Kukaan ei osannut aavistaa, että mikään menisi pieleen.
Se oli vain yksi maatalousnäytös muiden joukossa,
toinen ilta Jalasjärven areenalla.
Kunnes nuori poika astui kehän väärälle puolelle.
Aluksi kaikki luulivat sen olevan vahinko.
Pian ei enää.
Poika käveli suoraan keskelle kenttää.
Yksin.
Hei! Mitä tuo poika tekee?!
Levottomuus levisi väkijoukossa.
Poika kompastui, nousi ylös
eikä vilkaissut taakseen.
Sillä sonni jo seurasi häntä.
Paikallaan. Tarkkana.
Ilma muuttui raskaammaksi.
Poika otti askelen lähemmäs.
Liian lähelle.
Ottakaa hänet pois sieltä!
Mutta kukaan ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti.
Sillä tilanne ei tuntunut vaaralliselta
vaan joltakin muulta.
Ole kiltti katso minuun, poika pyysi.
Sonni lähti liikkeelle.
Hitaasti.
Jokainen askel painoi enemmän kuin edellinen.
Poika ei väistänyt.
Sen sijaan hän kaivoi taskustaan jotakin.
Kuluneen lippahuivin.
Isä sanoi, että tuntisit tämän
Hiljaisuus laskeutui kentän ylle.
Vanhimmat tunnistivat huivin.
Hän rakasti sinua yli kaiken.
Sonni pysähtyi.
Suoraan pojan eteen.
Joku huusi
Poika, tule pois.
Mutta poika pysyi paikallaan.
Jos muistat hänet
Hän nielaisi.
älä jätä minuakaan.
Ja silloin
sonni tuli vielä askeleen lähemmäksiSonni laski päänsä alas, värähti, ja painoi turpansa varovaisesti pojan ojennettua kättä vasten.
Kenttä pysyi hiljaisena, kuin eivät kukaan uskaltaneet hengittää. Poika seisoi liikkumatta, kyyneleet silmissään, kun sonni henkäisi syvään hänen kämmentään vasten.
Jossain kauempana joku nyyhkäisi hiljaa. Ilmaan palasi liike, varovainen toivo. Sonni kääntyi hitaasti, poika perässään, ja yhdessä he poistuivat kehän laidalle
sinivalkoinen huivi heidän välillään, side menneestä jota kumpikaan ei koskaan unohda.
Ilta oli hiljaisempi kuin yksikään ennen sitä, ja kaikki tiesivät: jotakin tärkeää oli tullut päätökseensä, eikä mikään ollut enää kuin ennen.
