En anna sitä asuntoa
Miksi tulit tänne?
Heljä seisoo oven suussa, perääntymättä. Kämmenet karmin molemmin puolin, kuin yrittäisi sulkea ei vain huoneen, vaan koko elämän oven.
Hei, Heljä Kallio.
Kysyin, miksi tulit.
Sanni ei vastaa heti. Katse viivähtää kynnyksellä, sinisen ja valkoisen räsymaton kulumassa, jonka hän itse joskus osti Stockmannin alelaarista. Vieläkin se on siinä, nuhjaantuneena, mutta säästettynä.
Saisinko tulla sisään?
Tauko on pitkä. Heljä ei liiku. Lopulta hän astuu sivuun sanomatta sanaakaan ja menee keittiöön. Se on heidän tapansa kutsua sisään sanaton myöntymys.
Sanni astuu eteiseen, sulkee oven. Kodissa tuoksuu tutulta, muttei kuitenkaan siltä kuin ennen. Aiemmin oli tupakan haju Jarmon takista, joka aina roikkui vasemmassa naulakossa. Nyt siinä killuu vain flanellikylpytakki ja vanha villapipo.
Keittiössä Heljä kolistelee vedenkeitintä. Hän ei selvästi aio tarjota mitään hänen on vain tehtävä käsillään jotakin.
Näin valot ikkunassa, Sanni sanoo matalasti. Kuljin tästä ohi.
Kymmeneltä illalla?
Bussi oli myöhässä. Odottelin pysäkillä.
Heljä asettaa keittimestä kiehautetun veden kylmälle hellalle ja kääntyy. Katse on kuin ihmisessä, jota ei enää täysin luota, mutta ei aivan käänny poiskaan.
Tule nyt pois päällysvaatteista, hän sanoo. Kun kerran astuit sisään.
Sanni ripustaa villakangastakkinsa vasempaan koukkuun, pipon alle. Miettii hetken, siirtää sitten oikealle.
He istuvat pöydän ääreen, vastakkain. Heljä kaataa teetä. Kysymättä Sannilta, haluaako tämä. Työnnä eteen mukin ja sokeria, katsettakaan nostamatta. Kaikki nämä liikkeet ovat selkäytimestä, automaattisia koska vieras on vieras ja vierasta kohdellaan tietyllä tavalla, vaikka aivan toinen osa päässä vastustelisikin.
Mitä kuuluu? Sanni kysyy.
Ei tässä kummempaa, Heljä sanoo, pitää kaksin käsin kiinni mukistaan. Samat vanhat.
Sanni katsoo Heljän käsiä, vanhuuden laikkuja ja suuria rystyjä. Nyt niihin puristuva voima on kuitenkin aivan muuta kuin “ei kummempaa” tai “samat vanhat”.
Halusin jutella, Sanni sanoo.
Mistä sitten?
Kaikkea.
Papereista?
Sanni viivähtää.
Muustakin.
Heljä siemaisee teetä ja laskee mukin alas kevyellä tömäyksellä, joka voi merkitä paljon, tai ei mitään ollenkaan.
Siitä puhut sitten lakimiehen kanssa. Minä olen sanonut omani.
Tiedän.
Miksi sitten toistat.
Se ei ole varsinaisesti kysymys ja Sanni ei myöskään vastaa siihen kuin kysymykseen. Hän maistaa teetä; liian kuumaa. Laskee takaisin pöydälle.
Ulkona sataa syksyistä tihkua, sellaista, joka ei sada vaan leijuu ilmassa. Katulampun valo heiluu tuulessa ja sen varjo elää ikkunalaudalla.
Sanni tuntee tämän keittiön läpikotaisin. Vasemmasta laatikosta löytyvät narunpätkät ja vanhat paristot, joita Jarmo ei koskaan raaskinut heittää pois “kun niissä vielä voi olla virtaa”. Tiskausämpäri nostettiin lavuaarin alle vain silloin, kun putki tiputti, ja se tapahtui aina syksyllä. Jääkaapin takana on kolo, johon kolikko yksi talvi vierähti, ja sitä etsittiin viivoittimella puoli tuntia, Jarmo nauroi ja Eero nauroi ja Sanni myös.
