Sari makasi sohvalla, katse nauliutuneena kattoon. Levottomat ajatukset estivät häntä saamasta unta. Miten sitä voisikaan nukkua, kun oma pieni tytär on sairaana. Miksi ihmeessä vein hänet sinne päiväkotiin? Jospa olisikin ollut vielä pari päivää kotona, ehkä ei olisi tarttunut tämä tauti…
Sydän puristui kasaan, hengitys kävi vaikeaksi. Nuori nainen nousi ja asteli ikkunan luo. Harmaa, pilvien peittämä taivas leijui hiljaa kylän yllä. Jo kolmatta päivää, lähes katkeamatta, syyssade tuprutti hiljalleen. Hän huokaisi raskaasti. Sängyssä Mirkku käännähti, voihkaisi unissaan ja yskäisi heti perään. Äiti riensi tytön luo ja tunnusteli tämän tulikuumaa otsaa. Lämpömittaria ei olisi tarvinnutkaan, kuume oli taas noussut. Hän napsautti yölampun päälle, otti kuitenkin mittarin esiin ja laittoi sen tytön kainaloon.
– Neljäkymmentä! Voi hyvänen aika, mitä tässä pitäisi tehdä?
Mirkku avasi silmänsä.
– Äiti, minulla on kuuma.
– Niin on, kultaseni. Kohta helpottaa
Sari alkoi heti sekoittaa uutta annosta kuumelääkettä. Silti, kuume ei ottanut laskeakseen. Aamuyöstä pihaan kaartoi ambulanssi siniset vilkut salamoiden, ja se vei Sarin ja Mirkun Turun keskussairaalaan.
Hoitaja, lempeän katseensa Sariin luoden, silitti tämän kättä ja kokenein ottein pisti pienen kanyylin Mirkkua varten.
– Ei hätää, kyllä me autamme. Kaikki järjestyy.
Sari vain huokaisi syvään.
Pian Mirkku tunsikin olonsa helpommaksi. Hän avasi silmänsä, pyysi vettä. Kun Sari kääntyi hakemaan vesilasia, huomasi hän viereiseltä sängyltä kaksi valtavan sinistä silmää katsovan häntä uteliaasti. Pieni, hauras tyttö, vaaleat letit takkuisina, huonosti istuvat sukkahousut polvissa reikiä, yllään haalistunut t-paita. Sängyn alla, tossujen sijasta, lenkkarit sinisissä tossunsuojuksissa.
– Moi.
– Moi. Tulitteko yöllä?
– Joo, tultiin.
– Mikä sun nimi on?
– Minä olen Sari ja tämä on mun tyttö Mirkku. Mikäs sinä olet?
– Minä olen Lempi.
– Oletko ollut täällä kauan?
– Olen. Perjantaina pääsen ehkä pois.
– No sehän on vielä aikaa, nyt on vasta maanantai.
– Onko sun äiti täällä?
– Ei Mun äiti kuoli kun olin pieni, ja isä jäi juomaan ja kuoli myös. Sen jälkeen minut vietiin lastenkotiin
Lempi huokaisi kuin vanha mummo.
– Siellä minä asun… Mutta täällä on kivempaa. Ruokakin on parempaa, eikä isommat kiusaa
Hän nousi sängystä ja alkoi laittaa lenkkareita jalkaan.
– Kohta on aamupala. Tuonko teille jotain?
– Ei tarvitse, kulta. Hoidan itse.
Sari jäi tuijottamaan pientä Lempiä perään, sydän pakahtuneena. Toinen naapurivuoteen äideistä seurasi Lempiä katseellaan ja huokaisi: “Sydämellinen tyttö, kiltti ja hiljainen. Ei ollut onnea hänellä”
Sari ei ehtinyt vastata, kun puhelin soi.
– Hei.
– Miten siellä menee, tyttö? Miten Mirkku?
– Äiti, ollaan sairaalassa.
– Voi hyvä tavaton, mitä on sattunut?
– Ei hätää, Mirkulla nousi kuume kovaksi. Nyt on jo parempi, mutta todennäköisesti keuhkoputkentulehdus. Hän nukkuu nyt.
Äidin ääni värisi: “Voi minun rakasta lapsenlastani. Missä sairaalassa olette? Tulen heti paikalle. Tuonko jotakin?”
– Äiti, unohdin ottaa omat tossut ja Mirkkua varten sen vaaleanpunaisen yökkärin. Ja äiti, täällä on yksi tyttö lastenkodista. Voisitko tuoda shampoota, saippuaa Onko sinulla vielä Sofian vanhoja vaatteita?
– Minkä tyttö, Sari?
– Kerron myöhemmin. Tuo pari puseroa, kevyempi aamutakki, legginsejä. Ja tärkeintä, tossut noin kuusivuotiaalle, käy kai mitkä vaan.
– Totta kai tuon.
