Mitä sinä oikein loiskit siinä? Kuin veden henki konsanaan! Ulkona on muutenkin niin kosteaa, ja nyt sinä vielä lisäät tähän sumuun omiakin pisaroitasi!
Vankka nainen, suuri kuin kelohonka, istahti penkille Ailin viereen. Hänen runsaat kasvonsa säteilivät outoa pehmeyttä, ja posket hehkuivat niin, että ne melkein loistivat kuin iltaruusu järvenselällä.
Onpa lämmin tänään! Ja sade, tietenkin, juuri kun aamukahvit join. Nyt olo kuin savusaaunassa! Eikä vielä edes iltapäivä ja olen jo niin hiestynyt, että voisin vaikka puristaa vettä vaatteistani, mutta mitä siitä nainen puheli niin kuin olisi puhunut vanhalle kaverille, vaikka Aili ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt.
Hän kaivoi kassista muovipullon ja pyöritti korkkia hetken.
Ota, otas hörppy vettä. Sanoivat, että jos juo kunnolla, mielikin rauhoittuu. Ei auta minuun. Jos joisin vaikka ämpärillisen, sama meno jatkuu! hän tarjosi pulloa Ailille.
Aili tuijotti pelonsekaisesti vierelleen ilmestynyttä naista. Mikä ihmeen kohtalo nyt minut tähän heitti, hän mietti. Miksi minulle pitää sataa vaikeuksia kuin juhannusyönä vettä? Tuo nainenkin…
Aili oli aina ujostellut suurikokoisia ihmisiä. Heissä oli jotain, mikä sai hänen olonsa apeaksi. Miten joku voi päästää itsensä moiseen kuntoon? Eikö voisi miettiä vähän ympäristöäkin? Miten kaikki nuo muodot, isot vaatteet, hiki, tuoksut… puistattavaa!
Hän muisti, miten mökkireissulla ystävien kanssa he olivat nähneet samanvahvisen naisen uimahallin altaassa.
En ui täällä enää tänään, tytöt! Sirpa, Ailin paras ystävä, nousi ja venytteli solakkaa vartaloaan, treenattu kuin taitoluistelijalla.
Miksi et, Sirpa? kysyi Aili.
Tämän takia! Sirpa osoitti halveksuen sormellaan. En siedä edes katsella tuollaista. Inhottaa.
Keskustelu kääntyi suuntaan, jota Aili ei olisi enää edes halunnut muistella. Silloin Sirpan sanat tuntuivat julmilta, mutta Aili tiesi olevansa salaa samaa mieltä. Miksei pidä kotonaan, jos kuvittelee, että muiden iloksi siinä on… Ystävä oli oikeassa.
Ja nyt hän itse istui kuin kivellä, vieressään vielä paljon suurempi nainen kuin se uimahallin hahmo ja tämä höpötti lakkaamatta! Mutta voimat eivät riittäneet istuimelta nousuun. Hän oli istunut asemalla jo tuntikaupalla, ensin itkenyt, sitten vain tuijottanut vastapäistä seinää. Hänellä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä.
Hän alkoi, vasten tahtoaan, kuunnella, mitä nainen hölötti.
Sinä olet kyllä niin kaunis. Ei laukkuja, ei kassia etkä siis ole matkalla mihinkään. Ketä odotat, vai eikö ole paikkaa minne mennä? nainen sanoi kuin olisi ostoskassiaan vertaillut.
Aili käänsi katseensa pois, mutta sitten kuitenkin vilkaisi naista.
Hänen kasvonsa olivat hellyttävät, suupielissä leveä hymy, mutta se hävisi, kun Aili nyyhkäisi, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä odottamatta. Mitä oli tässä naisessa, kun hän heti veti Ailin syliinsä, syleili ja silitti hellästi. Aili tunsi perustusten sortuvan sisällään ja huomasi yllätyksekseen olevansa lohduteltavana, pää räjähtäneenä kyyneleistä ja hiuksista.
Kankaan tuoksu oli kuin ahomansikka ja suven niitty samaan aikaan. Siinä ei ollut mitään hikiä, vain kukkien hentoa kuuluutta. Aili niitä nuuhki ja mietti: missä se pesuaine oli tehty? Vai oliko nainen käynyt uittamassa paidan suossa? Tuoksu oli niin tuttu, että se nosti muiston mielen pohjalta se muistutti aivan hänen äitinsä käsien hajua, juuri ennen kuin tämä kuoli. Hän ei ollut kuin neljä, kun äiti menehtyi onnettomuudessa. Muisti vain kukkaniityn ja seppeleen, jonka äiti laittoi hänen päähänsä. Se tuoksu. Nyt se tuoksui tässä naisessa.
Aili perääntyi säikähtäneenä sylistä. Nainen katsoi surumielisenä.
