Kauan sitten, silloin kun syksyn sateet vielä ropisivat Helsingin kattoihin ja ilta vaihtui hämäräksi jo aikaisin, Elina purkitti paprika-tomaattisäilykkeitä keittiössään. Juuri silloin, kun hän pyyhkäisi hikeä otsalta, astui Pekka kotiin työpäivänsä päätteeksi.
Tulin kotiin, hän huikkasi astuessaan keittiöön ja pysähtyi kuin seinään.
Mitä täällä tapahtuu?
Mitä tarkoitat? Teen tässä paprika-tomaattisäilykkeitä, sitä mitä pyysit, Elina hymyili ja asetteli viimeisiä paprikoita purkkiin.
Ei, vaan Mitä tämä kaikki on? Pekka viittasi kädellään keittiötä kohti.
Elina katseli miestään hämmentyneenä, ei täysin ymmärtäen häntä.
Tuona vuonna oli ehtinyt kulua neljä kuukautta siitä, kun Elina oli muuttanut Tukholmankadun asunnosta pois ja tullut Pekan luo Alppilaan. Vuodet olivat vierineet, he olivat molemmat jo päälle neljänkymmenen, mutta kumpikin oli valmis vielä yrittämään yhteistä elämää. Elinalla oli jo aikuinen tytär, joka asui toisella paikkakunnalla, Pekalla taas kymmenvuotias poika aiemmasta avioliitosta, jonka kanssa hän harvoin tapasi, koska poika asui äitinsä kanssa Tampereella.
Aluksi kaikki tuntui lupaukselta uudesta onnestaan. Elina halusi olla hyvä puoliso, kokata ja luoda lämpöä kotiin. Hän haaveili siitä, että Pekasta voisi tulla ihminen, jonka kanssa istutaan keinutuolissa vanhuuden päivinä, vaikka siihen silti oli matkaa.
Ensimmäisinä kuukausina Elina leijaili kuin keväinen pajun varressa, kokaten rakkaudella laatikoita ja karjalanpiirakoita. Hän ihmetteli itsekin, mistä sai energiaa arjen puuhasteluun työpäivän jälkeen.
Mutta kun syksy ehti puoliväliin, alkoi Pekan käytös muuttua. Hän kotiutui töistä usein ärtyneenä ja alkoi kiinnittää huomiota aivan mitättömiin asioihin tiskit, lattia, petaus. Elinan mielestä tällainen nipotus oli kummallista, kun koti oli muilta osin siisti ja höyryävänä pöydälle kannettiin päivällinen.
Elina oli myös töissä; palasi usein kotiin hieman ennen Pekkaa, mutta silti ehti laittaa kaiken kuntoon. Hakattuaan vielä ruokaostokset Alepasta, hän laittoi illallista Pekalle välillä viimeisillä voimillaan.
Kohta täällä on taas siistiä, Elina vakuutti Pekalle kun tämä päivitteli keittiön sekasotkua.
Niin varmaan, aina jää jotain siivoamatta, Pekka vastasi happamasti ja rypisti otsaansa.
Etkö koskaan ole nähnyt, että jättäisin keittiön sotkuun ennen kuin ruoka on valmis? Elina yritti pysyä rauhallisena.
Mutta Pekan tyytymättömyys alkoi jo painaa Elinaa. Hän oli lakannut vastaamasta; odotti vain, että miehestä tulisi taas entisensä. Hän yritti sopeutua, mutta pettymykset kertyivät.
Sinä syyspäivänä Pekka tuli kotiin aiemmin kuin oli luvannut. Elinalla oli kaikkialla värikkäitä kulhoja, leikkuulautoja ja säilöntäpurkkeja. Hellalla porisi kymmenen litran kattila, jonka pinnassa pomivat tomaatinpalat ja höyry nousi ikkunaa kohti. Pienillä lautasilla odottivat valkosipuli, suippopaprika ja basilika.
Keittiöstä oli tekeillä talven ihmeitä, mutta Pekka näki vain kaaoksen.
Ja kotona on kuuma, ja koko huusholli haisee tomaateille! Pekka valitti.
Jos et kestä, niin mene olohuoneeseen katsomaan telkkaria, Elina ehdotti väsyneenä.
Haluan syödä! Mitä mulle on?
Lämmitän sulle kohta ruokaa. Kärsivällisyyttä, pyysi Elina, yrittäen pitää hermonsa kasassa.
