Menkööt sinne minne haluavat! En ole mikään palvelurobotti. 52-vuotiaan Tuulikin tunnustus miehistä, joita hän tapaa viidenkympin jälkeen
Ystäväni Tuulikki päätti vihdoin palata parisuhdemarkkinoille kymmenen vuoden tauon jälkeen. Toiveissa oli järkevä ja kiinnostava kumppani, mutta tilalle tulikin kymmenen läksyä siitä, millaisia aikuiset suhteet oikeasti ovat. Spoileri: eivät sellaisia, kuin kuvittelimme.
Puhelinsoitto tuli myöhään illalla. Tuulikin äänessä väsyneen elämänmakuisesti virnisti ironia:
Kuule, joko rakastan rauhaa liikaa tai nämä miehet elävät ihan eri todellisuudessa, ei siitä pääse mihinkään.
Olemme tunteneet yli kaksikymmentä vuotta. Tuulikki on aina ollut sellainen, joka löytää huumoria elämän kommelluksista draamaa hän ei ole koskaan harrastanut. Ystävät kannustivat häntä kokeilemaan: nyt on oikea hetki, koskaan ei voi tietää. Tuulikki suostui. Puolessa vuodessa ehti kertyä kymmenen treffitapaamista. Jokainen kuin kohtaus tragikoomisesta tv-sarjasta, mutta aina ei naurattanut.
Ensivaikutelma: sopisitko minulle?
Kaikki alkoi aika tavallisesti. Kahvila, ruokalista, kohtelias keskustelu. Mies silmäili pitkään listaa, kuin se olisi ollut joku työraportti. Lopulta huokaisi syvään:
Tiedätkö, ilman kunnon lohikeittoa ei elämä maistu.
Tuulikki nyökkäsi; odotti että kyseessä olisi vitsi. Puhe kuitenkin kääntyi pian entisen puolison puutteisiin: Ei osannut pedata sänkyä enää oikein. Nyt hän kaipasi naista, jolla on kädet ja kirkas pää. Painotus nimenomaan käsillä.
Tuulikki mietti: koska petivaatteiden tupaantuliaiset tulivat ensitreffeille?
Luennointi siitä, millainen naisen pitää olla
Toinen tapaaminen alkoi asiallisesti mutta muuttui nopeasti yksinpuheluksi. Mies selosti, miten naisen tulee toimia parisuhteessa: tukea, tehdä kodista rauhoittava paikka, olla viisas ja pitkäpinnainen. Kauniisti kuulosti, kunnes yksityiskohdat kävivät selväksi.
Valitteli korkeaa verenpainetta, kaivoi esiin printatut terveyskuitit ja kysyi, osasiko Tuulikki kokata rasvattomia keittoja. Mieleen hiipi, että hän haki enemmänkin sairaanhoitajaa ja ravitsemusterapeuttia tarkalla aikataululla.
Tunteista hän puhui kuin lukisi pölynimurin käyttöohjeita, kertoi Tuulikki. Kohta kohdalta, ilman poltetta.
Kipinää ei tullut.
Miehen viisaus, jota ei ole
Kolmannella kerralla tapaaminen alkoi lauseella, jonka Tuulikki muistaa varmasti aina:
Älä vain rupea väittelemään. Näillä vuosilla naisen pitää olla viisaampi.
Tuulikki ei voinut olla kysymättä:
Missä kohtaa sinun viisautesi näkyy?
Vastaus jäi epämääräiseksi mutta pääviesti tuli selväksi: mies kaipasi rauhaa. Sellaista, jossa nainen vain myötäilee, nyökkäilee, lämmittelee tunnelmaa eikä koskaan kysy vaikeita. Ei kinastelua, ei tasavertaisuutta. Mutta tiedossa kyllä oikea tapa.
Tuulikki huomasi: tämä ei oikeastaan halua suhdetta. Hän odottaa kuuliaisuutta.
Kun hakee kumppanin sijaan äitiä
Neljännellä kerralla asiaa ei kierretty yhtään:
Tarvitsen hoivaa. Samantyyppistä kuin lapsena. Että minusta huolehditaan niinkuin äiti.
Yksityiskohtia riitti: mistä lapsuuden rahkapullasta piti, miten sukat pitää viikata, millaiset tohvelit mukavimmat. Kaikki vakavin ilmein.
Tuulikki istui ja tajusi. Tämä haluaa kotiinkuljetetun lapsuudenkodin ei puolisoa.
Työhaastattelu treffeillä
Viides tapaaminen muistutti työnhakijan haastattelua. Mies esitti kysymyksiä järjestelmällisesti:
Sairasteletko usein?
Asuvatko sukulaisesi lähellä?
Pysyykö palkkasi vakaasti?
Tuulikki kertoi minulle jälkikäteen naureskellen, mutta äänessä kuulin väsymystä. Kuka olet ihmisenä? jäi kysymättä vastaan tuli vain Mitä hyötyä sinusta on?. Nämä eivät olleet treffejä. Tämä oli kelpoisuuskoe.
Mikä näissä miehissä mättää?
Kymmenen tapaamisen jälkeen Tuulikki soitti ja tokaisi tyynesti:
Eivät he halua suhdetta. Kaipaisivat vain luotettavaa palvelujärjestelmää. Siinä kaikki.
Kyseessä ei ollut loukkaantuminen tai kiukku. Vain elämän toteamus.
Keski-ikäiset miehet pelkäävät jäävänsä yksin, mutta vielä enemmän he pelkäävät muutoksia. He haluavat mukavuustakuut: lähellä pitää olla hoitaja, kokki, kriisiterapeutti kaikki samassa paketissa. Ja tämän kaiken nainen antakoon kiittäen, että on valittu.
Kun Tuulikki kysyi:
Entä mitä saan minä?
Yleensä vastaus puuttui. Oli vain hämmästynyt kohotus: Mitä tarkoitat minähän olen mies! Eikö se riitä?
Ovatko kaikki samanlaisia? Onko toivoa?
Monesti Tuulikki sanoi minulle:
Ei kaikki miehet tällaisia ole, ymmärrän sen. Fiksuja, kiinnostavia, syvällisiä kyllä löytyy. Mutta ne on jo varattuja.
Uskoa hän ei ole menettänyt. Hän vain on muuttunut. Osaa nyt vaatia rajojensa kunnioittamista.
Uusi sääntö: ei palvelijan rooleja. Ei kompromisseja itsensä suhteen. Ei alistumista toisten ehdoilla.
Yhä hän nauraa kertoessaan ylimitoitettujen odotusten herroista, mutta siinä naurussa on vakautta. Hän ei enää elä kenenkään toisen unelmaa läheisyyden illuusion vuoksi.
Lopputulos?
Kymmenen treffijaksoa eivät olleet epäonnistuminen. Ne olivat oppimatka, jonka ydin on: valitse ensin itsesi.
Tuulikki oppi: vapaus olla oma itsensä on kalliimpaa kuin yksipuolinen suhde hoitotyylillä.
Rakkaus ei pyöri kellonajan mukaan. Se astuu huoneeseen vasta, kun tiedät tarkkaan, ettet enää suostu vähempään kuin arvostukseen, kiinnostukseen ja vastavuoroisuuteen.
Aika oppia valitsemaan toisin. Ja kieltäytyä palvelijan roolista missä iässä tahansa.