Seuraavana aamuna Mirkku oli pirteämpi ja leikki jo Lempin kanssa. Sari hiipi käytävään ja pysäytti hoitajan.
– Kuulkaapa, käykö Lempiä katsomassa mikään läheinen?
– Ei käy. Lastenkoti hakee hänet pois kun kotiutetaan.
– Saako hän peseytyä?
Hoitaja hymyili surullisesti: “Ei pelkästään saa, pitäisi saada. Mutta kädet eivät aina riitä.”
Illalla Lempi oli kylvetetty, puettu puhtaaseen yöpaitaan ja upouusiin vaaleanpunaisiin tossuihin, joissa oli hauskat koirankuvat. Pieni tyttö sädehti ilosta.
Kaikki saamansa lahjat Lempi piilotti tyynyn alle. Tossut hän työnsi patjan väliin.
– Lempi, miksi piilotat tavarasi? kysyi Sari kummissaan.
– Ettei kukaan varasta
Sari huokaisi raskaasti.
Kun valot sammuivat, Lempi ummisti silmänsä ja alkoi haaveilla. Hän kulki aurinkoisella, vehreällä tiellä käsikynkkää Mirkun kanssa, toisella puolella häntä piti kädestä tuki Sari. Lempi toivoi, että hänelläkin olisi äiti ja isä. Että joku silittäisi päätä, suutelisi iltaisin, pukisi lämpimän yökkärin, nostaisi ilmaan ja naurattaisi. Kaikki olisivat onnellisia. Hän tekisi reippaasti kotitöitä, auttaisi Mirkun hoidossa, opiskelisi numeroita ja kirjaimia kunhan joku vain rakastaisi häntä. Kunpa olisi äiti
Hän huokaisi. Lastenkodissa häntä ei lyöty, mutta ohjaaja Leena Kallio huusi aina vihaisesti, toiset lapset haukkuivat ja varastelivat tavaroita ja ruokaa. Viimeksi Lempi pudotti puurolautasen keittiössä ja siitä rangaistiin: laitettiin pimeään, likaisen varaston komeroon. Pelokkaana Lempi kuuli Vesa Peltosen kuiskaavan ilkikurisesti: “No niin, nyt saat istua rottien seurana.” Lempi pelkäsi rottia, ja ajatteli niiden hyppäävän hänen niskaansa millä hetkellä hyvänsä. Hän itki ja paleli, lopulta lysähti lattialle. Siellä hän vilustui, sai yskän, ja päätyi sairaalaan
Muistot toivat vedet silmiin, ja suolaiset kyyneleet valuivat tytön poskia pitkin. Hän nyyhkäisi.
Silloin Lempi tunsi jonkun silittävän hänen päätään. Hän avasi silmänsä.
– Sari-täti
– Älä itke, pieni Ei mitään hätää. Kaikki järjestyy, ihan varmasti
Nainen veti surullisen lapsen syliinsä.
– Kaikki hyvin, kulta
Lempi rauhoittui. Oli hyvä olla, aivan kuin äiti olisi itse ottanut syliin ja pitänyt lähellään
– Sari-täti
– Mitä?
– Olisitpa sinä minun äiti
Sarilta purskahti kyyneleet silmiin. Päätös oli hetkessä syntynyt. Ei järjellä, vaan sydämellä. Vielä pitäisi puhua muulle perheelle
Äiti ymmärsi ja iloitsi. Niin myös anoppi, joka oli itse kasvanut ilman vanhempia. Mutta mies ei riemusta kiljunut.
– Oletko järjiltäsi? Ymmärrätkö, että tämä kestää koko elämän?
– Ymmärrän! Ja ymmärrän myös, että jos en tee tätä, kadun koko loppuikäni ymmärrätkö sinä?
Mies käänsi katseensa pois.
– Haluan nähdä hänet ensin.
– Hyvä on.
Illalla he menivät kahdestaan aulaan. Sergei nosti Mirkkua syliinsä. Suukotti.
– Olet minun iloni. Olet ollut ikävä
Sitten hän vilkaisi vaimoaan, joka totisena esitteli: “No niin, tässä on Lempi. Tämä on Sergei-setä.”
Lempi nyökkäsi ja kohotti katseensa mieheen.
– Hei vaan!
– Terve! Hauska tutustua.
– Niin minustakin
Jotakin loksahti Sergein sisällä, kun hän katsoi vaimoaan. Silmiin nousivat kyyneleet. Hän nyökkäsi
Pari kuukautta myöhemmin lastenkodin pihaan pysähtyi auto. Ulos nousivat Sari ja Sergei. Ikkunat täyttyivät lapsista.
– Lempi, Lempi, tule, sun ihmiset on täällä!
Onnellinen Lempi juoksi heitä vastaan.
– Hei Lempi! Me tulimme hakemaan sinut kotiin.
Lapsen sydän jyskytti onnesta: “Joo, äiti!”
