Lintu
Vuokko! Miksi sinulla kesti niin kauan?! Minä odotan, odotan! Tule nyt jo istumaan! Anna, Vuokko Mattilan naapuri, vääntäytyi penkillä, etsien mukavampaa asentoa.
Ja mikäs tässä. Onhan ilta upea! Turha jäädä kotiin istumaan. Siellä vain telkkari ja Mirri. Tylsää! Mutta pihalla on kevät! Aikaisin vielä, vasta huhtikuu, mutta lämmin on jo. Tuokio sitten Anna jäi ihailemaan kirsikkapuuta, jonka Annikin mies, Seppo, aikanaan istutti ikkunan alle, ja joka nyt oli herännyt ja täydessä kukassa. Ja se penkki sen alla, jonka samainen Seppo nikkaroi, oli ilmiselvästi valmis ottamaan vastaan istuskelijoita. Anna maalasi sen viikko sitten, ja nyt se on kuin uusi! Odottaa malttamattomana, että naapurit istuvat vierekkäin ja puhe soljuu; lapsista, vaivoista, elämästä ja rakkaudesta.
Mitäs muuta me naiset puhuimmekaan? Ja vaikka ollaan tunnettu toisemme läpikotaisin vuosikymmeniä, aina käy ilmi jotain uutta. Ja siinäpä taas syy juoruta. Lapset kasvavat, vaivat lisääntyvät, rakkaus No, rakkaus onkin niin harvinaista herkkua ettei sitä koskaan ole liikaa. Siksi sitä kutkuttelee kuulla joskus joku uusi paljastus: että miltä tuntuu kun joku rakastaa sinua. Kuuntelee ja sydän kevenee. Vaikka itsellä olisi autiomaata rinnassa, kun joku toinen on kokenut, niin ei se silti ole kadonnut tästä maailmasta. Vielä se loistaa, lämmittää ja antaa elämälle tarkoituksen.
Anna Aleksandra, naapureille ja ystäville ihan vaan Annukka, oli tuntenut Vuokon niin kauan kuin muisti. Yli puoli vuosisataa samassa rapussa asuttu. Lapsina ovia ei lukittu, äidit huutelivat käytävältä, aina joku oli kylässä ja tiesi mistä omat löytää. Mutta kyllä lopulta lukotkin otettiin käyttöön sen jälkeen kun Annukka ja Vuokko lähtivät hakemaan onnea.
Olivat kai kuusivuotiaita silloin.
Annukan mummu tuli silloin kylään. Ja kertoi tytöille, että tärkeintä elämässä on saada onnenlintu kiinni ja pitää siitä kiinni. Sitten kaikki menee hyvin. Elämä sujuu nätisti, kaikilla on hyvä mieli.
Elämästä tytöillä ei ollut hajuakaan, mutta että muilla olisi hyvä mieli sen he muistivat. Kukapa ei haluaisi, etteivät vanhemmat enää riitelisi turhista? Niin päätettiin mennä heti etsimään se kuuluisa onnenlintu.
Varsinkin kun Annukka oli aivan varma, että lintu asuu naapuritalossa. Sellaisella ärsyttävällä ukolla, jonka ääni narisi kuin vanha polkupyörä. Hän joskus toi sen linnun pihalle. Komea, iso ja värikäs! Päästi kummallista ääntä. Mutta oli varmasti se ainakin! Onnenlintu! Kun ei edes kaupungin eläintarhassa ollut niin hienoja, ja siellä tytöt sentään joskus vanhempien kanssa kävivät.
He valmistelivat suurta operaatiotaan huolella.
Annukan parvekkeelta löytyi vanha häkki, missä joskus muinoin mummu oli tuonut kanin maalta. Tarvitseehan lintu jotain paikkaa, mihin sen saa. Eihän sitä voi koko aikaa hännästä pidellä kädet väsyy, eikä jäätelöäkään jaksa syödä siinä hässäkässä, mikä välittömästi koittaa kun he ovat onnellisia.
