Se poika, rääsyissä ja paljain jaloin, asteli Finlandia-talon saliin aivan kuin hakisi sieltä vain yhtä tiettyä ihmistä. Sali loisti kristallikruunujen valossa: ympärillä vilahtelivat hohtavat iltapuvut, kiiltävät juhlakengät, kullanhohtoiset seinät ja ilmeet, jotka jäähtyivät heti, kun huomasivat pojan mutaiset jalat marmorilattialla. Mutta poika ei katsonut ketään heistä. Hänen katseensa löysi tytön pyörätuolissa, vaaleanpunaisessa mekossa, hiljaa isänsä vieressä.
Isä, tummanvihreässä samettipuvussaan, siirtyi välittömästi tyttärensä ja pojan väliin.
“Älä koske häneen.”
Poika pysähtyi, hengitti raskaasti, risainen paita liimautuneena laihoihin hartioihinsa. Pelko näkyi silmissä, mutta päättäväisyyttä oli enemmän.
Tyttö kurkotti isän käsivarren ohi, että näkisi pojan kunnolla.
Huone täyttyi supatuksesta.
Sitten poika kohotti varovasti likaisen kätensä ja kuiskasi:
“Anna minun tanssia tyttäresi kanssa…”
Isän kasvoilla kävi kylmä tuulahdus.
Mutta poika jatkoi:
“…niin minä saan hänet kävelemään taas.”
Sali hiljeni tyystin.
Tytön silmät laajenivat yllätyksestä. Isä oli jo melkein työntämässä poikaa kauemmas, mutta tyttö ojensi ensin kätensä.
Poika tarttui arasti tyttären sormiin.
Hetkeen ei tapahtunut mitään.
Sitten tytön sormet värähtivät.
Hänen hengityksensä salpautui.
Toinen käsi liukui kuin huomaamatta pois pyörätuolin käsinojalta.
Isä näki sen ja kuiskasi:
“Ei…”
Tytön ote pojasta tiukkeni.
Kapea ja terävä hengähdys karkasi hänen huuliltaan.
Isä jähmettyi.
Koska hän näki sen.
Ei toivoa.
Ei kuvittelua.
Vaan liikettä.
Tytön ranne tärisi.
Koko hartiat nytkähtivät.
Tyttö katsoi jalkojaan, ihan kuin ne kuuluisivat jollekin toiselle.
“Minä… tunsin sen.”
Hänen äänensä oli tuskin edes hengähdys.
Puhumisen sorina salissa nousi. Maljat pysähtyivät puoliväliin huulta. Edes muusikot eivät muista, mitä heidän olisi pitänyt soittaa.
Isän poski oli muuttunut kalpeaksi.
Hän laskeutui polvilleen tyttärensä eteen, ääni särkyi ensimmäistä kertaa vuosiin.
“Saana… rakas… mitä sinä tunnet?”
Kyyneleet kerääntyivät tytön silmiin.
“Lämpöä.”
Poikakin vapisi nyt, ihan kuin se, mitä tyttö koki, veisi voimia myös häneltä.
Mutta hän ei päästänyt irti.
Sen sijaan hän astui lähemmäs.
“Nouse kanssani.”
Joku nainen kannella peitti suunsa pelästyneenä.
Mies mutisi: “Ei tämä voi olla totta.”
Mutta Saana ei kuullut mitään.
Kymmenen vuotta lääkärit olivat sanoneet isälle, ettei toivoa ole.
Kymmenen vuotta hermot olivat olleet mennyttä.
Kymmenen vuotta pyörätuolista oli tullut osa, jolla kaveritkin esittelivät hänet aina ensin.
Nyt kadun kasvatti pyysi unohtamaan kaiken.
Saana katsoi poikaa silmiin.
“Jos kaadun?”
Poika hymyili ensi kertaa koko illan.
“Et, jos luotat minuun.”
Isä oli revetä.
Hän olisi tahtonut estää kaiken.
Suojella tytärtään taas yhdeltä pettymykseltä,
taas uudelta erikoislääkäriltä,
vielä yhdeltä valheelta.
Mutta Saana oli jo päättänyt.
Hän ponnisti kätensä pyörätuolin käsinojista.
Hän vapisi niin, että tuntui, että koko kroppa lysähtää.
Sali pidätti hengitystä.
Yksi.
Kaksi.
Sitten
Polvet liikkuivat.
Joku kiljaisi toisella puolella salia.
Isän silmät kostuivat saman tien.
Saana haukkoi henkeä, kun jalat tärisivät allaan kuin vastasyntyneellä, joka vasta oppii kulkemaan.
Poika piti hänen käsistään kiinni tiukasti.
“Katso minua”, hän kuiskasi. “Älä heihin. Vain muhun.”
Tyttö nyökkäsi.
Yksi sekunti.
Kaksi.
Sitten
Saana seisoi.
Sali räjähti hurraukseen.
Joku itki ääneen. Lasit kilahtivat rikki. Jousisoittimen ääni katkesi kuin seinään.
Mutta Saana ei kuullut mitään siitä kaikesta.
Hän itki aivan liian onnellisena.
Isä lyyhistyi polvilleen hänen eteensä, kämmenet kasvoilla, itki sellaista itkua jota ei ollut antanut näkyä sitten lapsuuden.
“Mun tyttö…”
Saana nauroi kyyneleiden läpi.
“Isä… minä seison…”
Hän käänsi katseensa poikaan.
Ja silloin hymy kuihtui.
Pojan nenästä valui verta.
Sitten suupielestä.
Hän horjui.
Saana napasi pojan syliinsä ennen kuin tämä kaatui kokonaan lattialle.
Isä syöksyi heidän luokseen.
“Mitä pojalle tapahtuu?”
Poika katsoi ylös, hyvin heikkona.
Hänen äänensä oli pieni, tuskin kuului.
“Kaikki lahjat…” hän kuiskasi, “…maksavat jotakin.”
Isä tuijotti häntä.
Ja sitten hänen kasvoilleen laski outo ilme.
Tunnistamisen hetki.
Ei pojasta vaan silmistä.
Leuan muodosta.
Sitä naisesta, jota hän oli joskus rakastanut
jonka isä oli hylännyt, kun oma perhe sanoi, että nainen pilaisi kaiken.
Isän ääni muuttui ontoiksi.
“Kuka… kuka äitisi on?”
Poika kaivoi särkyneellä kädellä paidan alta vanhan hopeisen medaljongin.
Isä lakkasi hengittämästä.
Vain yhdelle naiselle hän oli sellaisen antanut.
Ja kun poika viimein avasi suunsa
Kaikki koko salissa ymmärsivät, että Saanan ihme jalat olivat vasta kaiken alku.
“Mun äiti,” poika hengitti, “makaa alakerran sairaalasiivessä… hengittää enää viimeisiään”
Hän katsoi isää suoraan silmiin.
“Ja ennen kuin hän kuolee…”
Pojan huulet vavahtivat.
“Hän toivoi, että hänen poikansa tanssisi siskonsa kanssa… edes kerran.”
