En koskaan osannut kuvitella, että hän tekisi jotain sellaista. Mies jätti minut kuuden lapsen kanssa ja palasi vasta viidentoista vuoden kuluttua. Mutta sinä aamuna en vielä tiennyt, että se oli lopullista
Tuo päivä on edelleen mielessäni pienintä yksityiskohtaa myöten.
Kuusi kulhoa kaurapuuroa pöydällä, kahvin tuoksu ja ne vanhat farkut, joissa hän aina näytti olevan kuin kotonaan.
Hän suikkasi suukon jokaisen lapsen poskelle nopeasti, mutta jotenkin… tavallista tarkemmin.
Minun päälaelleni hän painoi hiljaisen suudelman.
Ja sanoi:
Nähdään pian.
Hymyilin. En tiennyt vielä, että nähdään pian tarkoittaisi ikuisuutta.
Alkuun en huolestunut.
Hänellä oli tapana lähteä työmatkoille, tapaamaan kavereita, vähän tuulettumaan.
Mutta viikko kului. Sitten toinenkin.
Puhelin pysyi hiljaa.
Ystävät kohauttelivat hartioitaan.
Pankista tuli kirje: tili on suljettu.
Työpaikalta viesti: hän oli jättänyt irtisanomisilmoituksen, selittelemättä mitään.
Ensin tuli hämmennys.
Sitten pelko.
Sitten viha.
Ja lopulta, vain tyhjiö.
Meitä jäi seitsemän.
Minä, ja kuusi silmäparia jotka vielä uskoivat, että isä palaa.
En voinut sanoa heille, ettei isä ollut kadonnut. Hän oli lähtenyt. Tietoisesti.
Aluksi olin töissä kahvilassa.
Sitten yöt hommissa tehtaalla.
Sitten vielä siivoojana, sijaisopettajana, vanhusten hoitajana.
Nukuin kolme tuntia yössä, söin sen mitä lapset jättivät.
Lapset kasvoivat.
Kengät jäivät pieniksi, vihkot ohenivat, käteni karhenivat entisestään.
Opin korjaamaan kaiken itse: hanan, silitysraudan, naapurin vanhan autonkin siitä sain palkaksi lanttua ja perunaa.
Kun naapurit supisivat:
Se jäi yksin, mutta silti jaksaa
hymyilin heille.
En heidän, vaan lasteni tähden.
Vuosien päästä vanhin poikani, Aaro, sanoi:
Äiti, ei me isää tarvita. Meillä on toisemme.
Nyökkäsin.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui kuin en kaatuisi, vaan seisoin, vaikka jalat tutisivatkin.
Viisitoista vuotta lipui ohi kuin yksi pitkä, huokauksena alkanut aamu.
Lapset kasvoivat.
Joku lähti opiskelemaan, joku jäi auttamaan.
Nuorin, Ilmi, halusi vieläkin nukkua vieressäni hän näki hyviä unisia, kuten hän tapasi sanoa.
En odottanut miestä takaisin.
En toivonut pahaa.
Olin vain pyyhkinyt hänet pois mielestäni kuin vanhan nauhan, jota ei saa pyyhittyä mutta ei voi soittaakaan.
Sitten yhtenä kevätaamuna joku koputti oveen.
Ajattelin, että se oli postinkantaja.
Avasin ja jäin seisomaan.
Hän seisoi oven takana.
Harmaana, ryppyisenä, kuluneessa villakangastakissaan.
Ja silti samana miehenä.
Sama ääni, vain hiljaisempi.
Hei, hän sanoi. Mä tulin takaisin.
Ilma tuntui raskaalta kuin sumuverho.
Miksi nyt? kysyin.
Hän laski katseensa.
Olen sairas. Lääkäri sanoi, ettei aikaa ole paljoa. Halusin nähdä teidät vielä. Lapset.
En saanut sanaakaan suustani.
Kädet tärisivät. Sydän tuntui puristuvan nyrkkiin.
Hän kaivoi taskustaan pienen kirjekuoren.
Tämä on sulle.
Otin sen vaistomaisesti.
Kellastunut valokuva: me, nuorena, lapset mukana Päijänteen rannalla. Takana hänen käsialallaan:
Anteeksi, etten ollut paikalla. Halusin olla jotain ja menetin kaiken. Mutta te olette ainoa, jota pidän kotinani.
En tiennyt mitä sanoa.
Kyyneleet valuivat itsestään. Eivät säälistä vaan väsymyksestä.
Siitä, että viisitoista vuotta hän oli ollut pelkkä varjo ja nyt yhtäkkiä ihminen, verta ja tuskaa.
Pistin veden kiehumaan.
Istuttiin hiljaa.
Hän kertoi eläneensä toisessa kaupungissa, yrittäneensä aloittaa alusta, ymmärtäneensä ettei siitä tullut mitään.
Hän sanoi, että oli lukenut uutisista hyväntekeväisyysyhdistyksestä Kuusi kättä, jonka olimme perustaneet lasten kanssa pari vuotta sitten.
Että ei voinut uskoa, että se oltiin me.
Sinä autoit muita äitejä, hän sanoi. Jotka jätettiin samoin. Mä olin ylpeä.
Ne sanat kuulostivat vierailta. Kuin joku toinen olisi ne sanonut.
Hän kysyi äkkiä:
Voinko nähdä heidät? Vain kerran edes?
Illalla he kaikki tulivat kotiin.
Vanhimmat varuillaan. Nuoremmat pidättyväisinä.
Hän seisoi ikkunan ääressä, uskaltamatta kääntyä.
Onko se hän? kysyi Aaro.
Hän, vastasin.
Pitkä hiljaisuus.
Sitten Ilmi astui ensimmäisenä lähelle.
Oletko oikeasti isä?
Hän nyökkäsi.
Tässä, Ilmi sanoi ja ojensi lapsen piirroksen. Piirsin meidät kaikki. Myös sinut.
Hän itki. Ensimmäistä kertaa koskaan.
Hän eli vielä kolme kuukautta.
Ei sairaalassa vaan meillä.
Ei isänä, ei miehenä, vaan ihmisenä, joka opetteli olemaan läsnä edes lopuksi.
Joka aamu hän luki pienille satuja.
Auttoi Aaroa korjaamaan vanhaa autoa.
Istui kanssani, joi teetä ja sanoi:
Olet vahvempi kuin minä koskaan.
Sinä päivänä kun hän lähti pois, löysin pöydältä kirjeen.
Yksinkertaisen, ilman korulauseita.
Lähdin silloin siksi, että pelkäsin.
Pelkäsin olla tarpeellinen. Pelkäsin, etten pärjää.
Sinä pärjäsit.
Nyt tiedän: vahvuus on siinä, joka jää.
Kiitos että jäit.
Anna anteeksi, etten jäänyt minä.
Antti
Keväällä ripottelimme hänen tuhkaansa samalle Päijänteen rannalle.
Vesi oli tyyni, lämmin.
Ilmi sanoi:
Äiti, nyt se on jokaisessa sateessa, eikö?
Hymyilin hänelle.
Niin, rakas. Jokaisessa.
Kun kävelimme kotiin, tajusin ettei menetin mitään.
Olen elänyt ilman häntä.
Mutten koskaan ilman rakkautta.
Koska rakkaus ei aina ole yhdessä.
Joskus se on ei anna periksi.