Kukapa sua on noin pelästyttänyt? hän tiukatti.
Aili pudisti päätään, mutta myönsi sitten nyökäten, että oli tullut loukatuksi.
Voi, mitkä hirviöt maailmassa liikkuu! Nainen veti repusta jauhelihavoileivän ja ison punaposkisen omenan. Tulepas tänne, ota tämä! Hän työnsi voileivän Ailille.
Aili tunsi mahansa kääntyvän kierukkana; hän ei ollut syönyt vuorokauteen, rahakaan ei enää ollut mukana.
Tässä, kalaa, itse paahdoin. Syö hyvä ihminen, sinä olet niin laiha, että minua hirvittää!
En minä lihaa syö… Aili kuiskasi ja käänsi katseensa pois.
Mitä? Nainen tyrkkäsi voileivän hänen käteensä muina naisina ja puolitti omenan yhdellä ranneliikkeellä.
Aili ei enää vastannut, vaan jäi tuijottamaan käsiä, joissa ei ollut kynsilakkaa, mutta joissa oli voimaa. Hän haukkasi voileipää, ja kuuma tyydytys virtasi hänen sisälleen.
Onko hyvää? nainen kysyi, No nytpähän on hyvä!
Nainen kääntyi kuulostelemaan, ja Aili söi nälkänsä syvästä lähteestä.
Syö, syö, ja kerro sitten. Miten ihmeessä sinä olet täällä, ilman kassia, ilman rahaa? nainen uteli.
Aili nyökkäsi tuhotonneen, kyynelehti uudestaan.
Äläs nyt pelkkää itkua, kerro ensin kunnolla. Ehditään vielä nauraa ja itkeä yhdessä, jos tuuri käy.
Kertominen ei houkuttanut, mutta ei muukaan. Koko hänen tarinansa oli sekava, ja kuitenkin se oli hänen elämänsä, ainoa mikä oli jäljellä.
Aili oli lähtenyt kotoa edellisenä yönä. Isä oli juuri sanonut, ettei ollut hänen oikea isänsä, että heille tulisi nyt oikea lapsi. Maailma oli tippunut hänen altaan. Isä, joka oli häntä kasvattanut, ei ollutkaan hänen oikea isänsä. Äitipuoli Mirja oli vain muutaman vuoden häntä vanhempi, eivätkä he koskaan löytäneet yhteistä säveltä.
Aili oli istunut huoneessaan, tuijottanut tyhjyyteen, sitten laittanut vain tuulitakin päälle ja lähtenyt. Lähijuna-asemalle, ilman suunnitelmia. Puhelin oli sammunut, eikä hän olisi halunnut väittää ystävilleen, joita oikeastaan ei ollut, koska Ailin perhe muutti usein.
Nainen kuunteli tarkasti, noin vain, ja antoi välillä nenäliinoja ja leipää.
Näin, likka, hän sanoi, veti esille suuren kukkaron ja taputti sitä kuin vanhaa ystävää. Sun isälle pitää puhua, mutta se ei ole nyt kiire. Toimiiko sun puhelin?
Loppu akku.
Selvä. Otas tämä. Hän ojensi vanhan Nokian, isonäppäimisen. Ei ehkä tarvitse nettiä, mutta soita isälle tai laita viesti, että olet kunnossa.
Aili näppäili viestin, nainen katsoi vierestä.
Minua kutsutaan täti Lempi. Asun syrjäseudulla, tuolla kallion takana. Tuletko meille? nainen kysyi lempeästi.
Miksi?
Miksi sinäkin, kun et kerran minnekään kuulu. Ei tänne sovi lapsen yksin jäädä.
Mutta enhän minä lapsi enää ole…
Olethan sinä vielä nuori. Tule nyt, muuten jää kyyti.
Näin Aili päätyi Lempi Mäkisen talolle.
Junassa Lempi ei enää kysellyt. Myöhemmin hän selittäisi, että lapsen sydäntä ei sovi kaivaa väkisin joskus pitää antaa aikaa, ja kyllä kaikki sitten tulee ulos, jos on tullakseen.
Aili nukahti junaan ja heräsi, kun Lempi tökki olkapäätä.
Herää, me ollaan perillä!
Lempin kotiasema oli kuin sumuinen lahti, jonne kaikki kylän lapset syöksyivät ottamaan Lempiä vastaan. Hento, tumma nainen Kaiho syöksähti halaamaan Lempiä.
Lempi-äiti! Missä viivyit! Miten Virpi pärjää?
Ihan hyvin, laitoin heille ruokaa ja tarkistin kaiken.
Ja lääkäri?
Lupasi hoitaa. Nuori poika, mutta fiksu.
Entä tämä? nainen katsahti Ailiin.
Älä kysele, me ollaan nälkäisiä ja väsyneitä, Lempi totesi.
