Väinö
– Saara, oletko ihan järjiltäsi! Tietäähän Irja tästä ja antaa sulle lopullisesti kenkää!
– Eeva, mihin ihmeeseen sen laitan? Heitänkö ulos? Sääli sitä! Elävä otus kuitenkin.
– No se on elossa, mutta susta en olisi enää varma, jos jätät sen tänne.
– Eevuliini, rakas, höpö höpö! Ei se mikään tiikeri ole, vaan pelkkä kissanpoika. Eikö se saa täällä nyt vähän aikaa olla?
– Miks sä mulle selität? Eeva naurahti ja silitti pientä, ruskeaa rääpälettä, joka värisi sylissä. Kyllä minäkin säälin. Mistä sä tuon nyppäsit? Laiha kuin luuviulu, varmaan sairas, kun ei jaksa edes päätä pitää pystyssä. Voi pyhä jysäys!
– Kuule! Saara, heittäen Eevan kutoman villahuivin olalleen, kääri löydöksen huolellisesti. Olin työvuorosta tulossa, kuljin puiston läpi. Se makasi ihan polun varrella, lumen peitossa. En tiedä, ryömikö pusikosta vai jättikö joku siihen. Näkyi vain, koska oli niin ruskea. Nostin syliin, oli aivan kylmä, luulin ensi, että kuollut. Mutta ei, elossa kuitenkin. Otin kainaloon ja juoksin koko matkan asuntolaan. Saara nauroi kaataessaan maitoa emaliastiaan lämmitystä varten. Irja katsoi mua, kun painoin ohi. Hampaat loksahti suusta.
– Nyt saat varmaan heti vieraita. Voi Saara, kyllä Irja osaa motkottaa! Muistatko, kun minulla oli kissa täällä? Melkein potki pihalle. Sääntöjä, sanoi, eikä saa pitää eläimiä.
– Lupaatko olla kertomatta kellekään? Saara huolestui ovella. Jos tulee ilman mua, piilota poika. Lämmitän vain vähän maitoa ja tuun heti takaisin.
– Mene nyt jo! Eeva noukki huivin ja kissanpojan syliinsä, tyhjensi lankakorin ja sulki kannen. En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään! lauloi ja iski Saaralle silmää. Mene, älä pelkää!
Ovi painui kiinni. Eeva avasi korin ja hymyili:
– No jopas onni potkaisi! Ruskea, rohkea Hengitä nyt, rääpäle! Saara on hyvä sydäminen tyttö, mutta surettaa tätä kyllä, jos sulle jotain käy. Sitäkö mäkään haluan?
Kissanpentu oli hiljaa. Se hengitti vaivalloisesti, silmät kiinni, eikä reagoinut puheeseen.
Hämärä laskeutui huoneeseen. Illan rauha levittäytyi hiljaisuuteen. Eeva ei halunnut vielä sytyttää valoja, nautti alkavasta illasta. Mitähän Saara ja Mikaelille kuuluu? Hän huokaisi, hyvä Saaralla. Poikaystävä ja kihlat. Hänellä, Eevalla, ei ketään. Kuka pitkästä tytöstä nyt innostuisi? Saara pikkuinen, silmät kuin sulalla ja letit melkein polviin oikea nukke. Mutta Eeva, hänestä tuli “voimatyttö”, kuten mummo sanoi, kun pieni Eeva piti järjestystä kolmen pikkuveljen kesken. Veljet olivat vilkkaita, nyt jo aikuisia. Vanhin meni jo naimisiin. Hyvä tyttö löytynyt hänellekin. Parin viikon päästä Eeva oli taas käymässä kotikylällä häissä. Mutta Eeva, vain hän on vielä yksin. Kaupungin pojille liikaa kokoa ja näköä. Maalta mummo houkutteli palaamaan, mutta mitä siellä tekisi? Ei siellä töitä, pelkkä maatila. Ja turhaan sitä olisi koulua käytynyt. Tehtaalla Eevaa arvostettiin, jopa lomamatka järjestettiin. Eeva pudisti päätään, pois murheet. Kyöstiä ehtii löytää vielä! Ei ole kiire!
