Niinalla oli vaikea löytää onnea elämäänsä. Hän täyttäisi kohta neljäkymmentä, mutta edelleen eli yksin. Kaikkea hänellä oli: älyä, hyvää ulkonäköä ja vakaa, hyvin palkattu työ. Mutta naisen onni puuttui.
Niian vanhemmat, Leena ja Kari Mäkinen, olivat huolissaan tyttärestään. He tukivat häntä lähinnä henkisesti, sillä taloudellisesti Niia pärjäsi mainiosti itsekin. Joka tapauksessa vanhemmat kieltäytyivät avusta:
Asu nyt meidän kanssamme, rakas tyttäreni, meillä on tilaa yllin kyllin. Säästä rahojasi, ehkä tarvitset niitä, kun kohtaat oman onnesi, sanoi Leena usein.
Joka ilta Mäkiset surivat Niiaa, kun tämä palasi väsyneenä töistä kotiin:
Eihän kukaan muu sinua, raukka, tässä maailmassa sääli kuin me, huokasi äiti.
Kun meitä ei enää ole, yksin sinä jäät. Kenelle sitten voi murheensa jakaa? Täytyyhän sun, tyttö kulta, löytää oma onnesi, lisäsi isä.
Sitten istuttiin kolmistaan television ääreen ja vuodet kuluivat, eikä mikään muuttunut. Onnen etsintä jatkui, vuodesta toiseen, saman television ääressä. Elämä tuntui pysähdyksissä olevalta, jopa pitkäveteiseltä.
Varsinkin isän sanat kun meitä ei enää ole kuulostivat hassuilta. Niia oli syntynyt Leenalle ja Karille, kun nämä olivat vasta 19, nuorena vihille rakkaudesta menneet. Ei nyt vielä pitäisi millekään jätät meidät-pohdiskeluille olla tilaa.
Aikoinaan opiskellessaan yliopistossa Niia oli tavannut Petrin; isohkon, vähän kömpelön ja tavattoman huvittavan pojan, joka onnistui aina kompuroimaan kaikkeen mahdolliseen. Leena vitsaili kutsuen häntä Petri halkomaljakko tai kävelevä katastrofi.
Kari taas tapaili hassusti, miten Petri käänteli jalkojaan kuin karhu ja yritti pelastaa kaiken, mikä oli putoamaisillaan.
Ei, tyttö, eihän se onnettaren suosikki ole! Kaikki hajoaa, mihin hän tarttuu, ei siinä ole sinulle onnea, sanoivat vanhemmat lempeän napakasti.
Ajan kanssa Niia alkoi nähdä Petrissä pelkän epäonnistujan. Mutta tässä vanhemmat olivatkin väärässä: Petri valmistui, perusti oman lakitoimiston ja meni naimisiin tytön kanssa, joka näki hänen kömpelyydessään valloittavuutta. Petrille vain sopi paremmin avaruus nyt he asuvatkin omakotitalossa maaseudulla.
Niia vielä löytää onnen, lohduttelivat vanhemmat niin itseään kuin tytärtäkin.
Mäkisillä oli lämminhenkinen perhe-elämä. Parisen kuukautta sitten olivat yhdessä matkalla Thaimaassa, ja nyt illanviettoihin kuului valokuvien katselua: lomakuvia auringossa ja eksoottisia herkkuja muistellen. Hyvä lomareissu!
Thaimaassa Niia tapasi myös miehen nimeltä Matti, joka oli kotoisin Savonlinnasta. Tätäkin orastavaa suhdetta vanhemmat perinteiseen tyyliinsä piikittelivät:
Kas, tulipahan meidän elämään yhtäkkiä Matin tuoma romanssi Savonlinnasta! naurahti Leena.
Kari tunki tyynyn paidan alle ja esitti Mattia pulskaksi, vaikka todellisuudessa mies oli vain roteva. Matille Niia jätti kuitenkin puhelinnumeronsa vastoin vanhempien varoituksia, sillä olihan Matti mukavaa seuraa, joka tiesi paljon tähdistä ja näytti niitä Niialle tummalla rannalla öisin.