Eero. Vasta kolme kuukautta.
Toin hilloa varsinaisesti luumuhilloa. Laitoin sen kassiini oven lähelle, en tiedä huomasitko.
Heljä vilkaisee eteisen suuntaan, taas pöytään.
Huomasin.
Sinähän pidät luumuhillosta.
Pidin. Tauko. Pidän.
Täsmällinen lipsahdus, siltä kuin Heljä ei enää tiedä, missä aikamuodossa elää.
Sanni uskoo ymmärtävänsä. Itsekin hän joskus puhuu Eerosta preesensissä, ja lause katkeaa tai jää ilmaan, korjaa sitten hiljaisena.
Kuulin, että olet lähdössä Usvalle, tapaamaan Annaa, Sanni sanoo.
Meinasin, en vielä lähtenyt.
Miksi viivyttelet?
Niin, Heljä pyöräyttää kättään epämääräisesti. Onhan näitä hommia.
Sanomatta on: yhtään hommaa ei juuri nyt ole. Molemmat tietävät, miksi ei lähde. On asunto, jota ei halua jättää yksin. On pelko, että kun tulee takaisin, koti on tyhjä. Tai ehkä pelko, että Anna säälii, ja Heljä ei osaa ottaa vastaan sääliä.
Heljä-täti, Sanni sanoo, ja sävy pehmenee, syvenee. En tullut papereiden takia. Ihan totta.
Ihan totta, Heljä toistaa, epäselvää uskoako vai vain toistaako sanat.
Tiedän, että olet suutuksissa.
En ole.
Selvä.
Minä en vain ymmärrä, Heljän ääneen tulee vihdoin jotakin elävää, jota ei pysty pitämään sisällä. En ymmärrä. Puoli vuotta jo. Sinä jatkat, lähdit eteenpäin. Minä jään tähän.
Sanni ei puolustele. Istu vain, hiljaa.
Näin sinut, muuten, Heljä jatkaa. Satu, se naapuri, sanoi minulle. Näki sinut kahvilassa elokuussa, Aleksilla.
Se oli työasia. Projektin tiimoilta.
Työjuttu?
Niin.
Heljä nousee, menee ikkunan ääreen. Katsoo ulos sateeseen, katuvaloon.
Eero rakasti sinua, hän sanoo selin. Ehkä enemmän kuin ymmärsitkään.
Ymmärsin.
En tiedä.
Sanni puristaa mukista. Sisällä tuntuu kuin lampun varjo, joka hetken keikkuu ja asettuu. Hän pysyy hiljaa muuten sanoisi jotakin väärää.
En sano tätä pahalla, Heljä jatkaa, yhä ulos katsellen. Olet nuori, neljäkymmentäkaksi, elämä edessä. Minä kuusikymmentäkahdeksan, ollut yksi poika.
Tiedän.
Nyt ei enää ole. Ja sinä tuot hilloa.
Sanat voisivat olla kovia, jos ne eivät olisi niin totta. Sanni tuntee siitä kiitollisuuden tapaista vaikka ei osaisi selittää miksi.
En tiedä, mitä muuta voisin, hän sanoo. Ilman sanoja en pärjää. En voinut tulla ihan tyhjin käsin.
Heljä kääntyy, katsoo Sannia pitkään tutkivasti.
Itkitkö ennen kuin tulit tänne?
Vähän.
Rappukäytävässä?
No, joo.
Heljän kasvoilla käy pieni liike. Hän istuu pöytään.
Kyllähän me ollaan aikamoisia, hän toteaa.
Ensimmäinen aito, suora lause koko iltana.
Hiljaisuus laskeutuu. Sade voimistuu ulkona, nyt jo oikeasti ropisee.
Kerro minulle… siitä testamentista, Sanni sanoo. Mistä se sattui? Sinulta itseltäsi, ei lakimiehen kautta.
Heljä katsoo hetken mietteliäänä; ehkä yllättyneenä siitä, että joku todella haluaa kuulla hänen oman versionsa.
