Perheeni kuin uni laineiden yllä
Voi hyvänen aika, Taika, kuinka kaunis sinä oletkaan! Sirkka huokaisi ihastuksesta, astuessaan tyttärensä huoneeseen. Hän ei ollut ihan varma, oliko poissa kengät vai tunsi vain jalkojensa muuttuvan järven kirkkaiksi helmiksi oven kynnyksellä.
Taika seisoi harmaan ikkunan äärellä, yllä hohtavan valkoinen häämekko, ja hänen ystävänsä ja satunnainen kampaaja, Aava, nyhäsi vielä viimeistä helmeä hänen kampaukseensa. Peilissä Taikan ilme riemuitsi laidasta laitaan, vaikka hymy tuntui solmiutuvan villalankana ilmavirtaan.
Niinkö, äiti? Näytänkö hyvältä?
Olet upea, pieni sulottareni. Sinä olet kaunein morsian koko Suomessa! Sirkka sanoi ja hymyssä vilahti utua vanhoista ajoista. Jokin heidän välilläään muistutti sille, kun Sirkankin äiti oli joskus kuiskannut samat sanat, ehkä jokainen äiti toistaa näitä sanoja peilitalon morsiuspäivinä.
Mekkoa etsittiin kuin kadonnutta avainta metsästä. Taika oli hurjan tarkka eikä välittänyt, mikä oli muotia. Piti tuntua Taikalta päällä. Ei ollut väliä, mitä ulkopuoliset sanoivat. Onneksi vartalo kantoi, ja silmäkin oli kohdallaan. Morsiusliikkeessä konsultit pudistelivat jo päätään. Kuinka miellyttää sellaista morsianta? Onneksi omistaja, Kirsti, astui apuun:
Luulen, että minulla on juuri oikea sinulle, Kirsti myhäili.
Hän katosi viileästi taustalle ja palasi hetken päästä, kantaen vielä yhtä pukupussia. Kun puku riisuttiin esiin, Taika vetäisi henkeä siinä se oli.
Suorat linjat, ei pitsiä, vain ylellistä kangasta. Peilikuva tuntui niin todelta, mutta vaivoin pysyi aloillaan. Ei tarvinnut ommella mitään, se oli kuin hänelle tehty.
Entä jos otat tämän?
Otan! Taika nauroi leveästi.
Kirsti hymyili. Hänen silmissään kävi harmaa väre ja haihtui pois. Ei ollut syytä kertoa, että puku oli alun perin itselleen, mutta ei enää. Ilman luottamusta tai rakkautta ei kannattaisi mennä naimisiin. Vanhat haaveet lainehtivat ohi, ja Kirsti pudisti päätään: oli aika katsoa eteenpäin, vaikka nurkkien varjot kuiskivat.
Tämän kanssa sopii ihana huntu. Käyn hakemassa sen.
Taika iski silmää äidilleen:
Sanoinhan, että löydän oman näköiseni.
Sirkka nyökkäsi, onnen täyttämä. Jälkeenpäin nämä hetket olisivat niitä kaikkein kauneimpia, kuin kirjaston hiljaiset sivut, jotka tuoksuvat äidin lämpöltä. Hän muisti omankin hääpäivänsä, jolloin mekkoa ei haettu kaupasta, vaan se oli ommeltava. Sirkalla oli apuna äitinsä ystävä ompelimosta, kangasta lainattiin ja osia purettiin; lopuksi mekosta tuli tietenkin upea, mutta onnea se ei tuonut. Avioliitto hajosi, kun Taika oli kaksivuotias. Uusi rakkaus, uudet myrskyt, mutta lopulta Sirkka jäi yksin lapseen. Taika kasvoi ilman isää, joka lähetti kelpo lailla elatusmaksun silloinkin, kun elämä kuljetti eri suuntaan.
“Minä en tarvitse ylimääräisiä ongelmia”, oli isän vastaus, ja Sirkka oli mieluummin yksin, kuin että lapsella olisi isä, joka ei rakasta.
Sirkka yritti rakentaa uutta elämää ja löytää Taikalle uuden isäkuvan, mutta Taikan ja uuden miehen välillä ei ollut rakkautta. Kun tämä mies ehdotti Taikan siirtämistä isän perheeseen, Sirkka pakkasi hänen tavaransa ja heitti ulos.
Ei hätää, Taika-kulta, me pärjäämme ilman ketään. Niin kuin haluamme.
Taika ymmärsi vähän, paitsi että äiti valitsi hänet. Se jäi kummasti mieleen. Ehkä siksi Taikan teini-iän raivomyrskyt jäivät tulematta; äiti oli kaikkein läheisin.