Mukaan lähti leipää ja keksejä. Kukapa tietää, mistä linnut pitävät? Vuokko lisäsi vielä suklaakarkin, ihan varmuuden vuoksi. Kaikki kun eivät ehkä leipään ihastu ja kuka muka ei tykkää karkista? Kamalaa olisi, jos koko vaiva menisi hukkaan leipäpalan takia.
Ei heillä kiirettä ollut. Asia oli tärkeä! Lopulta Annan mummukin palasi kotiin, luvaten ottaa Annukan hänelle koko kesäksi. Vanhemmat valmisteli lomaa, menivät yhdessä Vuokon perheen kanssa mökille, kun bensarahat sai puoliksi ja matka järvelle oli vain tunti-pari. Hyvä mökki, vaikka vähän vanha piha iso ja keinutkin löytyi. Ja järvi siinä vieressä.
Anna odotti mökkireissua ja vielä enemmän mummulaan pääsyä.
Vuokkoakin kävi kyllä vähän sääliksi. Vuokolla kun ei ollut yhtään mummua! Ihan totta miten voi olla lapsi ilman mummua? Kuka sitten hemmottelee vanhempien selän takana? Kuka kertoo pitkän iltasadun, kun äidillä on tiskit ja pyykit ja kiire? Kuka virkkaisi lierihatun nauhoilla?
Annukka ajatteli, että jos he saavat kiinni onnenlinnun, saisi Vuokkokin mummun ehkä Annukan kotikylästä. Saisi olla aina yhdessä!
Päivää ennen kuin lähdettiin järvelle, huikkasivat äideille, että menevät kaverille leikkimään ja livahtivat ovesta niin hiljaa, ettei kukaan kuullut.
Oman pihan, naapuripihan, ja pian oltiin sen harmaan, ankean talon pihalla, missä heidän lintunsa asui.
Piha oli autio ja hiljainen. Kuuma jo, kansa sisällä tai töissä.
Tytöt vilkaisivat toisiaan. Miten nyt pitäisi onnenlintua etsiä ei edes ketään kysymässä. Vuokko jo melkein nyrpisti nenänsä ja veti jo huulta väpättäen alas; kyyneleet lähellä. Mutta Annukka ei ollut tottunut itkemään tyhjän takia. Onhan pakko yrittää! Muuten haaveet mummusta, jäätelökopasta ja pilkullisista mekoista haihtuvat! Sitä paitsi, vanhemmat Ne alkavat taas kinastella, jos tytöt eivät löydä lintua.
Ja miksi lintu muka oli ilkeä? No kun, jos olisi ollut hyvä ja oikea onnenlintu, niin olisi istunut puussa rapun edessä eikä olisi tarvinnut etsiä ollenkaan! Vaan eipä ollut!
Annukka katsahti ympärilleen, nappasi Vuokon kädestä ja marssi ovikellojen suuntaan päättäväisin askelin. Ei se auta seistä pihalla nököttämässä. Mutta oviahan riitti kerrostalossa… Osa ei avannut ollenkaan, ja toiset toruivat, että älkää nyt ilveilkö oven takana.
Mutta tytöt eivät lannistuneet. Koputtivat ja kolkuttivat lisää.
Missä asuu onnenlintu?
Aikuiset on niin ihmeellistä väkeä. Helppoa kysymystä eivät osaa vastata! Sen sijaan huitovat ja huutavat. Joku uhkasi jopa antaa tukkapöllyä! Siinä Annukka ja Vuokko kipittivät äkkiä pakoon, mutta oven, joka oli maalattu vihreäksi ja jossa oli outo kahva, he muistivat visusti. Sinne ei enää takaisin mennä siellä ei onnenlintu asu, niin pahansisuinen talo!
Vasta yhdessä asunnossa lykästi. Oven avasi poika, vähän tytöistä vanhempi, ja kohautti olkapäitään:
Tulkaa vaan sisään!