Se asunto, hän sanoo. Jarmon ja minun ostama. Kymmeneen vuoteen kerätty. Haluttiin, että Eerolla olisi oma. Hän asui siellä, sinä asuit. Ei se ollut väärin. Mutta asunto oli hänen. Ja nyt paperien mukaan…
Paperien mukaan se siirtyy minulle, Sanni sanoo.
Te ette olleet virallisissa naimisissa.
Kuusi vuotta yhdessä.
Tiedän. Heljä lomittaa kätensä pöydälle. Mutta jotenkin se tuntuisi, että hän olisi halunnut minunkin kuuluvan asiaan. Että en jäisi näin ulkopuoliseksi.
Eero itse kirjoitti testamentin, Heljä-täti.
Niin teki. Tauko. Ehkä se oli oikein. En tiedä enää. Aluksi olin niin vihainen. Nyt en. En vain ymmärrä.
Mitä et ymmärrä?
Miksi pidät siitä kiinni? Sanoit naapurille, että ehkä muutat pois. Miksi pitää, jos kerran aiot muuttaa?
Sanni katsoo hetken.
Niin sanoin. Heinäkuussa. Silloin olin ihan rikki. En tiedä vielä, mitä teen.
Jos aiot myydä, Heljä aloittaa.
En aio myydä.
Jos joskus, Heljä painottaa. Kerrotko minulle ensin? Että en olisi vain ulkopuolinen. Kerrotko minulle?
Tässä on koko ydin, Sanni tajuaa. Kyse ei ole asunnon neliöistä, ei edes rahasta. Vaan tästä. Että ei muutu vieraaksi. Että pysyy oikeus edes ensiksi tietää. Säilyy se joku yhteys poikaan, jolla molempien elämissä oli eri rooli että se “eri” ei koskaan vie kokonaan pois.
Kerron ensiksi sinulle, Sanni lupaa.
Heljä nyökkää kerran, lyhyesti. Kaataa lisää teetä.
Söitkö tänään mitään? hän kysyy.
Aamulla.
Aamulla. Heljä nousee ja avaa jääkaapin, kyselemättä enää mitään. Keitin nuudelikeittoa. Syötkö?
Kiitos.
Kun Heljä lämmittää keittoa, Sanni tarkkailee hänen selkäänsä. Ajattelee, että toisessa elämässä he olisivat voineet olla toisenlaisia ehkä jakaa juhannukset maalla, tai soitella muutenkin kuin pakollisessa. Mutta ehkä eivät olisi. Ehkä aina olisi ollut tätä varovaista etäisyyttä. Eivät tarpeeksi läheisiä, jotteivät välittäisi; eivät niin kaukaisia, että olisivat yhdentekeviä.
Keitto on hyvää. Yksinkertaista, arkista: porkkanaa, sipulia, nuudeleita, vähän tilliä. Sellaista tehdään, kun tekee itselle, ei vieraille.
Hyvää, Sanni sanoo.
No, älä nyt liikoja kehu.
On oikeasti.
Heljä syö hiljaa. Sitten, rippeitä noukkiessaan, sanoo yhtäkkiä:
Eero kyseli sinua sairaalassa. Tiesitkö?
Sannin lusikka pysähtyy.
Mitä?
Sinä lähdit silloin, keväällä. Sanoit meneväsi seminaariin. Hän meni tutkimuksiin, minä oli mukana. Kysyi joka päivä, milloin tulet. Sanoin, etten tiedä. Hän sanoi, että sinun piti olla jo, huomenna, ylihuomenna…
Sanni laskee lusikkansa.
Tulin heti kun kuulin.
Niin tulit. Heljä katsoo häntä. En syytä. Kerron vain.
Miksi?
En tiedä. Että tietäisit. Että joku muukin tietää.
Se on rehellistä. Sanni tuntee suussaan taas kuivuuden, vaikka vasta söi keittoa. Hän nostaa mukin, tee on jäähtynyttä.
Hän ei koskaan sanonut pelkäävänsä, Sanni sanoo. Ajattelin hänen sulattaneen tilanteen. Luulin, että on parempi noin, että en hösellä.
Eero ei pitänyt, että häntä säälii.
