisen lonkan varaan. Minulla olisi pantattavaa.
Hopeaketju osui lasiin. Painava, jykevä. Sellainen ketju, jonka joku joskus antoi merkkinä siitä, ettei tarvinnut enää olla yksin.
Simo nosti sen, käsitteli sormissaan. Hän tarkisti lukon, etsi leiman.
Sterlingiä, hyvä käsityö.
Mieheni, nainen sanoi. Hänen äänensä pysyi vakaana, mutta ääni häilyi reunalla. Hän kuoli viime maaliskuussa.
Simo käänsi ketjua valon alla. Hän oli nähnyt näitä tuhat kertaa. Jokainen ketju kertoi tarinan, jota hän ei ollut kysynyt.
Viisisataa euroa, Simo sanoi.
Nainen ei nytkähtänyt. Ei mitään sellaista terävää hengenvetoa, ei hiljaista vastalauseen hetkeä. Hän vain nyökkäsi, kuin olisi laskenut summan jo matkalla ja surutyön tehnyt.
Okei.
Tiedät varmasti, että tämä on pantti? Sinulla on yhdeksänkymmentä päivää
En pysty lunastamaan sitä takaisin, hän sanoi Simolle katsoen ensi kertaa suoraan silmiin. Ota se vain.
Simo laski viisikymppisiä, työnsi ne yli lasin. Nainen taitteli setelit laskematta niitä, kaivoi ne laukkuunsa ja nosti lapsen syliinsä.
Kiitos, hän sanoi.
Kello kolisi taas sama hidas ääni.
Simo tiputti ketjun romukoriin, kääntyi kirjaamaan tapahtuman: päivämäärä, paino, leima, maksettu summa. Mutta hänen kätensä pysähtyi.
Jokin vaati nostamaan ketjun takaisin valoon. Ehkä rutiini, ehkä jokin sumeampi ajatus. Hän käänteli sitä. Ketjun lukon taustalla oli kaiverrus: käsin hakattu, ei kone. Sellainen, jonka joku on pyytänyt, koska sillä on merkitys.
Kalliolle aina vierelläsi.
Simo jäi paikoilleen, kuin unessa jossa jalat eivät tottele. Hän ei ollut aikoihin ajatellut isäänsä, mutta nyt se tunne nousi oudolla voimalla.
Oma isä Risto Siltanen, puuseppä, ammattiliiton jäsen, kädet joilla tehtiin koti mutta ei koskaan pääsyä velkojen yli oli joskus astellut pieneen panttilainaamoon. Likaisempaan, sylissä isoisän vanha Omega-rannekello, ja tiskin takana istui harmaatukkainen mies, joka ei edes vilkaissut ylös.
Kuusikymppiä, tämä oli sanonut.
Isä otti rahat sanomatta mitään. Sinä iltana Simo löysi isänsä istumassa pihalla iltapimeässä, liikkumatta, olematta. Ei juonut, ei puhunut, vain istui. Siinä oli sellaista hiljaisuutta, jota hän ei ollut ennen nähnyt.
Isä? hän oli sanonut.
Risto oli nostanut katseen, ja siinä oli ollut se tietty ilme. Ei suru, ei viha vaan jotakin hiljaisempaa, pahempaa. Sen näköistä, joka ymmärtää ensi kertaa, ettei maailma välitä.
Simo ei ollut koskaan unohtanut sitä. Kahdessakymmenessä vuodessa hän oli ehkä vaihtanut saman ilmeen sataan muuhun kasvoon.
Hän vilkaisi monitoriin.
Nainen seisoi yhä ulkona, kymmenen askelta ovesta, lapsi sylissään. Hän tuijotti Mannerheimintielle, kuin laskien jotakin näkymätöntä. Niin kuin viisisataa euroa laukussa olisi kaikki ja ei mitään, ja hänen pitäisi nyt päättää kumpi.
Simo katsoi ketjua kädessään. Katsoi tapahtumakirjaa, johon rahat oli jo kirjattu.
Hän nappasi sekä ketjun että setelit ja meni tiskin takaa kadulle, painoi oven auki.
Odottakaa!
Nainen kääntyi äkisti, lapsi puristui lujasti hänen kylkeään vasten. Hän pelkäsi ketjun ottoa takaisin, sen näki kasvoilta: tässä se nyt tulee.
Hetki, Simo sanoi, hengityksensä raskas, vaikka matka oli lyhyt. Odottakaa vain.
Hän astui lähempään. Naisen kasvoilla oli entistäkin syvempi väsymys, silmänaluset kirkkaan pakkeliaallakin tummat. Toisen sandaalin remmi oli korjattu hakaneulalla.
Simo ojensi ketjua.
En ymmärrä, nainen sanoi.
Se on teidän, Simo sanoi hiljaa ja pujotti ketjun hänen kaulalleen. Se on teidän tarina, se kuuluu teille.
Mutta
Ja nämä, hän painoi setelit naisen käteen, sulki sormet niiden päälle. Ota ne. Ei lainaa, eikä papereita. Vanha velka vain.