Kotona vanhemmat kuitenkin julistivat:
Lomahurastelut eivät vie mihinkään! Ne eivät ikinä johda hyvään.
Silläkään ei ollut väliä, ettei kummallakaan ollut perhettä. Tärkeintä oli, että se oli lomahurastus, ja se olisi tie onnettomuuteen.
Etsi nyt oma onnesi, me tuemme sinua aina, vakuutti Kari.
Kesällä kolmikko vietti aikaa perheen mökillä Päijänteen rannalla: luontoa, teetä omenapuun alla, grillikestit ja omat vihannekset. Naapuritkin liittyivät usein seuraan. Kerran naapureille tuli käymään heidän poikansa Jari ja viisivuotias lapsenlapsi Antti molemmat vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä pisamanaamoja, joilla korvat sojottivat aivan samaan tapaan.
Naapurit kertoivat, että Jarin vaimo oli jättänyt miehen liikemiehen vuoksi, ja Antti ei sopinut uuden isäpuolen perheeseen ollenkaan lapsi kun muistutti niin kovasti isäänsä.
Niia kiintyi Jariin ja Anttiin. Heissä oli jotain liikuttavaa, ja heidän välillään tuntui heti pieni sähkö. Myös Antti hakeutui Niian seuraan.
Leena tapansa mukaan naureskeli:
Jari söi kaikki porkkanat, mutta yhden jätti! No tietysti hänen vanhempansa kutsuivat hänet mökille saadakseen tyttären meille läheisiin naimisiin!
On siinäkin mies hyvä nainen ei jätä hyvää miestä, etenkin pienen lapsen kanssa, mutisi Kari.
Tällä kertaa Niia uskalsi vastata vastaan:
Juuri siitä syystä nainen jättää lapsen hyvän miehen hoidettavaksi tietää, ettei tämä petä eikä jätä.
Ei, Niia, se onnea ole! Etsi oma onnesi. Me haluamme hoitaa omia lapsenlapsia, niitä ihan pieniä käsiä, kuulla kotona pienten jalkojen töminää…
Siitä alkoi mökillä hiljaisuus, eivätkä vanhemmat enää seurustelleet naapureiden kanssa. Vanhoista sydänystävyksistä tuli kylmiä. Naapurin Jarin vanhemmat saivat kuulla paljon sellaista, mikä satutti, ja yhteiset iltateet katkesivat.
Kesä meni surussa ja synkkyydessä. Niia kuitenkin rakasti sekä Jaria että Anttia, mutta myös vanhempiaan, eikä halunnut aiheuttaa näille pettymyksiä. Hänestä tuntui jopa syylliseltä rakastua juuri siihen ihmiseen, joka ei istunut vanhempien toiveisiin.
Syksyn koleudessa mökiltä palattiin kolmistaan takaisin kerrostaloon. Vanhemmat eivät maininneet Jaria sanaakaan.
Eräänä sateisena päivänä Niia löysi kadulta pienokaisen, oranssin karvaisen kissanpennun, joka oli piiloutunut autonrenkaan alle sateelta. Pikkuinen ulisi surkeasti. Se oli yksin, aivan kuten Antti ilman äitiä tai turvaa. Ei ollut ketään, keneen turvautua; hetki vain, ja elämä voisi päättyä renkaan alle.
Niia nosti kissan varovasti syliinsä ja sujautti tämän takkinsa alle. Ei haitannut, että se oli märkä ja likainen; tärkeintä oli antaa lämpöä ja välittämistä.
Kotona Niia kuivasi pennun, antoi kupillisen maitoa, ja istahti lattialle katsomaan pikkukissaa, joka naukkasi ahnaasti. Pienen pieni vaaleanpunainen kieli liikkui niin vikkelään, että nauratti.