Saara palasi huoneeseen ja alkoi etsiä pipettiä, jotta voisi syöttää kissalle maitoa. Kiposta ei pentu jaksanut juoda, päätä vain tökki. Katsoessaan Saaran näpertelyä, Eeva laski kirjan käsistään ja nappasi pojan syliinsä:
– Anna tänne!
Pipetillä Eeva tippasi lämmintä maitoa pennun suuhun, pidellen pientä päätä varoen, mutta päättäväisesti:
– Nyt syöt! Ei se pelasta sua, että näännyt täällä.
Kissa kakerteli maitoa, mutta vähitellen alkoi syödä.
Pennulle annettiin nimeksi Väinö. Irja täti ei tiennyt lähes vuoteen, että huoneessa asusteli joku muukin kuin tytöt, kunnes näki ikkunasta ruskean salaman pujahtavan sisälle.
– Jopas nyt!
Krääkäys kuului koko asuntolaan.
– Irja hyvä! Et tiennyt ennenkään! Väinö on aivan ihana! Pyydystää hiiriä!
– Mitä hiiriä? Meillä ei ole hiiriä! Täällä kaikki on tiptop!
– Hah! Eeva, kädet puuskassa, silmäili asuntolanhoitajaa ja työnsi jalalla Väinön piiloon. Hiiretkin täällä on erikoislaatuisia! Lihavia, hyvin ruokittuja! Väinö laittaa ne komeaan riviin joka aamu minun sängyn viereen. Näytän seuraavalla kerralla. Pitääkö niidenkin metsästyksestä vain meidän ylpeillä? Kutsutaan vaikka tehtaanjohtaja katsomaan!
– Eeva! Jo riittää! Irja laski volyymia ja katsoi Saaraa silmiin. Sunko syytä tämä on? Kun naimisiin menet, mihin kisun viet? Otat mukaan?
– En tiedä. Saara nosti Väinöä syliinsä. Rakastaa varmasti, mutta jotenkin Eevaan on kiintynyt.
– Voi sinua! Irja naurahti ja silitti häkeltynyttä Saaraa olkapäälle. Puhut siitä kuin miehestä. Saara, kissa se on! Perheen jatke vain.
– Ei se minuun päin edes katso, aina vaan Eevaan. Saara antoi Väinön kämppikselle ja halasi Irjaa. Jääkö se meille sitten?
– Ovela likka olet! Irja iski silmää. Niin hiljaa ja näkymättä, että kukaan ei huomaa. Muuten meidät molemmat häätävät!
Saaran häitä juhlittiin kunnolla ja Eeva jäi yksin Väinön kanssa. Päivät kuluivat hitaammin ja hiljaisemmin. Kukaan ei muuttanut Eevan huoneeseen, vanha asuntola eli viimeisiä vuosiaan. Kaikki toivoivat uutta rakennusta, vaikka sen rakentaminen pysähtyi aina välillä. Eeva kävi viikonloppuisin auttamassa työmaalla muiden tyttöjen kanssa. Kävellessään tulevan asuntolansa käytävillä, Eeva mietti, miltä elämä näyttää myöhemmin.
Silloin hän kohtasi kohtalonsa niin hän luuli.
Antti oli myös maalta muuttanut ja nuorin veljessarjastaan, joka oli jäänyt huolehtimaan vanhemmista. Vanhempien kuoltua Antti päätti muuttaa kaupunkiin. Elämää riitti, naisia ympärillä, mutta Antti etsi vaimoa. Sellaista, jolla olisi omaa mahdollisuus kämppään tai muuta tukea. Eeva ei sopinut kuvioon. Mutta kun pitkä, vahva nainen katsoi häneen ylhäältä alas käytävällä, Antti ei voinut olla pysähtymättä.
Antin kömpelöt lähestymiset huvittivat Eevaa:
– Voi hyvä tavaton! Mihin se sitä riittää? Taputtelen päätä kuin lasta. Sehän on minua päätä lyhyempi! Mihinpäin täältä? Eeva nauroi Saaralle kylässä.
– Ei kai sillä pituudella mitään väliä! Millainen mies hän on?
– En tiedä vielä. Eeva vakavoitui. En tiedä, Saara.
Hän katseli, miten Saara nousi vaivalloisesti, vatsaa pidellen, silitti Väinöä, joka oli kasvanut isoksi.
– Raskasta? Eeva kaivoi hunajapurkin esiin.
