Kukaan Härmä Areenan väestä ei odottanut huutoa katsomosta.
Kaikki odottivat sitä härältä.
Vain hetki sitten areena oli ollut täynnä pauhaavaa elämääkaiuttimista raikasi iskelmä, juontaja lietsoi seuraavaan koitokseen, ihmiset nauroivat ja juttelivat penkeillään olutlasi kädessä.
Sitten pieni poika loikkasi metallisen aidan yli.
Hän mätkähti maahan raskaasti.
Pölypatsaana maa pölähti hänen ympärillään.
Sekunnin ajan koko areena unohti, miten hengitetään.
Hei! Poikaei! juontaja huusi mikrofoniin, ääni särkyi kaiuttimissa.
Poika nousi tärisevin käsin. Hän oli aivan liian pieni olemaan kehässähaalistunut farkkutakki harmaan hupparin päällä, kasvot märkinä kyynelistä, hiekasta, pölystä.
Kehän toisella puolen musta härkä kääntyi.
Hitaasti.
Valtava ruumis liikkui, lihakset pyörivät paksun nahan alla, kavio viisti hiekkaa kuin esivanhempien varoitus.
Yleisössä nainen peitti suunsa.
Mies aidan vieressä huusi: Mitä ihmettä se tekee?!
Mutta poika ei karannut.
Siinä oli jotain, mitä kukaan ei käsittänyt.
Hänen olisi pitänyt loikata takaisin aidalle. Huutaa apua. Jäätyä paikoilleen.
Mutta hän työnsi vapisevin sormin kätensä takkinsa sisään ja veti esiin haalistuneen punaisen huivin.
Vanha. Auringon polttama. Reunoista rispaantunut.
Yhdessä kulmassa kaksi kirjainta, käsin ommellut.
Poika kohotti huivin molemmin käsin härkää kohti, kuin se olisi ainoa asia, jolla oli enää merkitystä.
Isä sanoi, että tunnistat tämän, hänen äänensä vavahteli niin, että sanat melkein hukkui tuuleen.
Yleisö hiljeni.
Juontajakin vaikeni.
Härkä laski päätään.
Ei hyökätäkseen.
Vaan katsoakseen.
Hiekka pöllysi valtavien kavioiden alla, kun se alkoi kävellä poikaa kohtihitaasti, raskaasti, pelottavasti.
Pojan huulet vapisivat, hartiat nykivät, mutta hän kohotti huivin ylemmäs.
Isä sanoi, että odotit häntä, hän kuiskasi.
Härkä lähestyi.
Katsomossa rivi riviltä ihmiset nousivat seisomaan.
Juontaja kalpeni ja puristi juontajakopilla kaidetta, rystyset valkoisina.
Poika itki nyt, ei kovaa, vaan juuri sen verran että taisteli murtumista vastaan.
Ole kiltti hän pyysi eläintä kyynelten läpi. Älä jätä minuakin.
Sitten härkä hyökkäsi.
Koko areena huusi.
Kultainen hiekkapilvi nousi ilmaan, kun eläin syöksyi suoraan lasta kohti.
Mutta, käsittämättömästi, se pysähtyi tyystin pojan rinnan eteen.
Yksi sarvista oli aivan lähellä takkia.
Huivi lepatti näiden välillä.
Pojan henki salpautui.
Härän valtava silmä kohtasi hänen katseensa.
Rauta? poika kuiskasi.
Härkä kumarsi päätään kohti huivia.
Ylhäällä juontajakorokkeella siniseen pukuun pukeutunut juontaja nojautui eteenpäin, tuijottaen huivin kirjaimia kuin tunnistaisi ne.
Ilme muuttui.
Ei enää pelkoa.
Vaan tunnistamisen järkytystä.
Voi luoja hän kuiskasi.
Sitten hän tarttui mikrofoniin vapisevin käsin ja huusi:
Odottakaa tuo nimi
Juontajan ääni särkyi koko areenan peittäväksi kaiuksi.