Juuri niin. Ajattelin, että teen oikein.
Ehkä teit. Heljä korjaa astiat. Ehkä et. Kuka sen nyt tietää.
Se “kuka sen nyt tietää” jää leijumaan, ratkaisemattomana.
Sanni auttaa kantamaan astiat, vaikka Heljä ei pyydä. He seisovat rinnakkain tiskialtaan ääressä Heljä tiskaa, Sanni kuivaa. Arkipäiväistä, mutta siinä hetkessä ehkä molempien mielessä jotain samaa.
He palaavat pöytään. Heljä hakee kaapista keksejä. Ei hienoja, ne jotka jäävät laatikon pohjalle, vähän murentuneina, ostettu K-marketin kulmalta.
Satu sanoi, että pitäisi mennä jonkinlaiseen piiriin mukaan. Vesivärimaalausta uimahallilla torstaisin, eläkeporukkaa.
Haluatko mennä?
En minä tiedä. Hölmöähän se on.
Miksi hölmöä?
Tällä iällä.
Nyt juuri on aika kokeilla, Sanni sanoo. Oikeasti.
Heljä katsoo häneen vähän vino hymy suupielessä.
Puhut kuin sosiaaliohjaaja.
Sinä taas kuin satavuotias.
Kuusikymmentäkahdeksan.
Ei se ole sata.
Heljä ottaa keksin, haukkaa ja pureskelee.
Olen aina ollut kiireinen. Jarmo, Eero, työt, piti tulla lapsenlapsiakin… Ei tullut. En minä osaa vaan olla. Vesivärimaalaus tuntuu, etten vaan osaa olla.
Ehkä sitä pitäisi opetella.
Helppo sanoa.
Vaikea sanoakin, Sanni vastaa. Ei se minullekaan helppoa ole.
Heljä katsoo Sannia.
Ai sinäkin meet johonkin piirii?
En. Mutta minun olisi hyvä osata kans. Työt on, ystäviä, kaikkea. Kotiin kun tulee, en tiedä mihin itseni laittaisin. Istun vain ja mietin, nyt Eero tulisi ja sanoisi taas jotain höpöä ja kaikki palaisi paikalleen.
Tauko.
Sillä oli taito sanoa höpöä, Heljä myöntää.
Oli.
Tuli ja sanoi: äiti, luulin lapsena että oravat on pieniä oraaleja. Mikä oraali edes on?
Hän sanoi minulle, että norsu on mongoliaksi “zaan”, se on hassua, koska kuulostaa aivan muulta.
Heljä naurahtaa. Lyhyesti ja yllättyneenä ei odottanut nauravansa nyt.
Voi hyvä tavaton. Mistä tuo kaikki tuli.
Luki paljon.
Luki kyllä. Viisivuotiaasta asti kirjan kanssa. En meinannut saada pöydästä pois.
Hän näytti minulle kuvaa: teidän mökillä, kahdeksanvuotias istuu rappusilla kirjan kanssa ja kaikki muut pelaa jalkapalloa.
Muistan sen mökin. Jarmolla oli siellä kasvimaa. Aamusta iltaan touhusi. Eero vain luki ja mietin, että siinäpä lapsi. Totuin sitten.
Mitä luki silloin kahdeksanvuotiaana?
Kapteeneista ja merestä. Ei ollut nähnyt merta. Näki vasta kuudentoista, seisoi pitkään rannalla. Jarmo sanoi: miltä tuntuu, vihdoin meri? Eero sanoi, ei se ole samanlainen. Millainen sitten? pienempi. Kirjoissa oli isompi.
Sanni hymyilee. Hän on kuullut saman, Eeron itsensä kertomana vähän eri sanoin. Mikä lie ollut totta, vai onko kumpikaan ehkä perinteenä jo.
Hän kertoi usein sinusta, Jarmosta. Kaipasi.
Jarmo, Jarmo Kallio, kuoli kuusi vuotta sitten, ennen kuin Eero ehti tutustua Sanniin kunnolla. Eivät ehtineet koskaan tavata.
Niin, Heljä sanoo hiljaa. Kaipasi.