Pitääkö mun taas syödä makaroneja ja jauhelihapihvejä, näitä samoja jo kolmatta päivää?
Kaikkeen ei ehdi yhdellä kertaa sinähän pyysit näitä paprika-tomaattisäilykkeitä itse!
Näin jatkuivat heidän keskustelunsa molempien äänet korottuivat ja haavoittivat. Lopulta Elina ei enää kestänyt.
Mikä sulle riittää? Että tulet kotiin ja pöydässä on lämmin ruoka? Että puhtaat lakanat odottavat sänkyäsi? Että kohtaan sinut ystävällisesti joka ilta? Olisiko mukavampaa olla yksin? Elina lähes huusi.
Pekka pyöritteli päätään ja sanoi matalalla äänellä:
Kyllä, sinun paikkasi ei ole täällä. En tarvitse ruokiasi enkä tuota paprika-tomaattisäilykettäsi!
Siinä kohtaa Elina ymmärsi, että kaikki oli ohi. Hän siivosi käsin täristen omat tavaransa kahteen vanhaan matkalaukkuun, veti farkut jalkaan ja lähti viileään syysillan ilmaan.
Pekka ei yrittänyt pysäyttää häntä.
Yön Elina vietti ystävänsä Anne-Maijan sohvalla. Seuraavana päivänä hän vuokrasi pienen yksiön Töölöstä, kävi vielä ostamassa puuttuvat tavarat ja maksoi ensimmäiset kuukaudet suoraan pankista, vaikka tiesi rahan hupenevan euroina yllättävän nopeasti.
Kolmeen päivään hän ei ajatellut palaavansa Pekan luo. Sitten tuli se tuttu surumielisyys. Hän muisteli heidän riitaansa ja kaikkia sanottuja sanoja. Olisiko pitänyt hiljentyä ja antaa asioiden mennä toisin? Ei, hän tiesi ettei voinut antaa anteeksi tuollaista käytöstä.
Pekka ei ottanut yhteyttä. Vain lähtöiltana saapui viesti:
Mitä teen noilla säilykkeilläsi?
Tee mitä haluat! En minä niistä välitä! hän vastasi kiukun vallassa.
Totuus oli, että Elinaa harmitti. Hän oli käyttänyt paljon aikaa ja rahaa niihin paprikoihin ja tomaatteihin. Puolessa tunnissa ne olisivat olleet valmiita.
Vielä muutaman päivän Elina odotti, että Pekka ehkä tulisi tai edes soittaisi. Ei tullut. Ei soittanut. Niin viikko kului. Elina alkoi tottua yksinäisyyteensä. Hän päätti hakea ne tavarat, joita ei ollut ehtinyt viedä mukaansa.
Hän ilmoitti Pekalle etukäteen tulevansa. Tämä avasi oven, kasvot syyllisinä ja surullisina. Mutta Elinan sisällä oli kasvanut kova ydin viikko hiljaisuutta oli opettanut hänelle paljon.
Pekka yritti selittää, kuinka kaipasi Elinaa, mutta sanat tuntuivat ontoilta.
Pekka, älä valehtele enää edes itsellesi. Jos olisit rakastanut, olisit tehnyt enemmän kuin istunut viikon hiljaa.
Olen pahoillani kaikesta. Olen todella, hän sopersi.
Siinäpä uusi alku elämääsi, Elina nyökkäsi ja alkoi kerätä tavaroitaan.
Hän haki kylpyhuoneesta shampoot, lempiteensä, tyttären lahjoittaman vaaleanpunaisen mukin, siskonsa virkkaaman viltin.
Pekka pyöri kuin eksynyt mutta ei saanut sanaa suustaan, kun Elina pakkasi loput tavaransa ja kutsui taksin.
Älä lähde, jään ihan yksin, Pekka yritti vielä ovella.
Niin minäkin jäisin, jos jäisin tähän, Elina vastasi ja työnsi Pekan varovasti sivuun.
Ovi sulkeutui heidän väliinsä. Elina istui taksin takapenkillä, katseli ulos. Helsinki oli harmaa, lehtiä täynnä. Hän muisti yhtäkkiä, että syksy oli aina ollut hänen lempiaikansa. Ja kahden viikon päästä oli hänen syntymäpäivänsä.
Kaikki järjestyy, hän kuiskasi itselleen ja hymyili. Aina kaikki järjestyy.
