Tämä ei ihan mene noin
Mutta hänen äänensä ei ole enää yhtä varma.
Tyttö ei katso poispäin.
Silmissä on periksiantamatonta päättäväisyyttä.
Laske kanssani
Hämyinen kuiskaus, tuskin kuultava
mutta se leikkaa kaiken läpi.
Joku hymähtää hiljaa taka-alalla
Leikkii vain
Kukaan ei naura tällä kertaa.
Vedän henkeä
puoliksi huvittuneena
puoliksi epävarmana.
hyvä on.
Hetki.
Tyttö puristaa sormillaan hiukan lujemmin.
Yksi
Jännite nousee.
Matala.
Raskas.
Sydän alkaa hakata.
Kaksi
Siirryn
ihan pienesti
ilmeessä käy häivähdys
mitä
Jalkani
liikahtaa.
Tuskin huomattavasti.
Mutta varmasti.
Pöytä pysähtyy.
Lasit jäävät ilmaan liikkumattomina.
Katseet laajenevat.
Kylmenee paikoilleen.
ei
Hengitys salpautuu.
Tyttö ei pysähdy.
Kolme
Liike uudelleen
voimakkaampana.
Tartun tuoliin kiinni, rystyset valkoisina.
mitä sinä teit?
Äänessäni väreilee pelkoa.
Aitoa toivoa.
Tyttö kumartuu lähemmäs.
Pehmeästi.
Tyynesti.
En tehnyt mitään
Hetki hiljaisuutta
raskasta.
isä sanoi, että tunnet sen kun olet valmis.
Hiljaisuus luhistuu kasaan.
Väri katoaa kasvoiltani.
Tunnistan jotakin syvempää.
Ote tuolista irtoaa
mutta tartun taas tiukemmin.
kuka niin sanoi?
Tyttö katsoo suoraan silmiini.
Epäröimättä.
Isäni.
Sykkeeni kiihtyy
kovempaa
nopeammin
Hengitykseni katkeaa.
ei voi olla
Tyttö kurottaa rauhallisesti ylisuuren villatakkinsa taskuun.
Ei teatraalisesti.
Ei kiireellä.
Kuin tietäisi hetken tulleen.
Ravintola on kuin jäätyneenä omaan hiljaisuuteensa.
Kattokruunut hehkuvat himmeinä käsittelemättömien viinilasien yllä.
Kukaan ei puhu.
Kukaan ei uskalla liikahtaakaan.
Katson lasta polvillaan tuolini vieressä
ja sydän hakkaa niin lujaa, että se humisee korvissa.
Sitten tyttö ottaa esiin taitellun valokuvan.
Vanhan.
Kulmistaan kuluneen.
Liian varoen säilytetyn.
Pienet sormet ojentavat sitä minua kohti.
Äiti sanoi ettet uskoisi ilman tätä.
Otan kuvan tärisevin käsin.
Ja sillä sekunnilla, kun näen sen
maailma keikahtaa.
Koska siinä olen minä.
Nuorempana.
Nauravana.
Tummahiuksisen miehen kainalossa, jolla on käsi harteillani.
Veljeni.
Daniel Virtanen.
Elossa.
Hymyilemässä.
Ja heidän välissään
vauva vaaleankeltaisessa peitossa.
Tyttö.
Huulet aukeavat hitaasti.
Ei
Ääneni särkyy.
Koska Daniel kuoli kaksitoista vuotta sitten.
Auto-onnettomuus.
Suljettu arkku.
Hautajaiset sateessa.
Muistan jokaisen hetken.
Tai ainakin
sen version, joka minulle kerrottiin.
Tyttö seuraa kasvojani tarkasti.
Kuin pelkäisi, että toivo pelottaa minua enemmän kuin suru.
Hän ei kuollut heti, hän kuiskaa.
Huone kiristyy niistä sanoista.
Nostan katseeni hitaasti.
Mitä?
Tyttö nielee.
Äiti oli silloin sairaanhoitaja.
Joku vetää terävästi henkeä meidän takanamme.
Hän sanoi, että teidän perhe maksoi jotta huone pysyi suljettuna.
Kädet alkavat täristä lujemmin.
Koska äkkiä
muistan jotakin.
En kokonaan.
Vain sirpaleina.
Isä kieltäytymässä näyttämästä ruumista.
Lakimiehiä joka puolella.
Lomakkeita työnnettiin allekirjoitettavaksi, kun olin vielä täysin sumussa.
Ja veljen vaimo katosi kahdessa viikossa jäljettömiin.
Tytön ääni tutisee nyt myös.
Mutta ennen kuin hän kuoli
Hän osoittaa varovasti kohti jalkojani.
hän sanoi äidille jotain outoa.
Hädin tuskin pystyn hengittämään.
Tytön silmiin kohoaa kyyneleitä.
Hän sanoi, ettei sinun kehosi ollut rikki.
Hiljaisuus.
Täydellinen hiljaisuus.
Jalanpohjassani tuntuu taas nykäisy.
Tällä kertaa vahvempana.
Kuin jokin nukuksissa ollut yrittäisi herätä henkiin.
Kysyn juuri ja juuri äänellä:
Mitä hän tarkoitti?
Tyttö astuu lähemmäs.
Kuiskaa lauseen, joka imee ilman huoneesta:
Hän sanoi, että veljesi aiheutti onnettomuuden
Katsoo ravintolan yläparvekkeelle.
koska hän halusi sinut siihen tuoliin.
Kaikkien katseet nousevat ylös.
Ja siellä
varjossa puoliksi piilossa
on Markus Virtanen.
Täydellinen puku.
Täydellinen asento.
Täysin kalpea.
Heti kun näen hänen kasvonsa
tiedän.
En järjellä.
En lailla.
En edes kunnolla.
Mutta siellä, missä pelko ja muisto asuvat rinnakkain
tiedän.
Tyttö puristaa kättäni kovempaa.
Ja sanoo pehmeästi:
Isä sanoi
Kyyneleet valuvat nyt hänen poskiaan pitkin.
että ensimmäinen asia, jonka saisit takaisin, ei olisi jalat.
Katson veljeäni.
Kauhu leviää sisimpääni myrkkynä.
Tyttö viimeistelee lähes kuiskaten:
Se olisi totuus.
Tänään opin, että joskus kaikkein tuskallisimmat asiat ovat juuri niitä, jotka täytyy viimein kohdata vaikka ne paljastavat meidät alastomina itsellemme ja maailmalle. Kaiken jälkeen minä kuitenkin selvisin. Totuuden kanssa.