– Ei oikeastaan. Vähän kuin odottaisi junaa tuntee, että nyt lähdetään johonkin hyvään eikä muuta tee kuin toivoo, että pian pääsee matkaan. Saara nappasi hunajan ja halasi Eevaa. Hei Väinö! Hoida Eevaa!
Olisiko Saaran kasvava vatsa vai Eevan pitkä yksinäisyys syynä, mutta pian Antista tuli vakiovieras. Väinö vihasi häntä heti. Kissa sähisi, karvat pystyssä, ja Antin tullessa kiipesi ikkunalaudalle ja mulkoili. Eeva avasi ikkunan ja ajoi Väinön ulos, tietäen kyllä, ettei se antaisi itseään silittää illalla eikä söisi mitään. Eeva ei ymmärtänyt, mikä kissaa vaivasi.
– Onko se mustasukkainen? hän kohautti olkiaan Irjalle.
– Ehkä onkin! Tai aistii jotakin. Eeva, varo sitä miestä. Jos jättää sut pulaan, mitä sitten?
– Ei, Irja. Ei se jätä. En usko.
– Voi tyttö Irja huokasi, mutta antoi olla. Sinä päätät.
Mutta kissa ja Irja olivat oikeassa.
Eeva ei huomannut pahoinvointia ensin. Ajatteli, että maito on pilaantunutta ja sienetkin vähän seisseet. Mutta viikot kuluivat, eikä olo parantunut. Aina väsytti ja nälätti. Tapasi Saaran rattaiden kanssa ja selitti:
– Eeva! Miten sulle kävi näin? Saara kauhistui. Tiedätkö jo kauanko? Ja oletko kertonut Antille?
Eeva seisoi järkyttyneenä. Ajatukset hajosivat kuin kirkonkellot ja jostain takaraivosta nousi Irjan ääni:
– Voi tyttö Varo nyt
Se ääni palautti järjen. Eeva nyökkäsi Saaralle, kiirehti kotiin. Oli aika kertoa Antille. Huoleton elämä oli ohi.
Mutta tulevaisuutta piti miettiä yksin.
– Sori, Eeva. Ei onnistu. Mistä tiedän, onko se mun lapsi? En suostu. Antti työnsi Väinön kauemmas raivolla. Häivy siitä!
Väinö puri raivoissaan Antin pohjetta, miehen huuto sai Eevan hymähtämään:
– Pure vain, Väinö! Terävää tyyppiä ei täällä kaivata. Saa mennä matkoihinsa.
Eeva istui pitkään ja tuijotti sulkeutunutta ovea. Väinö pyöri jaloissa, sitten kapusi syliin, mitä harvoin sai tehdä, ja alkoi hiljaa kehrätä Eevan sylissä.
– Siinäpä surtiin. Se riittää. Nyt haluan teetä. Kuumaa.
Eeva kirjasi poikansa omiin nimiinsä. Katsoi virkailijaa silmiin:
– Isää ei ole. Eikä ollut koskaan. On äiti. Eikö se riitä?
Saara auttoi lapsen kanssa, Irja järjesti käytettyjä tavaroita ja kävi useasti tehtaanjohtajan puheilla parempaa kämppää anomassa. Mutta rakentaminen seisoi taas ja johtaja vain levitteli käsiään.
Huoneessa oli kylmä, ikkunat vetivät. Eeva ei ajanut Väinöä pois pojan luota. Kissa piti pientä lämpimänä. Eeva iloitsi siitä kummallisesta kissa-rakkaudesta, vaikka ruokaan ei meinannut rahat riittää. Veljet auttoivat miten pystyivät. Antista ei enää kuulunut, eikä Eeva olisi häntä halunnutkaan nähdä. Turhaan mieltä pahoittaa. Piti muistaa vain poika, se paras mitä oli jäänyt.
Sukulaiset saapuivat porukalla, kun Eeva pääsi synnytyssairaalasta.
– Posket kuin perunat! Oikea voimapoika! Täysin Eevan näköinen!
Eeva kuunteli sukua, helpotti ja olisi mielellään itkenyt. Kukaan ei moittinut. Vanhimman veljen vaimo halasi keittiössä ja kuiskasi:
– Hyvä että synnytit! Nyt et ole yksin. Kyllä hyvä mies löytyy vielä, älä huoli. Kaikki eivät ole samanlaisia roistoja. Tai siitä pojastakin huolehditaan. Kyllä kasvaa!