Kaipaatko vielä?
Joka päivä. Se ei ole surullista, vain asia. Olen jo tottunut, mutta se ei muuta kaipausta.
Ei niin, Sanni myöntää.
Tauko.
Kerro Eerosta pienenä. Hän ei itse juuri kertonut lapsuudestaan.
Heljä katsoo Sannia.
Miksi sinä haluat?
Haluan tietää. Niin kauan kuin joku voi kertoa.
Se kuulostaa terävältä ja Sanni huomaa sen, mutta ei peruuta se on totta.
Heljä miettii hetken, nousee ja poistuu huoneesta. Sanni kuulee, miten kaapissa tavarat kolahtavat. Heljä palaa pahvilaatikon kanssa, sellaisen joka on säilötty hyllyn päälle eikä oteta turhaan alas.
Tämä on hänen, Heljä sanoo. Kävin läpi viime kuussa. Osa meni, osa jäi.
Laatikon kannessa on vihkoja, pieniä leluja, piirustuslehtiöitä. Sanni ottaa varovasti vihon ja avaa. Lapsen käsiala, koukeroista, mutta huolellista. “Eero Kallio, 2. luokka.”
Voi hyvä tavaton, hän sanoo matalasti.
Sitä samaa, Heljä myötäilee. Niin minäkin sanon joka kerta.
He selaavat vihkoja yhdessä. Heljä kertoo tarinoita kuinka Eero yritti kuusivuotiaana opetella seisomaan päällään, viikko kuhmu otsassa. Kuinka kerran kantoi kotiin kissan, jota isä ei aluksi halunnut ja joka lopulta lähti itsestään “kissoilla pitää olla oma elämä”. Kuinka jo neljäntoista sanoi, että hänestä tulee nörtti, koska silloin saa istua sisällä tossut jalassa ja tehdä töitä.
Töissä hän oikeasti istui tossuissa, Sanni sanoo.
Piti lupauksensa.
Niin teki.
Ilta on jo pitkällä, kohta puoliyö, kun Sanni huomaa ajan.
Minun pitää lähteä. Viimeinen bussi kohta.
Jää yöksi, Heljä sanoo nopeasti, miltei yllättyy omaa ehdotustaan. Sohva on vapaa. Katson lakanat.
Ei tämä haittaa?
Ketä haittaisi?
Sanni katsoo Heljää. Tämä vilkaisee muualle ehdotus syntyi kuin itsestään.
Selvä, Sanni sanoo. Kiitos.
Heljän petatessa Sanni tiskaa kupit. Hän katsoo hämärässä ikkunan kautta, aavistus peilikuvaa, keittiön valo, oma siluetti. Ajattelee: tätä iltaa, tätä keittoa, niitä vihkoja, tätä “jää”.
Ehkä tiettyjen surujen jälkeen sukulaissuhteissa on jokin, mitä ei voi käsitellä sanoilla tai jakaa papereilla. Jotakin sellaista varten pitää vain tulla hillon kanssa tai ilman ja olla, kunnes jonakin iltana jokin muuttuu.
Ei tiedä, muuttuuko todella. Mutta tänä yönä jokin liikkuu.
Huone on tuttu sama, jossa Sanni pari kertaa on ennenkin jäänyt yöksi, silloin kun Eero vielä eli. Sohva on sama, pehmeä keskeltä, täkki ruudullinen, jota kutsutaan ruskeaksi vaikka se on melkein tiilenpunainen. Sanni asettuu, katsoo kattoa.
Kirjahyllyssä on Jarmon vanhoja kirjoja “Tuntematon sotilas”, “Kultainen lehmä”, muutama historiakirja. Yksi ohut, selvästi poikkeava, pistää silmään. Sanni kurkkaa “Kirjeitä tyhjästä”. Sanni ei tunne kirjoittajaa. Avaa ensimmäisen sivun. Tussilla: “Äidille syntymäpäiväksi. Lue hitaasti. Rakastan.”
Sanni sulkee kirjan, panee sen takaisin. Katsoo illan viimeisessä hämärässä.