Taikani, aika on nyt. Te tulette muuten pian myöhässä. Sirkka kiersi hunnun kohdalleen ja pusutteli tyttärensä otsaa. Onnea, pieni lintuni!
Taika räpytteli, nauroi niin että kyyneleet olivat valmiina.
Älä nyt itketä äiti! Jos Kira näkee, että meikit valuvat, hän ottaa nokkakyytiä. Meikki vei tunnin ja piti olla luonnollinen!
Halatessaan äitiään Taika kuiskasi varovasti:
Minä yritän olla onnellinen…
Hääpäivä pyörähti ohitse kuin perhonen öisessä valossa. Sirkka jäi yksin asuntoon, joka kaikui tyhjyyttään. Taika muutti miehensä, Eeron, kanssa Sirkan oman äidin asuntoon, jonka Sirkka antoi nuorille Eerolla ei ollut omaa asuntoa, ja kun Taika ehdotti asumista Eeron vanhempien luona, Sirkka vain ojensi avaimet ja sanoi:
Ottakaa tämä asunto. Eläkää, niin kuin tahdotte.
Mutta äiti, entä vuokralaiset?
Olen jo sopinut heidän kanssaan. He ehtivät muuttaa ennen häitä.
Mutta rahat, äiti… Me oltiin ajateltu muuten vuokrata…
Kuinka paljon minä muka tarvitsen? Pärjään kyllä. Työpaikka minulla vielä on, ja te tarvitsette oman kodin.
Taika tanssi paikallaan avaimet kämmenissään.
Nyt minun unelmani omasta kodista tuntuu vähän lähempänä.
Kodista?
Isosta, valoisasta, jossa kaikille lapsille riittää huone! Kolme lastenkamaria ainakin! Taika punastui ja painautui äitiinsä.
Paljonko vaan, kuule sydänkäpynen! Kuntoa ja terveyttä! Muuta en toivo!
Hyvä, että ymmärrät…
Ja sekin, että lastenlapsilla on vielä nuori mummi, Sirkka nauroi ja pussasi Taikaa päähän. Koti on koti, asukaa ja eläkää niin kuin tahdotte!
Sirkka oli hiljaa siitä, mitä tulevien appivanhempien tapaamisessa oli tapahtunut.
Sukulaiskahvit päätettiin pitää morsiamen kotona. Sirkka touhusi keittiössä koko päivän, iloiten kerrankin mahdollisuudesta kokkailla suuremmalle joukolle. Eeron vanhemmat vaikuttivat aluksi mukavilta ihmisiltä, mutta pian Eeron äiti, Arja, kuljetti haarukkaansa annoksesta ja ilmoitti tyytymättömyytensä.
En osaa sanoa… kaikkihan on vähän… erilaista.
Sirkka kysyi itseltään, miten joku voi olla välinpitämätön niin hyvälle lohelle tai karjalanpaistille, jota haudutti unissaan koko yön. Eeron isä söi ääneti lisää.
Entä Taika, osaako olla kotona emäntä? Arja työnteli lautasen syrjään. Eiköhän hän opi. Onneksi asutaan sitten yhdessä, niin oppii huolehtimaan pojasta Eero kun on meidän ainokainen ja vähän hemmoteltu. Taikakin taitaapi olla ainoa tytär?
Niin.
Ja yksin kasvatettu? Ilman isää?
Niin, niin kävi.
Kyllä ehjä perhe on tärkeä. Kuinka tyttö voi oppia, jos kotona ei ole miestä? Tyttö on kyllä mukava, mutta onhan se erilaista. Kaipa se ajan kanssa asettuu.
Sirkka kuunteli hämmästyneenä, vaikka Taika nyki jalastaan pöydän alla merkiksi: älä sano mitään. Taika oli jo varoitellut, että Eero ei todellakaan ollut vanhempiensa kaltainen.
Keskustelu keittiössä jatkui myöhemmin kahdestaan.
Sirkka, minäkin olen vain äiti, ymmärrät ehkä. Välitän pojastani ja haluan kaiken menevän hyvin. On paljon kysymyksiä, joihin kaipaan vastauksia, Arja jatkoi. Onko Taikan suvussa vakavia sairauksia, miksi erositte isästä, joiko hän, oliko ongelmia?
Ei mitään erityistä.
