Sinä päivänä kun hautasin mieheni, oli poikani jo laatimassa suunnitelmia minun elämälläni tietenkin.
Seitsemän päivää myöhemmin hän ilmaantui kotiini kahden koiran kanssa,
niin rennon rauhallisena kuin ihminen, joka kuvittelee kaiken olevan jo päätetty.
Hänen mielestään minä tietenkin hoitaisin koiria aina kun he lähtisivät matkalle.
Ei hän kysynyt edes kohteliaisuudesta.
Ihan vaan päätti puolestani.
Hän sanoi sen huolettomasti samalla kun kiepautti kuljetuslaatikot keittiöni nurkkaan:
“Nyt kun isä ei enää ole, voit sinä ottaa koirat hoitoon kun me reissataan.”
Kaikki kuulemma kävi järkeen.
Olinhan minä yksin nyt.
Äiti kuten ilmeisesti aina on käytettävissä kaikkeen, puuduttavaan.
Minä hymyilin.
Mutta sitä Diego ei tiennyt, että olin piilottanut kivikovan salaisuuden yöpöytäni laatikkoon jo kuukausia aiemmin.
Siellä odotti laivamatka, jolla katoaisin koko vuodeksi.
Sisälläni roihusi lause, jota en koskaan sanonut ääneen:
“Alinlyötiin, pojat rakkaat.”
Sillä silloin kun poikani oli ahkeroimassa uuden käyttöohjeen elämälleni…
minä laadin jo omaa karkaamistani.
Aamulla, kun talo olisi hiljainen, laiva lähtisi.
Se, minkä perheeni löytäisi sinä aamuna,
jättäisi heidät vähäksi aikaa sanattomiksi.
Kun Raimo kuoli sydänkohtaukseen, koko naapurusto Tampereella oletti, että leski, Marjatta Lehtinen, jäisi paikalleen, hiljaisena, valmiina kaikkeen mihin tarvittiin.
Itsehän sitä kokosin hautajaiset, otin vastaan halauksia, kuuntelin mielikuvituksettomia osanottoja ja annoin lasteni, Diegon ja Sannin, puhua pääni yli kuin olisin osa kalustoa.
Hyödyllinen äiti.
Saatavilla oleva mummo.
Nainen, joka odottaa soittoa ja ratkoo muiden kalsareita ja kattilanvuotoja.
En kertonut, että kolme kuukautta ennen mieheni kuolemaa olin ostanut salaa lipun vuoden mittaiselle maailmanympärysristeilylle.
En siksi, että olisin seonnut, vaan koska olin vuosia huomannut elämäni kutistuneen siihen, että huolehdin kaikista muista…
paitsi itsestäni.
Hautajaisten jälkeisen viikon aikana Diego tuli kahdesti käymään.
Ensimmäisellä kerralla penkomaan perinnön papereita kiihkolla, joka sai kahvin jäähtymään kuppiin.
Toisella kerralla ilmestyi vaimonsa, Petran, kanssa ja kahden kuljetusboksin ja ärsyttävän hymyn kera.
Bokseissa oli kaksi pikkukoiraa, hermoheikkoja ja äänekkäitä.
Ostettiin tytöille, että oppisivat vastuuta, selitti Petra.
Tytöt toki tuskin koiria vilkaisi.
Todellinen vastuunkantaja olin minä.
Diego ilmoitti keittiössä, kun keitin kahvia.
“Nyt kun isä ei enää ole, sinä voit ottaa koirat hoitoon kun me reissataan.”
Ei edes kysynyt.
Päätti puolestani.
No, hän kohautti harteitaan,
sinä olet kuitenkin yksin… ja olet aina tykännyt hoitaa kaikenlaista.
Petra jätti pöydälle valtavan säkin koiranruokaa.
Sitten iski magneettitaulun oveen lapun.
Aikataulu.
7:00 ruoka
13:00 ulos
19:00 ruoka
Tällä on sulle helpompaa, hän vielä hymyili päälle.
Koin kerrassaan puhtaan, raikkaan kiukunpiston, joka palautti hapen keuhkoihin.
Jakoivat tulevaisuuttani kuin mummon tyhjää huonetta.
Minä hymyilin.
