Tiedätkö, kun 62-vuotias mies kutsuu sinut mökilleen, se tuntuu jotenkin isolta asialta. Me oltiin tavattu Juhan kanssa puolisen vuotta ja kaikki meni hyvin. Juha oli leski, fiksu ja herrasmies, joka tiesi käytöstavat. Mä oon neljäkymmentäkolme, ja eron jälkeen en ollut kohdannut ketään yhtä sopivaa aikoihin.
Juha puhui aina niin järkevästi: kunnioituksesta, kumppanuudesta, että hänen iässään ei tarvitse enää leikkiä mitään pelejä. Mä uskoin sen.
Mökki oli neljänkymmenen kilometrin päässä Tampereelta. Kaunis hirsitalo, täydellisesti hoidettu pihapiiri ja kukkivat ruusut ikkunan alla. Kaikki niin siistiä, ettei virhettä löytynyt. Ehkä liiankin siistiä.
Meitä tuli ottamaan vastaan Juhan tytär Kaarina. Kolmekymmentäseitsemän, sinkku, asuu isänsä kanssa ja auttaa kaikessa. Juha esitteli ylpeänä:
Tämä on oikea käteni. En tiedä mitä tekisin ilman Kaarinaa.
Kaarina hymyili mutta siinä ei ollut lämpöä. Pelkkää kohteliaisuutta.
Ilta meni jotenkin sillä tavalla, että ilmassa leijui jotain outoa mitä ei oikein saanut kiinni. Syötiin iltapalaa kuistilla, Juha selitti hauskoja juttuja, mä nauroin, Kaarina oli hiljaa ja enemmänkin huolehti vain siitä, että isällä oli teetä ja santsausta lautaselle, kaikki valmiina tarjolla.
Se olisi ollut jopa hellyttävää, jos ei olisi tuntunut niin mekaaniselta. Ihan kuin hän olisi suorittanut jotain ohjelmaa.
Yritin avata keskustelua:
Kaarina, missä työskentelet?
Autan isää, hän vastasi lyhyesti.
Entä ennen?
Olin, mutta äidin kuoleman jälkeen isä tarvitsi apua.
Juha puuttui puheeseen:
Kaarina on minun enkelini. Ei hylännyt, kun olin pahimmillani.
Siinä hetkessä mulle tuli vaivautunut olo, melkein kuin olisin kuullut jotain liian henkilökohtaista.
Ilta laitettiin pakettiin ajoissa, Juha näytti mulle vierashuoneen todella viihtyisä, puhdas, kirjailtua tyynyliinaa ja sellaista. Mutta jokin jäi kaihertamaan, tunne jota en osannut selittää.
Aamulla, kun Juha lähti ostoksille, jäin Kaarinan kanssa kahden.
Lähdin keittiöön, Kaarina laittoi aamupalaa ja oli yhtä hiljaa kuin minä sellainen kireä tunnelma.
Sitten hän yllättäen sanoi:
Haluatko nähdä talon?
No totta kai. Kierreltiin. Juhan työhuone kirjoja, vanha kirjoituspöytä, nahkan ja piipun tuoksua. Olohuoneessa antiikkisia huonekaluja, tauluja. Kaikki viimeisen päälle kuin museossa.
Käytiin viimeisenä käytävän päähän, Kaarina pysähtyi:
Tämä on minun huoneeni.
Ovi auki ja mun hengitys pysähtyi.
Edessäni oli teinitytön huone. Vaaleanpunaiset seinät, seinillä Anna Puun ja Haloo Helsingin julisteita. Hyllyillä pehmoleluja, sänky röyhelöpeitolla, pulpetilla vihkoja ja vanhoja koulukirjoja.
Kampauspöydällä lasten meikkejä, perhospinnejä, lukollinen päiväkirja.
Kaikki kuin pysähtynyt aikaan.
Katsoin Kaarinaa. Hän seisoi ovella, katse aivan rauhallinen, kuin odottaisi reaktiota.
Tämä on siis sinun huoneesi?
Joo. Me ei olla muutettu täällä mitään äidin kuoleman jälkeen. Isä haluaa, että kaikki pysyy niin kuin ennenkin.
Mutta olet kolmekymmentäseitsemän.