Koko sukupuulta tarvitaan tieto, niin tiedetään, miten tulevaisuus menee! Sinähän työskentelet terveyskeskuksessa, tiedät miten nämä asiat vaikuttavat lapsiin…
Sirkka huomasi, että nyt riitti. Hän olisi voinut räjähtää, mutta ovi kävi ja Taika seisoi siinä, pelko silmissään. Sirkka tajusi jättää toran sikseen. Hän kysyi Taikalta apua kattauksiin ja kääntyi sitten Arjan puoleen:
Kaikki on kunnossa eikä tarvitse huolehtia. Jos haluatte, toimitan tietoja, mutta en kysele teidän sukupuustanne yhtään mitään. Nuoret menkööt omia teitään. Otatko tämän kakun pöytään, kiitos?
Arja päätti lopettaa, ja illallinen kulki loppuun sovussa.
Häiden jälkeen nuoret maksoivat kaiken itse, eivät pyytäneet vanhemmilta apua.
Taika ja Eero alkoivat rakentaa omaa, suurta taloa jo kahden vuoden päästä. Vanha asunto myytiin, tontti ostettiin summalla, joka hirvitti Sirkan pankkikorttia. Raskaana oleva Taika organisoi kaiken, vaikka rakennusmiehet naureskelivat “emäntä on pomo”. Talo ei ehtinyt valmiiksi ennen lapsen syntymää, joten Eero toi Taikan ja vastasyntyneen kotiin Sirkan luokse.
Anteeksi, että tuomme vaivaksi, Eero sanoi, laskiessan nyytin Sirkan sängylle. Mutta näin Taikalla on rauhallisempaa, ja minullakin.
Teit ihan oikein, Eero. Mitä sitä arkailemaan, olet Sofia-tyttären isä. Anna mennä vaan!
Pelottaa…
Sinun lapsesi, sinä osaat kyllä.
Sirkka hiljensi Taikaa ovenraossa:
Anna heidän opetella.
Eero opetteli kylvettämään ja viemään ulos. Arja kävi paikalla ja huokaili:
Ei tällainen sovi miehelle, arvonsa tunteva nainen sanoisi.
Ennakkoluulo, Sirkka tokaisi, ja Eero otti vauvasta kiinni varoen kuin sileästä kivestä.
Sirkka ei sanonut ääneen, kuinka kovaa teki mieli napata Sofia hetkeksi kokonaan omiin käsiin, sillä jokainen mummi tietää kaikki, ja unohtaa, että kerran eivät hekään osanneet mitään.
Sofia kasvoi terveeksi. Tupaantuliaisia vietettiin, ja puolentoista vuoden päästä Taika haaveili toisesta lapsesta mutta silloin elämä pysähtyi.
Äiti, Sofialla on kuumetta! Taikan ääni puhelimessa värisi. Niin paniikissa Sirkka ei ollut koskaan kuullut tytärtään.
Onko paha?
Ei laske edes lääkkeillä.
Soita ambulanssi. Lähden heti!
Sirkka ajoi halki hämärän Turun ja rukoili, että kaikki menisi hyvin. Tällä kertaa rukousta ei kuunneltu, tai vastaus siirrettiin tulevaisuuteen.
Sairaala. Kaksi vuorokautta. Lääkäri vain totesi:
Odottakaa, teemme kaiken.
Taika muuttui kiveksi sairaalan käytävällä. Sirkka toi välillä kahvia, pakotti syömään:
Sinun pitää olla vahva, kun Sofia palaa.
Eero säntäili kodin ja sairaalan väliä. Sirkka lohdutti vävyään:
Jos sinä kaadut, Taikakin kaatuu.
Arja ilmestyi pian sairaalaan.
Mikä on, mistä tämä tuli, onko tartunta, perinnöllistä?
Arja, riittää jo. Sirkka sanoi kerrankin tiukasti. Mitä väliä nyt on?
No mutta…
Arja vilkaisi Taikaa, joka nojasi silmät kiinni seinään, Eeroon vierellä hiljainen, mutta päättäväinen; Sirkka seisoi vierellä. Arja vaikeni:
Anteeksi…
Sofia toipui ja kaksi päivää myöhemmin halusi äitinsä. Sirkka huokaisi helpotuksesta.
Muutaman päivän päästä Sirkka kävi vielä sairaalalla. Kun kaikki olivat rauhoittuneet, Taika pysäytti:
Äiti, puhutaan kohta, kun Eero tulee.
Aavistus onnea. Sirkka tiesi, mistä oli kyse ja suostui heti pyyntöön muuttaa hetkeksi avuksi:
Olisit voinut olla kyselemättäkin.
Kiitos, Taika huokasi. En pärjäisi muuten.
