Kun Iiris oli kaksivuotias, hän asui lastenkodissa. Olin tullut kuvaamaan lapsia ja minulle annettiin ne, joiden tulevaisuus näytti synkimmältä. Astuin hänen ryhmäänsä ja näin tytön, jonka kasvot olivat jäykät ja kuin vanhan ihmisen ilme synkkä ja vinossa. Onpa ruma lapsi, ajattelin. Sitten aloin ottaa hänestä kuvia. Ja minä NÄIN hänet. Sen liikkumattoman, surullisen naamarin läpi. Hän heräsi eloon.
Syrjäytyneen lapsen katseen tavoittaminen on vaikeaa. Mutta tämä outo lapsi katsoi suoraan linssiin. Räpäyttämättä. Ja siinä hetkessä näin hänen sielunsa. Sen yksinäisyyden, valtavan, kaiken nielevän yksinäisyyden. Kärsivän sielun. Ja ei edes toivoa. Vain se hetki, kun joku ensimmäistä kertaa ihan oikeasti katsoo ja näkee sielun, jonka kaikki ovat ylenkatsoneet, joka ymmärtää kaiken. Sellaisen kuin minun omani. Sitten hän käänsi katseensa, ja silmät täyttyivät kyynelistä.
Kysyin hoitajalta: Kertoisitko Iiriksestä jotain, tarvitsen taustaa tekstiin. Mitä siinä nyt kerrottavaa, ei hän mitään osaa eikä puhu, vastasi hoitaja. Iiris vain istuu spagaatissa ja keinuu lattiaan asti. Ja valittelee samalla. Mitä siitä muka voisi kertoa? Hän on ihan mitätön.
Kaksi kuukautta ennen sitä päivää oli kuopuksemme menehtynyt. Meidän hyvä ja rauhallinen elämämme oli pysähtynyt seinään. Emme olleet itse menneet minnekään, mutta elämä oli muuttunut toisenlaiseksi elämäksi JÄLKEEN. Kävelimme, puhuimme, söimme, yritimme kaikin voimin piilottaa epätoivomme muilta lapsilta, ettei heidän toivonsa sammuisi, vaikka meillä itsellä sitä oli tuskin lainkaan jäljellä. Mietin: Voinko enää koskaan iloita mistään? Ajoin kuvauskeikalle ja itkin autossa. Ennen ulosmenoa pyyhin kasvot kylmällä lumella ja esitin normaalia ihmistä. Puhuin rauhallisesti, hymyilin – kaikki oli esitystä.
En halunnut enää yhtään lasta tilalle. Halusin vain selvitä hengissä. Sitten tuli tämä Iiris omassa, tunnistettavassa yksinäisyydessään ja epätoivossaan. Ihan kuin en olisi kuvannut jo satojen lasten yksinäisyyttä tämän projektin aikana. Ihan kuin tämä yksinäisyys olisi tarttunut avaimella juuri minun sydämeeni
Kotona sanoin rakkaalle miehelleni: En oikein tiedä, miten tästä puhuisin kuvasin yhden tytön, en osaa selittää mutta en saa häntä mielestäni Mitä jos kuitenkin miettisimme? Ja Antti vastasi: Ymmärrätkö sinä, että et ole ennallasi? Mitä tyttöjä? Mekin hädin tuskin jaksamme elää.
Kyllä tiedän, enkä ehkä enää koskaan olekaan ennallani. Mutta täytyy opetella elämään näin.
Menimme lastenkotiin tapaamaan Iiristä. Hänet tuotiin meille pieni ja yhä samalla vinolla ilmeellä. Hän könkkäsi luoksemme, nenä vihreänä, hiukset takussa. Ajattelin, miten surkean näköinen hän on, kuin epäonnistunut ihmisen alku. Mitä minä oikein näin hänessä?
Iiris kopeloi lelua, jonka toimme, lysähti lattialle, laittoi jalat auki ja alkoi keinua vimmatusti, otsa lattiaan asti.
Takanani ylilääkäri alkoi puhua: Teidän täytyy nyt ymmärtää tämä ei ole edes lievää kehitysvammaisuutta. Tämä on syvä kehitysvamma! Ei mitään tulevaisuudennäkymiä. Siirretään sosiaalitoimelle. Arvostan teitä, mutta tämä on täysin toivotonta. Kaikki ovat kieltäytyneet, seitsemän perhettä. Hän ei osaa eikä tee mitään ikäistensä tapaan. Istuu vain spagaatissa ja keinuu. Kutsumme häntä meidän omaksi Vainioseksemme
Silloin mieheni, jota olin pelännyt katsoa koko ajan, sanoi: Me pidämme tytöstä. Otamme hänet.
Myöhemmin kysyin: Miksi sanoit noin? Ethän sinä halunnut? Antti vastasi: Tajusin, että hänet täytyy pelastaa, eikä kukaan muu tee sitä kuin me.