En väittänyt vastaan.
En tirauttanut kyyneltäkään.
En korottanut ääntäni.
Silittelin vaan kevyesti yhtä kuljetuslaatikkoa ja kysyin ihan rauhallisesti:
Aina kun reissaatte vai?
Diego kohautti olkiaan.
Niin tietty. Sähän oot aina ollut se, joka hoitaa kaiken.
Sanoi sen kuin ylistyslauluna.
Minulle se oli tuomio.
Sinä iltana avasin taas yöpöytäni laatikon, jossa oli passi, laivalippu ja varausvahvistus.
Katsoin laivan lähtöaikaa Helsingin Länsisatamassa.
Aamulla 6:10 perjantaina.
Oli alle kolmekymmentäkuusi tuntia aikaa.
Silloin puhelin soi.
Diego.
Vastasin.
Ja kuuntelin lauseen, joka ratkaisi lopullisesti kaiken:
“Äiti, älä keksi mitään kummallista. Perjantaina tuodaan sulle avaimet ja koirat.”
Diego uskoi, ettei äidillä ollut vaihtoehtoja.
Kun hän jo nukkui, Marjatta teki elämänsä skandaaleimman päätöksen.
Kolmelta yöllä,
matkalaukku valmiina,
taksi odottamassa kujalla…
ja salaisuus, jonka perhe huomaisi liian myöhään.
Osa 2…
En nukkunut sinä yönä juuri lainkaan. En epäröinnin vaan kirkkaan selkeyden takia. Jotkut ratkaisut eivät synny rohkeudesta, vaan vuosien väsymyksestä. En ollut pakenemassa lapsiani; karkasin siitä lokerosta, mihin he olisivat mieluiten minut tökänneet.
Torstaiaamuna seitsemältä soitin siskolleni, Elinulle, ainoalle jolle uskalsin kertoa totuuden ilman perusteluja. Sanoin:
“Huomenna minä lähden.”
Vastaus oli lyhyt hiljaisuus, sitten pieni, epäuskoinen ja riemukas nauru.
Vihdoinkin, Marjatta, hän sanoi. Vihdoin.
Vietimme aamun käytännön asioita sulkien. Maksoin laskut etukäteen, kasasin dokumentit, tein kansion todistuksista, papereista ja yhteystiedoista. En ollut katoamassa lähdin aikuisena, joka osaa sanoa rajat.
Soitin myös Tampereen lähellä olevaan koirahoitolaan ja tiedustelin paikkoja ja hintoja. Paikkoja oli. Varaan kaksi kuukaudeksi Diego Lehtisen nimellä. Pyysin vahvistuksen sähköpostiin ja tulostin kaiken.
Puolen päivän jälkeen Diego soitti uudelleen lähtisivät varhain perjantaina lentokentälle. Kertoi lomasta Levillä, kuinka väsynyt oli, miten heidän täytyi “irrottautua vähän”. Kuuntelin hiljaa, kunnes lisäsi:
Jätetään koiranruuat ja aikataulu sulle.
Se puraisi vatsasta. Ei kysynyt, halusinko, pystynkö tai sopiiko minulle.
Sanoin katsotaan sitten eikä hän sitä jäänyt kummastelemaan.
Iltapäivällä pakkasin siistin keskikokoisen matkalaukun. Sisälle laitoin kevyitä mekkoja, lääkkeitä, pari romaania, muistikirjan ja sen sinisen huivin, jonka laitoin kun tapasin Raimon.
En lähtenyt vihasta Raimoon.
Lähdin, koska jopa ne parhaat vuodet olin unohtanut, kuka olin ennen vaimoa, äitiä, hoitajaa ja universaalia ratkaisuautomaattia.
Peilin edessä katsoin itseäni uudella tarkkuudella. Olin yhä kaunis; vakaalla, aikuisella tavalla. Ei tarvinnut kysyä lupaa elääkseen myös itselleen.
Yhdeltätoista illalla, kun taksi oli tilattu kolmeksi, Diego laittoi viestin:
“Äiti, muista, että tytöt on tosi innoissaan siitä että hoidat koiria. Älä petä meitä.
Luimme varmaan kolme kertaa.