Seinän takaa on hiljaista, vain Heljän askeleet, kaapin lattialauta narisee, hana käy hetken. Tavallinen, pieni elämä jatkuu sittenkin, kaikesta huolimatta.
Aamulla Heljä keittää puuron. Sanni tulee keittiöön, Heljä käskee istumaan, laittaa puurolautasen eteen. Vieressä lasi appelsiinimehua, jota Sanni ei edes odottanut. Ulkona on harmaan märkä, lokakuinen aamu, oksat jo melkein paljaat.
Mihin aikaan sun pitää ehtiä töihin? kysyy Heljä.
Kymmeneen. Hyvin ehdin.
Hyvin ehdit, metro lähellä. Hän sekoittaa puuroa. Kolmas pysäkki, muistan.
Niin, muistat, Sanni sanoo, hieman yllättyneenä.
Eero puhui, Heljä sanoo lyhyesti.
Sanni syö puuroa. Suolainen, ei makea. Sellaista ei ole syönyt vuosikymmeneen. Lapsena äiti keitti samanlaista. Nyt se käy kuin muisto.
Näytän sinulle vielä yhden asian, Heljä sanoo ja hakee pöydälle kirjekuoren. Löysin, kun siivosin. Eeron, kun hän oli inttileirillä eivät olleet asepalvelusta, mutta heidän koulultaan vietiin pari viikkoa. Kirje kotiin.
Hän ojentaa Sannille kolme sivua tiivistä käsialaa. Sanni lukee, hitaasti kuten kirjassa luki: “lue hitaasti”.
Eero kirjoittaa aamun sumusta parakkien ulkopuolella ja vanhasta haavasta, joka vain on, vaikka ympärillä kaikki muuttuu. Kaipaa äitinsä piirakoita. Kaipaa hiljaisia iltoja omassa huoneessa.
Tämä on eri Eero nuorempi, pehmeämpi, vielä keskeneräinen.
Saanko kopioida? Sanni kysyy. Tai kuvata vain itselleni.
Heljä katsoo pitkään.
Pidä vaikka koko, sanoo lopulta. En minä enää tarvitse.
Se on sinun.
Ota sinä, Sanni. Ensimmäinen kerta, kun puhuu nimeltä.
Sanni laittaa kirjeen takaisin kuoreen ja sujauttaa laukkuunsa. Haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löydä sanoja ja antaa olla.
Pesevät tiskit yhdessä. Heljä tiskaa, Sanni kuivaa. Nyt sama liike tuntuu vähän erilaiselta kuin eilen kuin olemisessa olisi toinen vire, pieni yhteisymmärrys.
Käy nyt siellä Annalla, Sanni sanoo. Koti ei katoa. Anna odottaa.
Soitti viime viikolla, myöntää Heljä. Sanoin, etten osaa.
Lähde silti.
Katsotaan nyt.
Heljä.
Katsotaan nyt, sanoin.
Sanni ripustaa pyyhkeen koukkuun.
Minä voin tulla käymään myös toisinaan, jos sopii. Ei usein. Joskus.
Heljä sulkee vesihanan. Pitää pyyhettä käsissään pitkään, katsoo tiskialtaaseen.
Tule toki, sanoo viimein. Teen keittoa.
Nuudelikeittoa?
Tai haluatko tattarilla?
Nuudeli käy hyvin.
Sovitaan niin.
Sanni pukee päällystakin. Heljä seuraa ovelle. Eteisessä Sanni pukee, ottaa laukun, kääntyy.
Kiitos yöstä.
Niin, niin. Mene nyt ettet myöhästy.
Sanni tarttuu ovenkahvaan, jää vielä.
Se kirja, jonka Eero sulle antoi. Luitko koskaan?
Aloitin joskus. Tauko. Luen hitaasti.
Hän kirjoitti: lue hitaasti.
Näin. Heljä taukoaa, katsoo lattiaan. Hän tunsi minut.
Sanni nyökkää. Avaa oven.
Näkemiin.
Näkemiin, sanoo Heljä.
Ovi sulkeutuu. Sanni jää rappukäytävään, kuulee, miten lukko napsahtaa pienellä viiveellä, kuin Heljä kuuntelisi, onko lähtenyt.