Lintuja ei täälläkään ollut, mutta vaikka mitä muuta kiinnostavaa: seinällä roikkuvat pelottavat naamiot, iso simpukka, josta kuului meri, ja suuri laivamalli, jonka kannella oli purjeet ja matruusihahmoja.
Me koottiin se isän kanssa. “Pyhä Anna”.
Oho! Ihan kuin minä! Annukka hymyili leveästi ja veti käden pois purjeelta.
Oletko sinä Anna? Kaunis nimi, kuten äitini.
Missä äiti on?
Töissä. Kyllä se pian tulee. Miten te yksin kuljette? Eikö teitä toruta?
Nyt tytöt muistuivat muistamaan: se lintu! Ja että äiti varmasti jo huutelee lounaalle, ja muutenkin joutuisi kohta seisomaan nurkassa, jos äiti suuttuu.
Vuokko! Nyt juostaan!
Annukka nakkasi tyhjän häkin unohtaen, nappasi Vuokon kädestä ja ryntäsi ovelle.
Hei, odottakaa! Poika ryntäsi perään. Tässä!
Höyhenet olivat niin upeita, että tytöt seisoivat suu auki, eivätkä uskaltaneet koskea.
Mitä nämä ovat?
Riikinkukon sulkia! Äiti tuo niitä töistä, se on eläintarhassa. Ottakaa vaan!
Tytöt ottivat ihmeellisen lahjan, eivät hengittäneetkään ja juoksivat kotiin koko matkan unohtivat jopa hyvästellä.
Kotona oli myrsky!
Itkevät äidit juoksivat pitkin pihaa, huutaen lapsiaan. Isät polttelivat hermostuneina portaalla poliisia odotellen, joka käski olla menemättä minnekään, ennen kuin hän kertoo miten toimitaan.
Kun tytöt ilmestyivät näkyviin, Vuokon äiti lyyhistyi maahan hiekkalaatikon viereen.
Onneksi löytyi…
Sitten tuli kaikki: kyyneleet, suukot ja vyön heiluttelu. Onneksi ei oikeastaan jäänyt aikaa rangaistuksille!
Parin päivän päästä olivat aitalla mökillä, ja tytöt keinuivat pihakeinussa, hivelivät lautaa etsiessään sopivaa istumapaikkaa.
Tiäksä Vuokko, ei me tarvita mitään onnenlintua.
Miksikö?
Kun mummu sanoi, että oikea onni on, kun sinua rakastetaan.
Niin?
Että… Jos ei rakastettaisi, niin olisiko ne itkeneet, kun me oltiin kadoksissa? Ja olisiko pelätty, että ihan kokonaan katoamme?
Ei olisi…
Eli olemme jo valmiiksi onnellisia, eikös?
Kai niin.
Minä ainakin tiedän!
Entä vanhemmat?
Onko ne edes riidelleet pariin päivään?
Ei…
Eli voisivat olla riitelemättä aina, jos haluaisivat. Eikä siinä auta mikään lintu. Ymmärrätkö?
Ymmärrän…
Se kesä jäi heidän lapsuutensa parhaaksi muistoksi.
Anna Aleksandra muistelee ilolla, että on joku, jonka kanssa jakaa nämä muistot. Yhteinen muisti kaksin se on helpompaa.
Ja Vuokko muistaa aina kaikkea paljon paremmin kuin Annukka. Ehkä siksi, kun hän on rauhallisempi? Annukka taas on kuin elohopea vilkas, jatkuvasti menossa ja vaihtamassa suuntaa. Mutta Vuokko istuu, miettii, käy asiat järjestyksessä läpi. Siksi hän muistaa tapahtumat kuin ne olisivat tapahtuneet vasta eilen.
Ja Annukka kun tapasi tulevan miehensä, tunnisti hänet vasta kotona käydessään.
“Pyhä Anna”…
Sama laivamalli kuin silloin, kun pienet tytöt tutkivat sitä, oli edelleen paikallaan. Nyt kaksikymmentäkolmivuotiaanakin Annukka muuttui lapseksi, joka pelkäsi koskea matruusiin, ettei vaan riko.