Ei siellä sanottu: rakastamme sinua.
Ei kiitos.
Ei kysytty miten voit.
Sanottiin: älä petä meitä.
Hengitin syvään, avasin koneen ja kirjoitin lapun. Ei anteeksipyyntöä: pelkkä totuus. Jätin sen ruokapöydälle koirahoitolan varauksen ja yhden kotiavaimen kanssa.
Sitten sammutin kaikki valot, istuin pimeässä ja odotin aamun sarastusta kuin uutta sydämenlyöntiä.
Taksi tuli kolmeaikakolmekymmentäkahdeksan.
Tampere nukkui lämpimän kosteuden alla, ja minä lähdin matkalaukku kainalossa ilman että tarvitsi enää suojella kenenkään unia.
Ennen kuin suljin oven, katsoin vielä kerran eteiseen, siihen penkille, johon vuosien ajan laskettiin muiden reput, muiden kirjeet, muiden murheet.
Sitten lukitsin oven ja jätin avaimen sisäpostiluukkuun, juuri kuten olin päättänyt.
Matkalla Helsinkiin en tuntenut syyllisyyttä.
Tunsin jotain ihan muuta, vaikea tunnistaa:
helpotuksen.
Seitsemän jälkeen aamulla, jo laivalla, puhelin alkoi täristä lähes tauotta.
Ensin Diego.
Sitten Sanni.
Sitten Petra.
Ja taas Diego viesti toisensa jälkeen, näyttö täynnä.
En heti vastannut.
Istuin suuren ikkunan viereen, josta näin sataman heräävän, ja tilasin kahvin.
Kun vihdoin katsoin viestit, ensimmäinen Diegon lähettämä oli kuva koirista autossa ja kysymys:
“Missä olet?”
Toinen:
Tämä ei ole enää vitsi, äiti.
Kolmas:
Tytöt itkee.
Ja neljäs, ainoa rehellinen:
“Miten sä voit tehdä meille näin?”
Sitten soitin.
Diego vastasi raivoissaan. Ei päästänyt puheenvuoroon.
“Oot nyt jättänyt meidät pulaan. Ollaan oven takana. Mitä nyt?”
Odotin että hän karjui loppuun ja sanoin rauhallisemmin kuin olisi ikinä uskonut:
Samaa kuin minä olen tehnyt kaikki nämä vuodet ratkaiskaa.
Seurasi jäätävä hiljaisuus.
Käytin tilaisuuden: pöydällä osoite maksettuun koirahoitolaan kuukaudeksi, henkilökohtaiset paperini on koskemattomia, ja en peru lomaani. Tästä eteenpäin, apu minulta on vapaaehtoista, ei määrättyä.
Diego sai ulos, melkein sylki suussaan:
Ai nyt lähdet risteilylle kun isä on äsken kuollut?
Vastasin:
Juuri siksi. Koska minä olen yhä elossa.
Puhelu loppui siihen.
Sanni kirjoitti puolisen tuntia myöhemmin. Ei ystävällinen viesti, mutta hieman lempeämpi:
Olisit voinut kertoa etukäteen.
Vastasin:
Olen kaksikymmentä vuotta yrittänyt muttei kukaan ole kuunnellut.
Viestittely päättyi siihen.
Kun laiva alkoi irrota laiturista, tunsin surua, pelkoa ja vapautta yhtä aikaa.
Raimo oli kuollut; se oli totta ja satutti.
Mutta minä en ollut kuollut mukana.
Laskin käden kaiteelle, hengitin merituulta ja katselin kuinka kaupunki pieneni.
En tiennyt, meneekö viikkoja, kuukausia vai vuosia ennen kuin lapseni tämän tajuavat.
Ehkä eivät koskaan täysin ymmärrä.
Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin se ei ollut enää minun murheeni.
Jos sinusta on joskus tehty kävelevä velvollisuus, tiedät miksi Marjatta ei jäänyt.
Joskus suurin skandaali ei ole lähteä vaan kieltäytyä antamasta itseään uhriksi.
Sinä omalle kohdallesi olisitko hypännyt laivaan, vai jäänyt vielä kerran selittämään asioita niille, jotka eivät edes kuunnelleet?
