Me olemme Eeron kanssa eläneet yhdessä kaksitoista vuotta. Sinä aikana meille ei tullut koskaan asuntolainaa, mutta olihan meillä auto, kummallakin vakituinen työ ja poika, joka nyt on viidennellä luokalla. Ulospäin näytimme esimerkilliseltä suomalaiselta perheeltä siistejä, tasapainoisia ilman suurempia riitoja tai draamaa. Minä oikeasti uskoin, että perheonnea kannattelevat yksinkertaiset arkiset asiat: lämmin päivällinen töiden jälkeen, silitetyt paidat, järjestys vaatekaapissa ja ne viikonloppuiset vierailut hänen vanhempiensa luona. Minusta tuntui, että tärkein tehtäväni vaimona oli olla se luotettava taustatuki. Mutta Eerolla oli nähtävästi omat ajatukset siitä, mitä häneltä puuttui.
Tuona iltana hän tuli kotiin jotenkin levottomana. Hän kieltäytyi ruoasta, kierteli huoneissa vailla päämäärää, siirteli tavaroita paikasta toiseen kuin etsien paikkaansa. Lopulta hän istui vastapäätä minua eikä katsonut silmiin, kun sanoi:
Maija, minä olen väsynyt. Koti, työ, pojan läksyt, sun iltasarjasi… Kaikki on aina samanlaista. Olen kolmekymmentäyhdeksän, mutta tuntuu kuin eläisin vanhan miehen elämää.
Jäin seisomaan paikoilleni, keittiöliina kädessä.
Mitä tarkoitat? Onko joku huonosti?
Minä en jaksa tätä ennakoitavuutta aina, hän sanoi. Haluan vähän vaihtelua, haluan hiljaisuutta, haluan löytää itseni tämän kaiken ulkopuolelta. Haluan elää vähän aikaa yksin.
Haluatko siis erota? kysyin hiljaa.
En, en erota. Tarvitsen vain tauon. Majoitun Villen asunnolla kuukauden, kun hän kuitenkin on reissussa. Elän vähän itselleni, nousen kun huvittaa, lämmitän torttuja mikrossa, pelaan pleikkaa aamuun asti. Tarvitsen uudelleenkäynnistyksen. Älä painosta, älä jaksa mulle, muuten lähden pysyvästi.
Seuraavana päivänä hän pakkasi urheilukassiinsa tärkeimmät tavaransa ja lähti. Hän antoi pienen suukon poskelle, kuin muodollisena hyvästinä, ja lupasi tulla tapaamaan poikaa viikonloppuisin. Ensimmäinen viikko meni minulta ihan sumussa nukuin huonosti, itkin öisin, kelailin keskusteluamme päässäni, näin itsessäni pelkkiä vikoja. Ajattelin, olenko tullut tylsäksi, lihonut, lakannut olemasta kiinnostava. Odotin soittoja häneltä kuin pelastusrengasta. Hän kyllä soitti, hyvin harvoin, pirteän ja jopa inspiroituneen kuuloinen. Kertoi pitkästä illasta baarissa, siitä miten sai nukkua lauantaina puoleen päivään.
No koeta pärjäillä, hän pudotti puhelimeen alentuvasti. Keskity itseesi. En tiedä vielä palaanko vai milloin, tarvitsen aikaa.
Toisen viikon alussa minä aloin yllättäen huomata kummallisia muutoksia. Likapyykkikori ei tullut täyteen kiihtyvällä tahdilla. Aiemmin pesin lähes päivittäin, kun Eero vaihtoi vaatteita useita kertoja. Nyt pyykinpesukone sai olla rauhassa. Ruokatavaroita ei hävinnyt jääkaapista samaan tahtiin kuin ennen. Keitin ison padan keittoa, ja se riitti meille pojalle ja minulle kolmeksi päiväksi. Minun ei enää tarvinnut hikoilla montaa tuntia päivittäin keittiössä keksimässä uusia ruokia. Koti pysyi ihmeellisen siistinä. Kukaan ei jättänyt sukkia lattialle, ei murustanut sohvalle, ei laittanut televisiota kaakkoon silloin, kun itse kaipasin hiljaisuutta. Iltaisin, kun poika oli saatu nukkumaan, istuin rauhassa teekuppini kanssa ja nautin omasta lempiohjelmastani. Kukaan ei napissut, vaatinut huomiota tai kommentoinut kampauksiani.