Ne kirjaimet
Hänen kätensä tärisivät niin, että mikrofoni vinkui.
Kaikki käänsivät katseensa häneen.
Sinipukuinen juontaja**Jari Haapala**näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
Sillä haalistuneen punaisen huivin kulmassa
Pölyn ja auringon vuosienkin jälkeen
Oli yhä kaksi kirjainta:
**E.K.**
Jari tarrautui kaiteeseen.
Kasvot kalpenivat.
Ei
Yleisö vaikeni.
Tuulikin tuntui pysähtyvän.
Sillä koko Härmän rodeokansa tiesi nuo kirjaimet.
**Eero Karhu**.
Suomen mestari.
Kansan suosikki.
Kuollut kolme vuotta sitten.
Harjoitustapaturmassa.
Tai niin kerrottiin.
Pienen pojan kädet vapisivat yhä.
Pöly tarttui kyyneliin.
Mutta hän piti huivin yhä härkä Rautaa kohti.
Ja Rauta
Kehän pelätyin sonni
Teki jotain, mitä kukaan ei ollut nähnyt.
Hän kumarsi päänsä
Ja painoi otsansa kevyesti pojan rintaa vasten.
Koko areena huokasi yhteen ääneen.
Kännykät kohosivat.
Portin cowboyt jähmettyivät.
Eräs vanha isäntä otti hiljaa lakkinsa pois päästään.
Poika puhkesi kyyneliin.
Ei pelosta.
Vaan tunnistamisesta.
Siitä, ettei ollut enää yksin.
Hän kietoi kätensä Rauta-härän kaulan ympäri.
Ja kuiskasi:
Muistit hänet.
Ylhäällä korokkeella
Jari unohti hengittää.
Sillä hän muisti jotakin muutakin.
Viimeisen yön, kun näki Eeron elossa.
Riidan.
Syyttelyt.
Uhkaavat sanat.
Hänen kätensä alkoivat vapista.
Ei
Areenalla poika katsoi ylös.
Suoraan häneen.
Kuin olisi odottanut tätä hetkeä.
Sitten hän otti farkkutakkinsa povitaskusta taitetun kirjeen.
Vanha.
Hiestä ja kyynelistä tummunut.
Luettu liian monta kertaa.
Isän käsiala.
Poika kohotti sen koko areenan nähtäväksi.
Isä sanoi
Ääni särkyi.
jos Rauta luottaa minuun
Katse osui suoraan Jariin.
niin valehtelija ei enää voi piiloutua.
Kolmekymmentä tuhatta katsojaa kääntyi kohti juontajaa.
Jari otti askeleen taaksepäin.
Väärä liike.
Nyt kaikki huomasivat.
Tuomarit.
Ratsastajat.
Turvamiehet.
Kamerat.
Rautakin huomasi.
Se nosti päänsä.
Kääntyi.
Ja tuijotti suoraan juontajakopille.
Jarin ääni särkyi.
Poika
Poika avasi kirjeen vapisevin sormin.
Luki kovalla äänellä:
*Jos minulle käy jotakin Jari Haapala tietää, kuka löysäsi satulani.*
Areenassa huudettiin järkytyksestä.
Jarin jalat pettivät melkein alta.
Eikuunnelkaa
Mutta poika ei ollut valmis.
Kyyneleet valui yhä, kun hän katsoi miestä, joka auttoi hautaamaan hänen isänsä.
Ja kysyi kysymyksen, joka pysäytti koko Härmän areenan:
Jos se oli onnettomuus
Tauko.
Sormet puristuivat huiviin.
miksi Rauta yritti tappaa sinut samana iltana, kun isä kuoli?
Elämän poluilla rehellisyys kantaa pisimmälle, sillä totuus tavoittaa aina, vaikka sitä yritettäisiin kätkeä.