Kaiho ohjasi vanhan Toyota Corollan pihaan, ja auton ovi narahti kuin satumaassa. Aili laittoi sormen kissankuvan päälle, joka oli ruiskumaalattu auton kylkeen.
Kissa on Kaneli, veli teki, sanoi Kaiho ylpeänä.
Lapset ympäröivät Lempin, joka jakoi taputuksia päälaelle kuin sadonkorjuun jälkeisiä herkkuja.
Viikon ajan Aili kohtasi Lempin “perheen” joka ei ollut ihan perhe, ei verellistä, vaan kerätty yhteen kaikenlaisen tuulen mukana. Monet asuivat lähistöllä ja olivat löytäneet tiensä tähän outoon talouteen.
Kaiho, joka toi oman poikansa hoitoon Lempi-äidille, selitti, että jokainen kylän lapsista oli jossain vaiheessa jäänyt Lempi-äidin luo hylätty, unohtunut tai muuten vain yksin jäänyt.
Ei Lempi meitä synnyttänyt, Kaiho nauroi. Hän löysi meidät, ja me löysimme hänet. Kerroin, että olen paennut kotoa, ja Lempi vain syleili ja antoi syödä. Sama sinulle hän löytää kaikki eksyneet!
Iltaisin Kaihon pienessä keittiössä oli aina lämmintä teetä ja hunajapaloja, ja ikkunassa riippui käsin kirjottuja verhoja.
Vanhin tyttäreni teki nuo orvokit, kun olin sairaalassa. Jokaista lasta varten on oma kukkaverho: Eemille ruusut, Almallle lemmikit Kaiho selitti, kaatoi kuppeihin mustaa kahvia.
Sain minäkin tulla Lempin hoiviin. Omat vanhemmat ryyppäsivät riekaleiksi, minä vain unohdin kaiken. Lempi opetti minut muistamaan. Kyllä perhe on ihmeellinen asia.
Aili tunsi kuuluvansa outoon satuun. Täällä kahvit juotiin yhdessä, lapset nauraa räkättivät, miehet palasivat yhdessä töistä ja suukottivat naisia hellästi poskelle.
Sinä olet täällä kotona, Lempi totesi kerran, kun Aili yllättäen itki ruokapöydässä. Kaikki itkivät välillä.
Aili avautui Lempille ja Kaiholle isästä, äidistä, Mirjasta, pettymyksestä.
Isä kuitenkin kasvatti sinua ja rakasti, Kaiho muistutti. Ei kaikki osaa olla onnellisia silloin, kun on aika olla.
Hän luuli, ettei koskaan saa omia lapsia. Nyt on vähän sekaisin ilosta.
Onko hän tehnyt isyystestin? kysyi Kaiho.
On, mistä tiesit?
Kyllä ne tekee, kun voivat. Ei osaa näyttää onnea oikein.
Kaiho nauroi surumielisesti. Kaikki eivät osaa juhlia ilman, että homma karkaa. Meilläkin, Katja sai talon, ja juhlat oli sellaiset, että pelättiin seinien romahtavan.
Kaihon tarinoissa vilahteli syvä suru ja ilo yhdessä kuin yöttömän yön heijastus järvessä. Lempi oli koonnut ympärilleen kokonaisen yhteisön. Oli lapsia, jotka hän oli ottanut huostaansa, auttanut monella tapaa; rahaa tuli puoliksi yhteiskunnalta, puoliksi kylän hyvin menestyvältä liikemieheltä, kun Lempi oli kerran löytänyt hänen hukkaan joutuneen poikansa.
Illat lämpenivät, Lempin talon pihalla rakennettiin uusi penkki, jossa hän istui ja nauroi lapsille: Mikäs valtaistuin tämä nyt on, pipareita vaan!
Lapset hyppelivät jalat märkinä, vaativat Lempiltä tuomioita peleihin: Mummo, näitkö, kuinka korkealle keinutin? Tänään teen vielä maalin! Eikö päästäisi maajoukkueeseen?
Aili jäi Lempin luo, auttoi häntä sairastelun jälkeen, ja ymmärsi, ettei veri tee perhettä, vaan se, että joku pitää sinusta aina, satoi tai paistoi.
Vasta kun Lempi oli taas jaloillaan, Aili palasi kaupunkiin, opiskeli, ja ryhtyi lasten psykologiksi. Isä auttoi vielä opiskelun ajan, ja uusi perhe jatkoi elämää.
Aili ymmärsi, mitä Kaiho oli tarkoittanut: perhe on sydämen, ei pelkän veren asia.
Kun tuli hänen oman hääpäivänsä aika, ensimmäisenä kutsun sai Lempi-äiti.
Tuletko viereeni alttarille?
Olen aina, Aili-kulta. Aina, Lempi hymyili, ja kesäyön sumussa tuntui uuden tarinan alku.