Adoptoimme Iiriksen. Jätimme lastenkodin taakse yllätyksen vallassa.
Iiris oli syvässä masennuksessa. Hän ei luottanut maailmaan. Maailma oli pelottava ja petollinen, eikä ollut huomioinut häntä kahteen vuoteen. Hän ei osannut pyytää, ei hän osannut leikkiäkään. Hän rikkoi kaiken, pelkäsi kaikkea, lannistui ja keinui. Hän meni hysteerisiin kohtauksiin, kunnes hengitys katkesi. Söi vain soseita. Hän tuskin käveli, pelkäsi vettä, pottaa, isää, hissiä, tuulta, autoa
Sisälläni ulvoi oma suruni. Ulospäin ulvoi Iiris. Ymmärrän hyvin, miksi sanotaan, ettei surun keskellä pidä ottaa lasta voimat eivät riitä edes omaan kasassa pysymiseen. Mutta lasta varten ne täytyy jostain repiä. Minä hain voimaa meidän murheestamme.
Sanoin itselleni: Kuinka pieni onkaan sun surusi verrattuna tämän lapsen tuskaan. Sinä menetit tyttären, mutta sinulla on edelleen poika ja tytär, mies, äiti, ystävät, työ, koti. Iiriksellä ei ole koskaan ollut mitään. Hänellä on vielä vaikeampaa.
Tiedätkö, mikä tämä vaivainen, synkkä, murtunut, alati valittava, masentunut pikku olento, jonka hankimme perheeseen sekavassa tilassa, oikeasti oli? Hänestä tuli meidän ihmeellinen Iirismme.
Sadut muuttuvat todeksi vain hitaasti nyt on kulunut yhdeksän vuotta.
Iiris on nyt juuri sellainen, joksi Jumala hänet tarkoittikin iloinen, kevyt, ystävällinen, avulias, hellä, hauras ja anteeksiantava pikkutyttö. Hän käy tavallista koulua, on puheopetuksen pienluokassa. Hän harrastaa laitesukellusta! Sukellusta!
Hän sanoo: Äiti, tällä kertaa sukellus meni tosi hyvin, sain heti hengitettyä suukappaleen läpi, ja silloin itken.
Nyt Iiris on sukellusleirillä Saaristomerellä. Hän lensi sinne lentokoneella. Hän on 11. Hän soittaa ja höpöttää iloisesti: Äiti täällä on tosi kaunista, käytiin uimassa, oli myrsky ja meri jäähtyi tosi paljon! Mutta nyt vesi lämpenee, meillä on märkäpuvut mukana ja huomenna sukelletaan taas! Illalliseksi oli kalaa, mutta me syötettiin sitä kissoille täällä on paljon kissoja, tiedäthän, en tykkää kalasta! Mutta söin perunamuusia. Käytiin vuorella, 13 kilometriä jalat oli poikki täällä on harvinaisia puita, jotka on suojeltuja! Sain tosi hyviä ystäviä! Ja ostin suolakeksejä niillä rahoilla, jotka annoit. Tarjosin niitä muille. Me keinutaan riippukeinussa Ikävöin sinua!
Siksi, että me pelastimme hänet. Pelastimme hänet. Ja pelastuimme itse. Yhdessä, samalla lautallaPainan puhelimen kiinni ja kävelen olohuoneen ikkunan ääreen. Iltavalossa näen puiden latvat, melkein saman väriset kuin silloin vuosia sitten, kun ensi kerran näin Iiriksen. Sydämessäni lainehtii kiitollisuusei vain siitä että hän sai mahdollisuuden, vaan siitä että mekin saimme. Suru ei hävinnyt, mutta sille kasvoi rinnalle toivo ja ilo. Elämä löysi uuden uoman, ei entisenlaista, vaan toisenlaisen jossa jokainen pieni askel merkitsi voittoa ja jokainen hengitys uutta alkua.
Ajattelen Iiriksen naurua, veden kimmellystä hänen hiuksissaan, rohkeutta astua pelkojen läpi ja iloita niistä asioista, joita ei voinut edes kuvitella. Mietin, miten kauniisti elämä voi yllättää silloin kun on eniten rikki.
Ikkunan takana ilta muuttuu yöksi. Tiedän, että joskus ihme syntyy tuskasta, eikä se loista prameasti vaan hiipii hiljaa, kuin sukeltajan hengitys vesirajan alla. Me löysimme toisemme, ja yhdessä opimme, että rakkaus on eniten siellä, missä ei ole mitään muuta jäljellä.
Huomenna Iiris palaa kotiin. Hän tuo mukanaan suolakeksien murusia, merituulen tuoksua, taskut täynnä tarinoita. Mutta suurimman lahjan hän tuo aina; sen, että enää kumpikaan meistä ei ole yksin.