Kolmannen viikon loppuun mennessä tajusin yllättäen, ettei minulla edes ollut ikävä häntä. Itse asiassa ajatus hänen palaamisestaan tuntui ahdistavalta. Kuvittelin, kuinka hänen “uudelleenkäynnistyksensä” päättyisi ja hän taas täyttäisi koko tilan vaatimuksillaan ja puheillaan “samanlaisista päivistä,” jotka hän oikeastaan itse aiheutti. Silloin minulle valkeni, että hänen uupumuksensa ei johtunut avioliitosta. Se kumpusi hänen omasta tyhjiöstään, sitä minä olin vuosia yrittänyt täyttää huolenpidolla, mukavuudella ja rutiinilla. Kun lakkasin yrittämästä, minulla oli helpompi hengittää.
Perjantai-iltana puhelin soi.
Hei Maikku! hän hihkaisi iloisesti. Kuule, ajattelin tulla viikonlopuksi, tuli ihan hirveä ikävä sun hernekeittoa. Sitten menisin taas, en ole ihan selvillä vielä itsestäni.
Hän aikoi jälleen tulla käymään sopivasti kun häntä huvitti syödä kotiruokaa, saada lämpöä ja huolenpitoa, ja häipyä taas, roikkua vapaana ilman vastuuta.
Ei, Eero, vastasin tyynesti. Älä tule.
Mitä tarkoitat?
Ihan suoraan. Minä olen jo tehnyt päätökseni.
Lauantaina nousin varhain. Kaivoin esiin isot sinivalkoiset kassit ja aloin pakata hänen tavaroitaan: talvitakit, kengät, työkalut, onget, jopa hänen lempimukinsa. Toimin rauhallisesti ja systemaattisesti, ilman kyyneleitä tai raivoa. Tilasin pakettiauton ja lähetin tavarat Villen osoitteeseen. Kun kuski soitti ja kertoi jättäneensä kassit oven eteen (Eero ei ollut silloin kotona), otin puhelimeni ja kirjoitin yhden viestin:
“Eero, sinä halusit vapautta ja elää yksin. Kunnioitan päätöstäsi. Tavarasi odottavat uuden asuntosi ovella. Sinun ei tarvitse palata ei viikonloppuna, ei kuukauden päästä. Huomasin, että viihdyn itsekin näin paljon paremmin. Hyvästi.”
Sen jälkeen hän soitti minulle tauotta viikon, päivysti rappukäytävässä, yritti saada minut keskustelemaan, vannoi kaiken olleen vitsiä, testiä, hetken päähänpisto. Minä en avannut ovea kertaakaan. Olin nähnyt, millaista elämä voi olla ilman jatkuvaa tunneperäistä kiristystä rauhallista, tasaisen hiljaista, ilman aikuisen ihmisen oikkuja. En enää suostuisi “kätevän vaimon” rooliin.
Hänen teatraalinen lähtönsä muka “miettimään asioita” osoittautui manipuloinniksi, jolla haluttiin testata arvoaan, herättää minussa pelkoa menetyksestä ja saada minut suostumaan mihin tahansa. Hän oli varma, että jäisin odottamaan, anelemaan palaamaan. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon, että juuri se arki, jota hän väitti sietämättömäksi, rakentui lähes kokonaan minun varaani. Hänen poissaolonsa ei hajottanut maailmaani, vaan teki siitä yllättäen kevyemmän.
En jäänyt roikkumaan epävarmuudessa enkä suostunut “väli-aikaiseksi ratkaisuksi”. Pakkaamalla hänen tavaransa tein hänen tauostaan lopullisen päätöksen. Avioliitto ei ole mikään hotelli, johon voi tulla viikonlopuksi kun huvittaa. Kun otin ohjat omiin käsiini, pääsin tästä suhteesta omaa arvoani menetämättä, ilman riitoja tai nöyryytystä.
Miten sinä toimisit, jos kumppani ehdottaisi erillään elämistä tunteiden “testaamiseksi”? Uskaltaisitko odottaa, vai laittaisitko pisteen heti?