Nainen otti askeleen taakse ja katsoi Simoa epäluuloisesti, kuin tämä olisi vaarallinen. Miksi teette näin?
Simo vilkaisi lasta. Tuo pieni käsi puristi ketjua vakavasti, kuten lapset tarttuvat kaikkeen tärkeään.
Koska olen nähnyt ihmisen menettävän osan elämästään paikassani, eikä kukaan tehnyt mitään. Ja minä olen ollut täällä samalla puolella kaksikymmentä vuotta, juuri niin.
Hiljaisuus. Autojen humina. Vauva päästi pienen äänen ja irrotti otteensa ketjusta.
Minne olette menossa? Simo kysyi.
Siskon luo Tampereelle, hän sanoi; ääni oli nyt vakaampi. Mutta minulla ei ollut varaa bussiin.
Simo kaivoi lompakostaan kolme viisikymppistä.
Linja-autoasema on neljä korttelia tuohon suuntaan.
En minä voi
Voit kyllä. Ajattele tätä velkana, jonka olen kauan ollut velkaa. Sinä vain keräät sen.
Nainen otti rahat, hitaasti, kuin peläten niiden haihtuvan.
Sitten jotakin odottamatonta tapahtui. Nainen astui lähemmäs, halasi yksi käsi Simolla, lapsi litistyi väliin ja hän piti kiinni hetken, ei pitkään, mutta tarpeeksi.
Kiitos, hän sanoi hyvin hiljaa.
Sitten kääntyi ja käveli kohti asemalle, selkä suorana, ketju kaulassa kiiltämässä.
Simo palasi sisään. Liike oli samanlainen kuin äsken: pölyinen, hiljainen, loisteputki lauloi yksitoikkoista melodiaansa. Vitriinit täynnä toisten menneitä varmuuksia: kelloja, sormuksia, kitaroita, kameroita.
Hän istahti jakkaralle tiskin taakse ja avasi kirjansa.
Veti viivan merkinnän päälle.
Alas reunaan, pienen marginaalin kohdalle, hän kirjoitti: Palautettu, ei veloitusta.
Hän jäi tuijottamaan sitä hetken, sitten sulki kirjan.
Kello ei soinut, kukaan ei tullut sisään.
Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin Simo tunsi, että liikkeessä oli hiukan vähemmän pölyä, vähän enemmän valoa.
Kolme viikkoa myöhemmin Kallion Panttilainaamoon saapui kirje. Ei paluualeketta, mutta postileima: Tampere. Sisällä oli repäistystä vihkolehdestä viesti kauniilla käsialalla.
Simo Siltaselle
En tiedä muistatteko minut. Keltainen mekko, tyttö nimeltä Kerttu, hopeaketju.
Pääsimme siskoni luo. Sain työpaikan hammashoitolasta parissa päivässä. Saan tuoda Kertun harjoitteluun, ja iltapäivisin sisko vahtii häntä.
Kerroin siskolle teosta, eikä hän aluksi uskonut. En tiedä, onko hän koskaan kuullut panttilainaamosta näin.
Aion maksaa takaisin. Joka sentin. Olen jo laittanut sivuun. Veikkaan, että puolessa vuodessa pystyn.
Mutta halusin kertoa vielä tämän: mieheni tapasi sanoa, että ihmisen luonne näkyy siinä, mitä hän tekee silloinkin, kun kukaan ei katso. Luulen, että hän olisi pitänyt teistä.
Ketju on nyt kaulassani.
Kiitos.
Sanni
Simo luki kirjeen kahdesti.
Sitten hän taitteli sen, avasi kassalippaan laatikon, jossa oli kaikenlaista tärkeää, ja laittoi kirjeen sinne.
Hän ei tarvinnut rahoja takaisin. Ei ollut ikinä tarvinnut.
Mutta kirjeen hän halusi säilyttää.
Puoli vuotta myöhemmin, samana viikonpäivänä, kolahti uusi kirje, postileima yhä Tampere. Sisällä: viisitoista sataa euron säästöpankkikuitti, nimellä Simo Siltanen, viestillä: Velka maksettu, korkoineen.
Vastaan oli niitattu valokuva: nainen hammashoitolan vaatteissa nauroi kameran ohi, lapsi sylissä, tarttuen nimikylttiin. Hopeaketju kimalsi heidän kaulallaan.
Takana luki samoin kauniilla käsialalla: Kerttu kävelee jo. Me molemmat voimme nyt paremmin.
Simo asetti kuvan tiskille, siihen missä ketju joskus oli lepännyt.
Rahoja hän ei käynyt heti nostamassa.
Hän kehysti kuvan.
Se oli ensimmäinen asia, jonka näki astuessaan Siltasen Panttilainaamoon nainen nauramassa hoitajan asussa, lapsi kurottamassa valoon, ketju joka oli päässyt perille.
Kello oven yläpuolella soi useimmiten yhä unenomaisen hitaasti.
Mutta joskus vain joskus se soi heleänä ja kirkkaana.
Silloin Simo katsoi ylös.
