Väinölän talossa tuoksui aina puhtaudelta ja hienolta hajuvedeltä, kuin lumi olisi ripoteltu portailta keittiöön asti. Talon emäntä, Kastehelmi, oli kuin täydellisyyden arkkityyppi. Neljäkymmentäviisivuotiaana hän näytti kolmekymmentäviisivuotiaalta, piti yllä suosituinta ruokablogia Helsingissäse keräsi miljoonan seuraajan taakseenja oli naimisissa Jarmo-nimisen arkkitehdin kanssa, jonka työhuoneen pöytä oli aina suorassa kulmassa muuten niin pehmeiden suomalaismattojen päällä.
Lapsia oli kaksi, kumpikin erikoinen uniolento kuin satutarinassa: kuusitoistavuotias Jonne, jalkapallojoukkueen kapteeni, ja kaksitoistavuotias Sini, jonka todistuksen numeroiden rinnalla kaikki muut numerot himmenivät. Ulospäin heidän perheensä oli kuin vakuutusyhtiön mainoshymyileviä kasvoja, täydellisiä asetelmia, jäätelöä ilman sulaneita pisaroita.
Muistitko, että tänään meillä on illallinen minun yhteistyökumppaneideni kanssa? pyysi Jarmo, kiinnittäen kalvosinnappejaan peilikaapiston ääressä. Laita se sininen mekko, Kastehelmi. Ja muistuta Jonnelle, ettei ala älytä liikaa ruokapöydässä.
Kastehelmi asetteli kaulusta vielä paremmaksi, kasvoilla kiiltävä, vähän uninen hymy.
Tietysti, rakas. Kaikki on hyvin.
Kun Jarmon kalliit Volvo-avainet kilahtivat ovenpieleen ja diesel porisi pihaan sumuisena, jäi Kastehelmi eteiseen hymyilemäänhymy kovettui, muuttui kuin steariiniksi, joka venytti poskia. Hän katseli käsiään, jotka vapisivat.
Samaan aikaan Sinin huoneesta kuului ovi. Tyttö laahusti reppu selässä, kasvot harmaat ja sumuiset kuin marraskuinen järvi.
Äiti, päätä särkee taas. Saanko jäädä kotiin?
Sini, kultaseni, isä pettyisi. Hän odottaa vain parhainta. Ota tabletti ja mene. Ole kiltti.
Sininen katsoi äitiään pitkään, vanhaan tapaan, syvällä katseella, jollaista ei voisi syntyä tähän maailmaan kuin unessa. Sitten hän sulki ulko-oven, kasteen äänellä.
Lounaan aikaan koululta soitettiin. JussiVain Jonne oli tapellut taas. Kastehelmi istui rehtorin työhuoneessa, jossa ilma oli paksua kuin sumua. Jonne pureskeli huultaan jäisen katseen alla ja jalat ristissä.
Rouva Niemi, poikanne on lahjakas, mutta hänen uhmakkuutensa… Hän löi toista oppilasta pikku asiasta. Jos tämä jatkuu, on pakko keskustella erottamisesta, rehtori puhui vakavana.
Kotimatka oli äänetön. Tuulilasin takana öinen Turuntie mutkitteli kohti tulevaa.
Miksi teit niin, poikani? isä suuttuu. Hänellä on tänään tärkeä sopimus.
Jonne kääntyi kohti äitiään:
Isä suuttuu! Isä pettyy! Mitä isä sanoo! Äiti, ymmärrätkö itseäsi lainkaan? Et halua oikeasti tietää miksi tein niin. Haluat vain, että tämä meidän mainoskuoresta tehty elämä ei hajoa. Haluat, että blogisi pysyy kiiltävänä.
Haluan vain tavallisen perheen…
Ei me olla perhe! Jonne huusi. Me ollaan yksi ainoa teatteriesitys, jossa isä on ohjaaja ja me muut ollaan lavasteita. Tiedätkö, miksi Sini valvoo öisin? Koska se pelkää isän askeleita yöaikaan. Pelkää, että isä tulee taas tarkistamaan vihkot ja huutamaan huonosta käsialasta. Ja sinä vain keität pullia ja hymyilet!
Kastehelmi rutisti rattia. Poikansa sanat sattuivat enemmän kuin ne muutamat kerrat, kun Jarmo oli lyönyt häntä “hänen typeryytensä vuoksi”.
Illansuussa koti oli kuin lasinen linna, kiiltävän puhdas. Pöytä katettiin kuin leirinuotiolle unessa. Sininen mekko, kuin taivaasta ommeltu, istui Kastehelmin yllä. Jarmon yhteistyökumppanit saapuivat vaimoineen, ja kehuivat kotia ja ruokaa.
On sulla Jarmo tuuria, tuollainen vaimo! nauroi joku. Hellä emäntä, kaunis. Ja lapset kuin kultaa.
Jarmon käsi oli Kastehelmin vyötäröllä. Puristus hieman tiukempi kuin tarpeen. Sillä tavalla hän piti ohjat itsellään.
Sanoin aina: järjestys töissä alkaa järjestyksestä kotona, Jarmo hymyili.
Sini oli pieni ja hiljainen, sipelsi salaattia lautasen nurkassa. Jonne istui mykkänä.
Sini, kerro Pertulle siitä matematiikkakilpailusta, Jarmo käski. Ääni oli silkkinen mutta terävä kuin pakkaspäivä.
Sini nosti katseensa, huulet vapisivat.
Mä En mä voittanut, isä. Mä olin kolmas.