Ja häiden jälkeen Annukka kaivaa esiin rakkaasta kirjasta sulan, jota oli säilyttänyt salaa vuosikaudet. Ja näyttää sen miehelleen.
Muistatko?
Ja nauraa makeasti, kun mies yrittää pinnistää muistiaan vuosien takaisiin tapahtumiin.
Ja heillä on onni. Kestävää, kolmeenkymmeneen vuoteen ylettyvää. Arkea ja huolta. Tytär oppii kävelemään, sitten poika. Sairaudessa Seppo pidättää Annukan kiinni elämässä, etsii parhaat lääkärit, pitää kädestä kun tulevaisuus arkailee ovella. Tulee päivä, jolloin aika pysähtyy, ja Annukka unohtaa hengittää, ihan noin vain. Koska ilma ja elämä lähtevät Sepon myötä. Silloin Vuokko on vierellä, ei panikoi, vaan lätkii ystävää poskille ja sulkee syliin.
Jaksathan, Annukka! Sulla on lapset…
Annukka palaa takaisin. Sillä onni ei ole kadonnut. Toki erilainen, puolikas, mutta yhä Seppon lahjoittama. Vaikka lapset ovat isoja, ei äidin pitäisi kadota heti isän jälkeen. Ei niin saa olla! Lapset tarvitsevat äitiä. Kuten mummu sanoi:
Niin kauan kun joku seisoo lapsen ja taivaan välissä, ei lapsi ole orpo! Silloin se on onnellinen…
Niinpä joka sanan arvoinen totuus. Pitää siis elää. Lapsille avuksi, lastenlapsille iloksi. Ja vaikka kaikki asuvat eri paikoissa, kun työt ja elämä vievät, Annukka tietää olevansa tarpeellinen ja rakastettu. Ja hän voi hyvillä mielin pakata laukun, ostaa lahjoja ja lähteä kyläilemään. Sieltä pojankin ja tyttärenkin luota löytyy aina tila. Tai hän voi odottaa lomaa, jolloin lastenlapset valtaavat kodin ja pihalla on taas vilskettä. Ja se leveä sänky, missä hän nukkui Sepon kanssa, ei ole enää tyhjä. Vanhinkin lapsenlapsi vähän ujostellen pyörii mukana mutta päätyy sängyn reunalle kuuntelemaan satuja, joita on kuullut ennenkin, mutta esittää ihmettelevää ihan kuin ne olisivat uusia.
Ja sydän rauhoittuu. Ilo palaa. Sellainen hiljainen, kevyt ilo kuin höyhen sormen päässä. Ehkä ei yhtä värikäs kuin miehen aikoinaan antama sulka, mutta sitäkin rakkaampi.
Kaikille ei käy näin. Jotkut voivat toivoa vaikka kuinka, mutta onnea ei taivaasta tipu. Mutta Annukalla ja Vuokolla kävi tuuri. Vaikkeivät sitä lintua koskaan saaneetkaan kiinni, oma onnensa ei mennyt ohi. Jo pienenä oppivat, mitä onni merkitsee naiselle. Ja niinhän se on: kunhan lapset ovat terveinä ja elossa, muut asiat… Ne kyllä asettuvat, jos vain tahtoo.
Vuokko todella halusi ja teki töitä onnen eteen. Olisi voinut jäädä kokonaan lapsettomaksikin. Puolison kanssa ei omia lapsia saatu, vaikka rakastivat niin, että kaikki olivat ihmeissään. Aina yhdessä, koskaan ei kyllästytty toiseen. Naapurit sättivät omiaan, mutta Vuokko vain hymyili. Ei siksi että olisi salannut mitään, vaan ihan aidosti: paha sana ei puolisosta tullut mieleenkään.