Oli varmasti nälissään, ajatteli Niia.
Leena ja Kari ilmestyivät keittiön ovelle kummissaan:
Mitä me nyt tälle teemme? Emmehän me voi pitää tällaista otusta täällä?
Kun pentu viimeinkin oli juonut ja teki pikkulätäkkönsä lattialle, Leena kiljaisi:
Vie tuo otus heti pois! Koko asunto menee pilalle, huonekalut raavitaan rikki, tapetit revitään! Kari, sano sinäkin jotain!
Koko koti alkaa haista kissoilta, eihän tänne enää tule kukaan kylään! säesti Kari.
Äiti, isä, se on pieni! Ostetaan sille raapimapuu, opetetaan sisäsiistiksi, katsokaa nyt, miten suloinen se on! perusteli Niia.
Mutta vanhemmat eivät taipuneet.
Vie tuo löytökissa eläinsuojeluyhdistykseen! huusi Kari, heiluttaen sanomalehteä.
Niia laittoi pennun takkinsa alle ja lähti ovet paukkuen. Hänen oli paha olla. Miten kävi niin, että neljäkymppisenä hänellä ei ollut mitään omaa ei miestä, ei lapsia, ei edes omaa kissaa? Hänellä ei ollut edes omaa kotia! Hän kaipasi omaa paikkaa, edes pientä huonetta, jossa voisi olla oma itsensä.
Sen sijaan, että olisi vienyt kissan eläinsuojeluun, Niia astuikin sisään ensimmäiseen välitystoimistoon. Pian löytyi yksiö, jossa omistaja hyväksyi lemmikit. Ensimmäistä kertaa elämässään Niia tunsi olevansa oikea emäntä omassa kodissaan.
Ensimmäinen ostos toimeen päästyään oli kissan tarvikepaketti. Eläinlääkäri kertoi, että pentu oli naaras, noin kahden kuukauden ikäinen. Niia antoi sille nimeksi Pilkku, sillä sillä oli soma vaalea täplä nenässään.
Jostain syystä Pilkun myötä Niia tunsi olonsa heti hieman onnellisemmaksi. Pilkusta tuli mieleen pikku-Antti ja hänen isänsä Jari.
Sitten eräänä päivänä Niialle soitettiin yllätyssoitto, sillä vanhemmat olivat ehtineet jo riitaantua täydellisesti Jarin vanhempien kanssa. Mutta juuri Jari se oli!
Hei Niia! Kuinka voit? Antti haluaisi sanoa sinulle jotakin, Jari naurahti.
Kuului lapsen iloinen ääni:
Niia! Meillä on sinua ikävä! Tule meille kylään, isi ja minä kaivataan!
Tulen varmasti, mutta otanko Pilkun mukaan? Niia kysyi.
Jari purskahti iloon:
Tottakai tuo vaikka kokonainen Pilkkukaravaani! Me tullaan hakemaan, kerro vain osoitteesi!
Niin Niia viimein löysi oman onnen: yhdessä Jarin, Antin ja Pilkun kanssa. Pian perhe vielä kasvaisi tulisi pikkuveli tai -sisko, sillä eihän sillä ollut väliä.
Vanhempiaan Niia ei unohtanut. Hän rakasti heitä edelleen ja soitti usein, kertoakseen yksinkertaisesti että Minulla menee hyvin, olen onnellinen.
Ei se ollut sellainen onni, minkä vanhemmat olivat toivoneet mutta se oli hänen ikioma onnensa.
Ehkä ajan kanssa Leena ja Kari pystyisivät hyväksymään tyttärensä uuden elämän. Kenties tulee vielä päivä, jolloin he saavat pidellä pieniä käsiä ja kuunnella pienten jalkojen töminää kotona.
Joskus aito onni löytyy sieltä, mistä sitä vähiten osaa etsiä, kun uskaltaa vihdoinkin päästää irti muiden odotuksista ja seurata sydäntään.