Suku piti lupauksensa. Joka toinen viikko joku veli tuli kaupungista ruokakassien kanssa. Eeva purki ne ja itki hiljaa. Mitä ihminen muuta tarvitsee kuin tietää, ettei ole yksin? Että joku rakastaa ja tukee. Ja jos jotain sattuu, pitää sinun lapsestasikin huolta. Eeva suuttui omille kyynelilleen, muttei voinut olla kiitollinen.
Päiväkodin alku Villelle oli vaikea. Poika sairasti usein ja Eeva juoksi kodin ja työn väliä. Ilman Irjan ja Saaran apua olisi pakannut ja palannut kylälle. Mutta sekin olisi tarkoittanut elämää veljen perheen nurkissa, eikä Eeva halunnut vaivata heitä.
Illalla sängyn vieressä istuessaan Eeva mietti elämätöntä rakkauttaan ja sitä, että kaikki eivät löydä hyvää ihmistä rinnalleen. Nyt Eeva tiesi mitä halusi. Ei enää huokailuja, ei kauniita sanoja sellaista Antti osasi. Hän halusi sellaisen, joka keittäisi teetä, pakottaisi lepäämään ja sanoisi:
– Lepää sinä, minä katson poikaa.
Ja viikonloppuisin veisi lapsen eläintarhaan ja ostaisi ilmapallon. Kiittäisi Eevan lihapullista ja kiinnittäisi hyllyn, joka oli pyörinyt lattialla kuukausia. Sellainen, joka olisi aina siinä. Siinä olisi perhe.
Uni tuli kuin kylään kutsumatta, katkaisi huolet. Eeva nukahti keittiön pöytään, sänkynsä viereen.
Eräänä yönä kaikki muuttui.
Ville oli ollut jo kolme päivää kuumeessa. Lämpö ei laskenut ja Eeva oli ihan voimiensa äärirajoilla. Lääkärikin, joka asui naapuritalossa, kävi joka päivä. Tutki lapsen ja sanoi:
– Hyvin te teette kaiken. Nyt vain tämä pitää kestää. Lapsen keho kyllä pärjää.
Eeva piteli poikaa sylissä, tuuditti ja toivoi, että kipu helpottaisi. Irja toi illalla tuoreen lihaliemen ja silitti Villen hikistä otsaa.
– Kuuma poika!
– Ei kuume laske, yritän mitä vaan.
– Ehkä on hyvä vain? Niin lääkäri sanoo keho taistelee kun kuume on.
– Tiedän kyllä. Mutta en kestä katsoa itkua. Sattuu pienelle.
– Kyllä se helpottaa! Mutta jos sinä hermoilet, siitä ei ole apua. Syökää ja menkää nukkumaan. Aamulla on viisaampi olo.
Eeva nyökkäsi ja lämmitti pakkauksen, Irja hiipi pois.
Väinö makasi pojan vieressä sängyssä, häntä liehuen, eikä antanut Villen saada kiinni. Poika rauhoittui ja nukahti ennen kuin Eeva ehti edes hoitaa kompressia. Eeva jäi miettimään, pitäisikö herättää, mutta ei hennonnut.
Hän tarttui lihaliemikattilaan ja meni keittiöön lämmittämään. Silloin kuului kova kolahdus, lasin kilahdus ja Villen itku. Eeva juoksi huoneeseen. Ovella hän jäi kauhusta paikalleen ja sitten nappasi jakkaran ja syöksyi apuun.
Valtava rotta kävi Väinön kanssa taistelua. Kissa kiersi ympärillä ruskeana salamana, mutta oli jo loukkaantunut. Korva oli riekaleina ja kyljestä vuoti verta. Eeva tähtäsi, mutta Väinö teki äkkiliikkeen, hyppäsi ja puri rottaa kurkkuun. Se sai siitä niin tiukan otteen, että Eeva ei tahtonut saada kissaa irti.
– Väinö, hyvä poika, nyt riittää! Sinä voitit!
Kissa vingahdutti ja päästi otteensa, laahusti suoraan Villen luo. Eeva kääntyi pelästyneenä kun näki, että sängyssä oli toinenkin rotta, hieman pienempi muttei yhtään vähemmän pelottava. Hän nappasi pojan syliin, avasi oven ja huusi apua.
