Kissaa nimeltä Jalmari petettiin tylysti, jätettiin oman onnensa nojaan kuin eilisen lumi, ja kaikki vain yhden analyysin takia. Keskellä talvea, pakkasella
Jalmari löytyi kiipeilemästä kuin mato kerrostalon rapun ovella oman kotinsa oven, kaiken kukkuraksi! Ressukka juoksi edestakaisin, maukui niin surkeana että se olisi liikuttanut vaikka kivisydämistä äijää. Kynnet raapivat kylmää metallista ovea, ja Jalmari yritti jopa purra sitä. Kissanpoika pelkäsi ulkoilmaa kuin saunaepäilijä avannossa ei ollut koskaan ennen joutunut kodin ulkopuolelle. Sisäkissana tottunut lämpöön ja rapsutuksiin, luottavainen nuoriherra pomppi jokaisen ohikulkijan luo: naapureille, tuntemattomille mummoille, kaikille. Kietoutui jalkojen ympärille, tärisi joka viiksikarvasta ja kurkisti anovasti silmiin, kuin pyytäen pelastamaan maailman kamalalta talvelta, johon hänet oli viskattu suoraan lämpimältä patterin vierestä. Lumeen, tuiskuiseen tuuleen ja purevaan pakkaseen.
Syy oli typötylsän yksinkertainen. Omistaja oli saanut päähänsä hankkia toisen lemmikin bongasi ilmoituksen rotukissasta ja syttyi kuin kynttilä. Uuden kissan suojelija halusi kissasta talosta terveystodistuksen. Testit otettiin, ja tulos: Jalmarilla todettiin kissan immuunikato- eli FIV-viruksen kantajuus. Itse tauti ei oireillut mitenkään, eikä ollut vaaraa ihmisille tai koirille, sillä kissan FIV ei tartu kissojen ulkopuolelle.
Lisäksi, Jalmarilla tämä virus eleli vain labratuloksissa hänen oma vastustuskykynsä piti tartunnan täysin nukkumassa. Mutta omistaja päätti toisin: Sairas kissa? Ei kiitos, ties mitä tapahtuu! Hän ei vaivautunut selvittämään, ettei kisun tauti ole ihmisille yhtään sen vaarallisempi kuin marraskuinen talviuni. Ei ottanut selvää, vaan kantoi rakkaan lemmikkinsä talviselle pihalle, sydänjäässä kuin lokakuinen järvi.
Talon aulassa istuva vahtimestari, Irmeli, huomasi tilanteen. Hän alkoi miettiä, kuinka Jalmari katosi jatkuvasta oven raaputuksesta. Sitten kissa löytyi: kippuralla lumihangessa, ihan jäässä ja aivan poikki. Kissaparka oli jo lähes nukahtanut, ja niin tiedämme nuokkuminen pakkasessa ei ole tie kotiin vaan ihan toisaalle. Irmeli ei kääntänyt selkäänsä vaan kantoi Jalmarin lämpimään, nosti hänet työhuoneeseensa, laittoi oman villapaitansa makuualustaksi patterin viereen, ja tarjosi eväänsä tavallista kaurapuuroa. Sillä hetkellä se pelasti Jalmarin päivän, ehkä koko elämän, lämpö ja ruoka herättivät kissan uuteen aamuun.
Myöhemmin Jalmari vietiin eläinsuojeluyhdistykselle. Kunnon kylmettyminen ja flunssa olivat tehneet tehtävänsä, mutta hoito auttoi. Tänä päivänä Jalmari on taas kunnossa, voimissaan ja uskaltaa taas luottaa ihmisiin. Hänet on kastroitu, rokotettu, ja kissapassi löytyy.
Nuorukainenhan Jalmari vielä on, vasta kolme vuotta mittarissa. Uskoisitteko, miten hellyydenkipeä hän on? Kietoutuu syliin, hyrisee korvaan kuin pieni moottorisaha, kehrää ja puskee, antaa kisupusuja ja rakastaa läheisyyttä. Joka kerta on vaikeaa palata takaisin häkkiin vapaaehtoisten rapsutuksista hän kun on kotikissa henkeen ja hampaisiin, tarkoitettu lämpöön ja rakastaviin käsiin.
