Oskari Virtanen kasvoi ilman isää. Vai niin, kyllä isä hänellä oli, mutta kun Oskarille tuli neljä vuotta täyteen, tämä kuoli. Isä, Virtanen Tapio Ilmari, työskenteli pelastajana ja menehtyi raunioita purkaessaan kaukaisessa aasialaisessa maassa tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen. Samaan aikaan kuoli myös Pelto, saksanpaimenkoira, jonka Tapio oli kasvattanut pennusta saakka.
Oskarin äiti, Satu, jäi leskeksi nuorena, eikä avioitunut uudelleen. Hän kasvatti poikansa yksin. Neljäntoista vanhana Oskari liittyi Helsingin koiraharrastuskerhon lasten koulutusryhmään. Äiti hyväksyi pojan valinnan, mutta tunsi syvällä huolta siitä, että kenties Oskari seuraisi isän jalanjäljissä kohti vaarallista ammattia.
Kuusitoistavuotiaana Oskari toi kotiin pienen saksanpaimenkoiran pennun, jolle nimen miettiminen kesti pitkään. Eräänä päivänä, kun hän palasi koulusta, hän kuuli, miten äiti sanoi pennulle:
Voi rietas, mitä sinä taas olet touhunnut, komistus.
Pojan suupielet nousivat hymyyn. Lapsena, kun hän kiipesi minne ei pitänyt tai palasi ulkoa juuri ja juuri ihmisen oloisena, äiti usein huokaisi samat sanat. Oskari astelee huoneeseen ja sanoi nauraen:
No nyt se nimi löytyi, Leimu siitä tulee.
Kahdessa vuodessa Leimu kasvoi komeaksi, vahvaksi ja kurinalaiseksi palveluskoiraksi. Oskari tunsi ylpeyttä sekä työstään että koiran taidoista.
Asevelvollisuusikä lähestyi ja Oskari kirjoitti kutsuntatoimistoon pyytäen päästä armeijaan Leimun kanssa. Salassa äidiltään, hän harjoitti Leimua ahkerasti tulevaa koetusta varten. Heidät lähetettiin koulutuskeskukseen, jossa parivaljakko kolmen kuukauden ajan osoitti olevansa valmis palvelukseen.
Koulutuksen jälkeen tuli komennus Venäjän rajalle, pohjoiseen Itä-Suomeen. Vartioston nuoret ottivat heidät heti omikseen, ja kaksikko sai kutsumanimen “Leimu ja Lepo”. Aina kun he lähtivät partioon, joku tuumasi: Siellä menee taas Leimu ja Lepo hommiin.
Palvelus sujui, kunnes eräänä koleana yönä partioinnin yhteydessä tapahtui traaginen onnettomuus. Kohtaaminen ilmoittamattoman rajanylittäjän kanssa päättyi tulitaisteluun. Yksi miehistä haavoittui, toinen menehtyi ja Oskari katosi. Leimukin loukkaantui ammuskelussa. Koko vartiosto, yhdessä venäläisten kanssa, haravoi maarajan, mutta Oskaria ei löydetty. Kuukauden ajan etsinnät jatkuivat tuloksetta.
Eräänä harmaana talvipäivänä ovelle koputti puolustusvoimien upseeri, ja mukanaan hänellä oli Leimu. Koira oli toipunut, mutta linkkasi etutassuaan. Satu istui hiljaa, silitti Leimun päätä ja kuunteli. Upseeri puhui toivosta, ihmeistä ja siitä, että etsintää ei vielä lopetettaisi, mutta Satu ei kuunnellut. Hän katsoi Leimun silmiin ja sanoi:
Voi rietas sentään, mitä me nyt tehdään.
Siitä aamusta alkaen, jokaisessa Sinebrychoffin puistossa vietettynä aamuna ja iltana, nähtiin rauhallinen parivaljakko: keski-ikäinen nainen ja hieman ontuva saksanpaimenkoira hitaasti kulkemassa reunakävelyä. Heissä oli jotakin hiljaista arvokkuutta, jotakin, mikä sai ohikulkijat vilkaisemaan taaksepäin. Jopa lapset hiljenivät, kun kaksikko asteli ohi. Yhteys koiran ja emännän välillä oli syvä, eikä perustunut komentoihin. Puhuttiin hiljaa, kerrottiin tarinoita.
Leimu, tänään paistetaan karjalanpiirakoita ja keitetään kasviskeittoa. Huomenna kävellään Aurajoen rannassa, jos vain aurinko paistaa.
Vuosi vierähti. Puolustusvoimista tuotiin ruokakassi ja pussillinen Leimun muonaa. Sanottiin, että jos vuotta myöhemmin edelleen ei kuulu uutisia, Oskari voitaisiin julistaa kuolleeksi. Satu kuunteli rauhallisena ja sulki oven epätavallisen lempeästi.
Älä usko heitä, Leimu. Oskari elää, minä tunnen sen.
Sitten eräänä iltana ovikello soi. Satu oli hämmentynyt, mutta Leimu heilutti häntäänsä hiljaa. Oven takana seisoi nuori mies.
Iltaa, Satu Virtanen. Olen Topias Mäkinen, palvelin Oskarin kanssa anteeksi, siis poikanne kanssa, virkkoi mies nopeasti, hei Leimu, tunnistit heti, veitikka, hän hymyili koiralle.
He puhuivat pitkään. Topias kertoi vallan kummia armeija-ajoista, Satu tarjosi mustikkapiirakkaa ja näytti valokuvia Oskarista lapsena. Naurettiin.
Yhtäkkiä Topias hiljeni, naama vakavoitui:
Satu, älkää nyt vähätelkö, pidättehän minua järjissään… Oskari käski sanoa teille, että vielä tulee kotiin. Noin kaksi viikkoa sitten hän tuli uneeni, aivan niin kuin oikeassa. Ei sanonut missä on, mutta välitti teille terveiset.
Satu itki avoimesti, Leimu nuoli naisen kättä ja Topias istui hiljaa, uskaltamatta liikahtaakaan kaiken surun ja toivon keskellä. Ei uni ihmeitä tee, mutta hän ei olisi antanut lupauksen unohtua.
Vielä yksi vuosi kului. Puistossa kiersi yhä sama varjomainen kaksikko hiljaisessa harmoniassaan.
Oli syksy, aurinko leikki kultaisella lehdistöllä, valossa leijui ilmassa eriskummallista hiljaisuutta. Parivaljakko oli kiertänyt puiston ja oli jo palaamassa, kun käytävän päässä ilmestyi pitkä hahmo. Auringonsumuun kietoutuneena mies ontui hieman, askeleet hidastuivat.
Leimu hätkähti, pysähtyi ja vinkaisi hennosti. Satu päästi talutushihnan irti. Koira, hetken unohdettuaan kaiken kivun, syöksyi hahmoa kohti, pitkän odotuksen päätteeksi. Satu jäi seisomaan valoon sokaistuna, kyyneleet poskilla, kädet herpaantuneina sivuilla. Kaukaa, sivulta toiseen, heidät saattoi nähdä Leimu ja Oskari, jälleen yhdessä, toisiaan vasten nojaamassa, kuin kummallinen unikuva, jonka muistaa vain sumuisena aamuna.