Ilma muuttui jääksi. Jarmo vei viinilasinsa hitaasti pöydälle.
Kolmas? Mehän sovittiin. Koko kesä harjoittelit.
Ei nyt, Jarmo, kuiskasi Kastehelmi.
Milloin sitten? Pitäisikö hänen olla keskimääräisyys, kuten muutkin? Kastehelmi, et ole seurannut hänen opiskeluaan tarpeeksi. Ilmeisesti keittiöharrastuksesi vie kaiken ajan.
Jonne nousi äkisti, tuoli narskahti kuin lumi.
Riittää jo. Lopeta hänen nöyryytyksensä. Lopeta meidän kaikkien.
Istu alas, poika, sihahti Jarmo.
En, Jonne sanoi äidilleen. Sano jotain. Vai jatketaanko tämän salaatin mutustamista kunnes faija itse syö meidät?
Kastehelmi katsoi lapsiaan: Jonnea, joka olisi valmis puolustamaan perhettään vaikka viimeiseen riepuun, ja Siniä, joka kutistui tuolilleen kuin varjo, odotti iskunsanallista tai muuta. Samassa hän näki itsensä, ei sinimekkoisena, nätisti laitettuna emäntänä, vaan pienenä pelokkaana tyttönä, joka jo kymmenen vuotta sitten päätti, että “kaunis julkisivu” oli tärkeämpää kuin oma sielu.
Kastehelmi nousi hitaasti. Vieraat jähmettyivät, eivät tienneet oliko tämäkin osa näytelmää.
Jarmo, lapset ovat oikeassa. Ilta päättyy tähän.
Oletko järjiltäsi? Istu alas ja pyydä anteeksi vierailta, Jarmo murahti.
Kastehelmi nosti kuuluisan karpalohillokakun lautaseltaan ja kaatoi sen valkealle liinalle. Rasvainen hillopilkku läikähti ja levisi.
Kakussa on liikaa sokeria, Jarmo, hän sanoi. Niin myös meidän elämässä. Hyvät vieraat, ilta on tässä. Mikäli mieheni haluaa jatkaa tyranniaa, hän saa tehdä sen itsekseen.
Oletko hullu Jarmo nousi, kättä uhaten. Vieraat hätkähtivät, nousivat tuoleilta.
Mutta Jonne seisoi jo välissä.
Kokeile vaan.
Hyvästi, pyysi Kastehelmi vierailta. Nyt hyvästi.
Viimeisenkin oven mentyä kiinni, Jarmo ryntäsi rikkomaan esineitä. Hän kirkui kiittämättömyydestä, kaikesta mitä hän oli antanut, kaikesta mistä he jäivät paitsi ilman hänen rahojaan.
Olet oikeassa, Kastehelmi riisui korviksensa, vain heittäen ne pöydälle. Emme ole täällä ihmisiä. Mutta talon ulkopuolella olemme. Lapsukaiset, käykää pakkaamaan. Mennään mummon luo.
Ette pääse mihinkään! Jarmo seisoi kynnyksellä. Tämä on minun taloni, minun autoni, minun tilini! Jäät ilman mitään!
Kuule Jarmo Kastehelmi katsoi häntä lempeästi. Pelon jälkeen “ei mitään” on suunnaton vapaus. Se on maailmankaikkeus mahdollisuuksia.
Lähdettiin yöhön vanhalla Toyota Carinalla, jota Jarmo oli aina haukkunut kökköautoksi. Takakonttiin oli ahdettu matkalaukkuja, koulukirjoja ja Jonnen jalkapallo, elämän irralliset palat.
He ajoivat moottoritiellä. Sini nukkui takaistuimella, pää Jonnen olalla. Jonne katseli ikkunasta, kädet eivät enää puristaneet nyrkkiin.
Kastehelmi ajoi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän todella tunsi polkimet, ratin ja ilmavirran kasvoillaan.
Äiti? Jonne kysyi hiljaa.
Niin, rakas?
Mitä tapahtuu huomenna?
Nyt Kastehelmi hymyili. Hänellä oli vino, väsynyt mutta aito hymy.
Huomenna, poikani, poltan sen typerän piirakkareseptin. Ostetaan lähikioskin halvin pizza. Ja aletaan opetella elämään niin, ettei tarvita peiliä vakuuttamaan, että ollaan totta.
Puolen vuoden päästä Kastehelmi oli töissä pienessä tunnelmallisessa kahvilassa. Blogi oli nyt tarinoita siitä, miten rikki menneestä sydämestä voi tehdä kasviskeittoa. Seuraajia oli vain kymmenesosa, mutta hän tunsi jokaisen nimeltä.
Sini meni kuvataidekouluun. Kävi ilmi, että hän inhosi matematiikkaa, mutta piirsi tummia ja syviä kuvia. Päätäkään ei enää särkenyt.
Jonne lopetti tappelut. Hän liittyi vapaaehtoisiin pelastajiin, ja jakoi energiansa muiden hyväksi.
He asuivat pienessä asunnossa, jossa ei aina ollut siistiä ja Sinin piirrokset koristivat seiniä. Mutta siellä ei enää tuoksunut pelko.
Jarmo yritti saada heidät palaamaan ensin uhkailulla, sitten kukilla ja lupauksilla. Mutta Kastehelmi sanoi puhelimessa:
Et huomaa, Jarmo. Me emme lähteneet sinusta. Me palasimme itsemme ääreen, ja siihen kotiin ei mahdu enää vieraita, ennen kuin sinä opit olemaan ihminen etkä muiden elämien arkkitehti.