Tunnin päästä Eeva pakkasi Villen lämpöisiin vaatteisiin ja vei tämän Irjan luo. Irja antoi avaimet ja lupasi pitää Väinöstä huolta.
– On se nyt kumma! Rotat! Meillä! Juuri myrkytettiin ja heti taas. Irja oli kiukkuinen asuntolan järjestyksestä kun aina huolehti, mutta vanhaa taloa ei voinut korjata, ja voimattomuus harmitti.
Siivottuaan Eevan huoneen Irja otti Väinön päivystyskoppiin ja alkoi hoitaa haavoja.
– Kunnon sankarikissa olet, Väinö! En turhaan sua pitänyt täällä! Tällaisia kissoja saa hakea.
Väinö vain makasi raskaasti hengittäen. Ruoasta ei ollut kiinnostunut, ja Irja tiesi, ettei se ollut hyvä merkki. Aamulla vuoronsa jälkeen hän kiiruhti kaupungille kertomaan Eevalle kissan voinnista.
– Katsoisitko Villeä vähän? Eeva kiirehti. Vietävä se Väinö lääkäriin! Mutta missä täällä on eläinlääkäri?
– Tuolla asuntolan kulmalla on! Kysy sieltä, juokse vaan!
Eeva melkein juoksi kadulle. Väinö makasi matolla sängyn vieressä, tuskin hengittäen.
– Väinö! Kestää vielä! Minä riennän!
Kantoi kissan eläinlääkäriin, työnsi tytön sivuun:
– Lääkäri heti! Paras!
Hoitaja katsoi Eevaa ja neuvoi penkille. Eeva piteli Väinöä ja yritti pitää sitä hengissä. Lopulta ovi avautui ja sisään astui jättiläismäinen mies.
– Mikäs täällä vaivaa? matala ääni sai Eevan hämilleen.
Hetken epäröityään, hän antoi Väinön miehelle.
– Rotta hyökkäsi.
– Ei tämä mikään pihalla asuva ole, kiiltää kuin lamppu.
– Se on minun ihan kotona oli.
– Miten rotta sinne huoneeseen tuli? Mutta no eipäs siitä. Hoidetaan nyt ensin.
– Aiotteko analysoida kauan? Se pelasti mun pojan! Tehkää jotain!
– Ymmärrän mutta rauhassa vain. Minä olen Lauri. Mikä sun nimi on?
– Eeva.
– Hienoa! Nyt tutustuttiin. Muista minäkään en tykkää huutamisesta. Keskustellaan.
Lääkäri nyökkäsi ja hymyili, rouhean hellästi:
– Kyllä me Väinölle apu annetaan. Älä huoli.
Vuodet vierivät. Iso ruskea kissa kulki hiljaa lastenhuoneeseen, tarkisti nurkat ja kiipesi sänkyyn, jossa Ville nukkui. Pieni Aila, huomattuaan pehmeän karvan, tarttui siihen kiinni ja Väinö kehräsi lauluaan. Tytön uneen sujahti rauha, eivätkä vanhemmat tulleet huoneeseen häntä häiritsemään. Eeva peitteli pojan, laittoi Ailan pudonneen sukan jalkaan ja nojasi Lauriin.
– Hyvä hoitaja tuo Väinö, vai mitä, Lauri?
– Ei siitä parempaa saa. Lauri rapsutti Väinön arpea, jonka itse oli parantanut. Kyllä kannatti silloin pelastaa.
– Se on kultaa katso nyt, loistaa melkein.
Väinö painoi kuononsa Eevan kämmenelle ja asettui tytön viereen. Eeva sammutti valon, houkutteli Laurin mukaansa ja sulki hiljaa lastenhuoneen oven. Lapset eivät koskaan pelänneet pimeää Väinö oli aina siellä. Eikä kissan vieressä pelottanut mikään.
Tämä kaikki opetti minulle, ettei kenenkään tarvitse selvitä yksin. Meistä jokaisella on arvoa, ja hyvä sydän löytyy joskus odottamattomasta suunnasta vaikka omasta ruskeasta kissasta. Perhe syntyy siitä, kun pidämme toisistamme kiinni niistäkin, joita maailma muuten syrjäyttää.