Kaarina kohautti olkapäitään:
Isän mieli on näin rauhallinen. Sanoo, että tämä muistuttaa häntä onnellisista ajoista.
Tutkin häntä eri tavalla: kasvot ilman meikkiä, yksinkertainen polkkatukka, kotimekko jota voisi kuvitella paljon vanhemmalle naiselle.
Silloin tajusin: Kaarina ei oikeasti elä. Hän on jäänyt paikoilleen, kiinni menneeseen.
Kaikki loksahti kohdalleen mun päässäni.
Juha ei ole vain leski, joka kaipaa vaimoaan. Hän on jumittanut menneeseen ja pitää tytärtäänkin siinä.
Kaarinan olisi pitänyt jo vuosia sitten lähteä, rakentaa omaa elämää mutta isä ei päästänyt irti.
Vaaleanpunainen huone ei ole mikään muistoesine vaan symboli siitä, että isälle Kaarina saa olla vain ikuinen tyttö, joka ei jätä.
Yhtäkkiä näin itseni siinä kuviossa: mitä jos jäisin tähän? Juha yrittäisi kohdella muakin samoin sopia siihen hänen maailmaansa, olla osa hänen järjestelmäänsä. En enää olisi kumppani, vaan rooli.
Nainen, jonka tehtävä olisi sopeutua ja olla vaatimatta liikaa, jotta mikään ei muuttuisi.
Kun Juha tuli takaisin, sanoin, että minun täytyy lähteä kiireesti pois. Hän ihmetteli:
Mutta jäädäänhän me sunnuntaihin asti?
Anteeksi, mutta on tullut menoja.
Mitä menoja? Eikö sulla ollut vapaata?
Katsoin häntä. Hämmentynyt ilme, kädet hermostuneesti kärräsivät kauppapussia.
Ja tajusin, että Juha ihan oikeasti ei käsitä, missä ongelma on.
Hänelle kaikki on vaan ok että aikuinen tytär asuu hänen kanssa, nukkuu tenavahuoneessa ja palvelee. Koska se sopii hänelle.
Sanoin kuin itsestään:
Juha, Kaarina on jo kolmekymmentäseitsemän. Etkö näe, että on erikoista, että hän asuu lastenhuoneessa?
Juha rypisti otsaansa:
No mitä sitten? Hänellä ja minulla on hyvä näin. Miksi sitä pitäisi muuttaa?
En voinut enää pidätellä:
Koska hän on aikuinen nainen.
Niin? Hän saa tehdä miten haluaa.
Oikeasti? Milloin hän on viimeksi käynyt treffeillä?
Juha hiljeni. Lopulta sanoi:
En ymmärrä, mihin pyrit.
Silloin ymmärsin, ettei hän edes halua ymmärtää. Hän on tyytyväinen maailmassaan, jossa tytär on ikuinen lapsi ja naiset ovat ohimeneviä vieraita, jotka eivät muuta mitään.
Lähdin samana päivänä.
Pyörittelin päiviä jälkeenpäin päässäni, olinko liian ankara? Ehkä Juha on vain vähän omituinen?
Mutta muistin Kaarinan hiljaisen hahmon, nöyrän äänen, sen kiltteyden.
Ei, tämä ei ollut outoutta. Tämä on henkinen vankila.
Juha pitää tytärtään kiinni omassa surussaan, ei päästä elämään. Jokaiselle naiselle, joka astuu Juhan elämään, hän yrittää rakentaa saman sapluunan.
Minä en halua olla nukke jonkun toisen talossa. En halua sääntöjä, jotka eivät ole omiani. En halua muuttua uudeksi Kaarinaksi.
Juha soitti pariin kertaan, ihmetteli, pyysi selitystä. Mutta miten selittää ihmiselle, joka ei halua kuulla?
Miten sulla oletko kohdannut miehiä, jotka pitävät aikuiset lapset henkisesti niin tiukassa, ettei toinen voi hengittää?
Entä miehet miltä kuulostaa, että aikuinen tytär asuu edelleen isänsä kanssa pinkissä lastenhuoneessa?
Rehellisesti, voisiko tuollaisen ihmisen kanssa oikeasti rakentaa suhdetta? Vai onko tämä vaan tapa elää, ja muiden mielipiteet saa jättää omaan arvoonsa?
Siinä mietittävää, oikeasti.