Rappu haisee kostean betonin lisäksi vähän maalilta. Toisen kerroksen lamppu välkkyy, muttei sammu. Sanni kävelee alas rauhallisesti, pitää kaiteesta.
Ulkona on yhä sama harmaa lokakuun aamu, ihmiset kiirehtivät töihin, jossain hihkaisee auto, pulut jatkavat askeliaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki jatkuu entisellään, ja silti ei mikään entisellään.
Matkalla metroon Sanni ajattelee, että sopu ei tapahdu hetkessä. Ei ole yhtä ratkaisua, jonka jälkeen kaikki kääntyy. Ehkä se on juuri tätä: keittoa, vihkoja, yö sohvalla, kädessä pyyhe, kirje laukun pohjalla.
Hän ei tiedä, mitä vielä tulee. Minkä nimisiä he jatkossa toisilleen ovat eivät anoppi ja miniä, eivät vieraita, eivät ystäviä. Jotain, joka rakentuu ja pysyy yhteisten muistojen ja rakkauden varassa kumpikin omalla tavallaan.
Laukussa on kirje. Sanni päättää, ettei ota sitä esiin ennen iltaa, kotona.
Hän sukeltaa metroon. Junan ovet avautuvat, sulkeutuvat, metro lähtee liikkeelle.
Muutama pysäkki ennen omaa Sanni kaivaa puhelimen ja lähettää viestin Heljälle: “Pääsin hyvin perille. Kiitos puurosta.”
Vastaus tulee parinkymmenen minuutin päästä. Sanni on silloin töissä, vaihtamassa takkia ja miettimässä kokousta.
“Hyvä. Hillo on kaapissa.”
Sanni lukee, laittaa puhelimen pois. Riisuu takin.
Työkäytävässä joku nauraa kovaan ääneen, aivan väärään aikaan. Ikkunasta näkyy harmaa taivaanranta, lähes valkoinen. Sanni ajattelee, että ehkä iltapäivällä kirkastuu. Tai ei. Lokakuu on arvaamaton.
Hän kävelee kokoukseen.
Perjantai-iltana, kolmen päivän päästä, Heljä soittaa. Sanni lämmittää illallista eikä heti vastaa avaa vasta kolmannella kerralla.
Lähden Annalle, Heljä sanoo tervehdyksen sijaan. Lauantaiaamuna.
Hyvä.
Kymmeneksi päiväksi.
Hyvä.
Tauko.
Liian aikainen soitto?
Ei. Olen iloinen että soitit.
No sitten. Heljä on hetken hiljaa. Sanni.
Niin?
Siellä hyllyllä, siinä huoneessa missä olit. Ota se kirja mukaasi, ensi kerralla. Eeron. Hänelle se kuului.
Sanni seisoo hellan ääressä, kauha kädessä ruoka alkaa kiehua, pitää pienentää levyä.
Selvä, hän sanoo. Otan.
No ei sitten muuta, Heljä sanoo. Alan pakata.
Hyvää matkaa.
Kiitos.
Tauko, jonka täyttää se, ettei tarvitse sanoa mitään koska hiljaisuuskin merkitsee jotakin.
Hei sitten, Heljä sanoo.
Hei hei.
Sanni hiljentää liettä. Laittaa kauhan pöydälle. Katsoo ikkunasta, joka on jo ilta, katuvalot tuikkivat.
Jossain Usvalla Anna laittaa pöytää vierasta varten. Jossain hyllyssä odottaa kirja, johon on kirjoitettu: “lue hitaasti”. Jossain keittiökaapissa vanhassa kodissa on purkki luumuhilloa.
Ehkä juuri tämä lopulta jää käteen, kun kaikki muu katoaa: ei se, mitä notaarilla lukee. Ei neliöt eikä paperit. Vaan tämä: hillo vieraassa kaapissa. Kirje kuoren pohjalla. Yhden ihmisen lause, väärään aikaan sanottu ja juuri siksi oikeaan kohtaan osunut.
Sanni ottaa kauhan käteen ja sekoittaa soppaa.