Hyvin pärjäisit, katso nyt Eeroa.
Eero pilkisti peiton alta, jossa leikki Sofian kanssa:
Et ole vastaan?
Olen vastaan! Mutta tulen silti. Ja vain siksi aikaa, että Sofia vahvistuu.
Äiti on siis kausityöntekijä, naurahti Taika.
Aivan! En aio jäädä, mutta olen aina lähellä.
Kotona Sirkka pakkasi tavaroita, kun puhelin soi.
Sirkka? Onhan tämä outoa. Miksi juuri sinä? Arja pyysi. Minusta olisi enemmän hyötyä. Olen vapaana, sinulla on työ, minä tiedän lapsista enemmän.
Ei tämä ole minun asiani, Taika ja Eero niin halusivat.
Eero ei edes suostunut kuuntelemaan! Mikä siinä on! Oikea äiti on sivussa!
Kysy suoraan Eerolta. Kävitkö edes Sofian luona?
Sinäkin siellä aina olet! Ettei edes ruokaa saa vietyä.
Siinä se. Hei nyt, en ehdi jutella enempää.
Sirkka jäi miettimään, kuinka helppoa oli rikkoa perheen hauras tasapaino ja kuinka vaikea se oli palauttaa. Mutta hän, enemmän kuin kukaan muu, ymmärsi mitä kaikkein tärkeintä on. Sirkka tarttui puhelimeen ja soitti Eerolle:
Meidän täytyy jutella.
Kolme vuotta myöhemmin.
Mummi, vietkö minut taas tanssitunnille vai viekö mummi Arja?
Minä vien. Arja on nyt Pojun kanssa ulkona. Äiti menee töihin.
Onko meillä sitten sinun luona lounas?
On, tietenkin.
Jee! Tuleeko pullaa? Sitä, mitä teit viimeksi?
Jos tykkäsit, saan tehdä taas.
Sirkka katsoi peilistä takapenkille Sofia istui lastenistuimessa ja käänteli pupuaan käsissään.
Mummi…
No, mitä?
Mennäänkö viikonloppuna eläintarhaan sinun vai Arjan kanssa?
Mennään kaikki yhdessä! Otetaan ukkikin mukaan!
Ostatko sitten ilmapalloja?
Ja jäätelöä, ja hattaraa.
Vau! Mutta Pojullekin pitää tulla pallo!
Ilman muuta.
Mummi…
No?
Voinko kertoa ison salaisuuden?
Tietenkin voit.
Meille tulee pian toinen vauva.
Sirkan silmät levisivät oliko Taika… kyllä, viime aikoina hymy salasi jotakin. Mutta isojen päätösten aikaan neito uskoi ja tuki äitiään, mutta kertoi uutiset aina ensin Eerolle.
Kaikki ei mennyt aluksi helpolla, mutta yhdessä he selvisivät. Kukin jousti, kukin antoi anteeksi.
Mistä tiedät? Sirkka hiljensi radion.
Äiti ja isä puhuivat, luulivat että minä nukun. Saanko toivoa siskoa?
Miksi kysyt?
Jos se on poika, tuleeko paha mieli että toivoin tyttöä?
Sirkka hymyili. Olipa viisas tyttö.
Rakastatko Pojuakin?
Paljon!
Sitten tulet rakastamaan uutta sisarusta, oli se kumpi vain.
Juu!
Katsotaan, kumpi sieltä tulee. Tiedätkö, minäkin toivoin lapsena omaa veljeä.
Ihan oikeasti?
Aivan oikeasti.
No, ehkä odotan molempia. Sittenkin.
Tiedätkö mitä? Sirkka kurvasi kadulle, jossa Taikan ja Eeron suuri talo seisoi. Se on kuin joululahja et tiedä mitä tulee, ennen kuin avaat paketin.
Ostithan minulle lahjan jo?
Jouluun on aikaa, mutta synttäriksi kyllä on hankittu.
Mummikin osti, muttei kerro mitä!
Sittenpähän näet syntymäpäivänäsi. Pianhan se on.
Sofia otti pupua ja ryntäsi pihaportille, missä Arja tuli vastaan Poju sylissä.
Päivää, mummi!
Päivää, päivänsäde! Meillä leivotaan, te kävelette!
Sirkka katseli, kuinka mummut ja lapset muodostavat pienen piirin, sanoja virtaa ympärillä, yhteisestä varjosta. Ollapa perhe rakastaa, kuunnella, nähdä ja olla tarvetta varten… Tässä unessa he tanssivat laineiden päällä kaikki yhdessä perheenä.