Heidän elämäänsä kuului myös iso joukko sukulaisia. Vuokon miehellä, Antilla, oli seitsemän tätiä pelkästään, ja kaksi siskoa, molemmat sellaisia että hermoja koeteltiin. Piti aina mukautua johonkin, kyllä se siitä, mutta rajansa kaikella! Koko ajan piti tietää missä mennään, kuka osti pullat kahville, ja aina Vuokko teki kaiken ihan väärin. Ei oikein istuttu, ei tervehditty tarpeeksi herttaisesti, ei ostettu oikeaa merkkiä keksejä.
Sattumoisin Antero, Vuokon anoppi, oli aivan mainio nainen. Otti Vuokon heti omaksi eikä moittinut koskaan. Miten hänen omista tytöistään tuli niin kiukkuisia, outo juttu. Poika ainakin kasvatettu kunnolla.
Hellä kyllä oli. Ei osannut kieltää, ei riidellä. Kun tuli vaikeaa, purskahti itkuun. Vuokko katsoi häntä jo melkein äitinään ensitapaamisesta.
Kaikki yhdessä, lähekkäin.
Ja meteliä riitti, kun Antin äiti myi oman asuntonsa ja muutti läheiseen taloon, vaikka tyttäret vastustivat ankarasti. Vuokon kanssa ei muuttanut samaan kotiin, vaikka poika ehdotti. Ostipahan oman kaksion naapurista ei halunnut tulla tielle, kuulemma pieni tila ja niin edelleen. Ja tiesi kyllä, mitä Vuokolla ja Antilla oli suunnitteilla, mutta pysyi hiljaa. Ei kertonut kellekään mitään.
Hyvin tiesi, miten vaikeaa perheessä voi olla rauhan säilyttäminen. Olihan hän itsekin jäänyt yksin kolmen lapsen kanssa, miehen lähdettyä jonkun uuden perään, jätti kaiken jälkeensä. Auttoi kyllä rahallisesti ja muutenkin, mutta eihän sitä kutsuta elämäksi, että lähin ihminen vain katoaa selän taakseen kääntäen eikä selitä. Myöhemmin käytiin läpi, mitä tapahtui. Vuokko auttoi. Oli nähnyt, miten vaikeaa anopilla oli. Vuodet kuluvat, mutta sydän ei unohda. Eikä sitä noin vain yhtäkkiä voi korvata.
Ja kävi vielä niin, ettei syytä ollut, nainen oli hyvä puoliso. Miehen elämään mahtui kuitenkin uusi rakkaus eikä se hänen päässään estänyt sitä vanhaa. Oikea sulttaani, voi pyhä Sylvi!
Ei Antin äiti halunnut haaremia, mutta palautui vähitellen omaksi itsekseen. Kiitti Vuokkoa, ja alkoi järjestää elämäänsä uudelleen.
Antin äiti myös auttoi Vuokkoa ja Anttia löytämään poikansa. Jäi pois sairaalasta ja meni kätilöksi keskussairaalaan. Siellä hän osui oikeaan lapseen.
Vuokko ja Antti miettivät ja toimivat viisaasti: Vuokko ei ikinä olisi selvinnyt ilman anoppiaan. Miten sukulaisille selittää, että katoaa lähes vuodeksi? Oli pakko lähteä pois koko perheellä. Tiesivät heti, etteivät sukulaiset hyväksy vierasta lasta. Palasivat kotiin, lapsi mukanaan. Kysymyksiin synnytyksestä ja mistä lapsi on, ei vain vastattu. Annukka tiesi, että tämä oli ensimmäinen kerta kun Vuokko laittoi pisteen uteluille. Sukulaiset narisivat, mutta katsoivat kun anoppi rakastaa lapsenlasta, niin hyväksyivät. Siskuilla oli epäilyksensä, mutta eivät kehdanneet enää kiusata, etenkin anopin takia kun hän vain painoi suun suppuun ja paiskasi puhelimenkin kiinni. Missä pehmeys? No, ei se kadonnut mihinkään. Anoppi vain tiesi, että orpolapselle pitää antaa vielä enemmän rakkautta. Vain sillä tavalla perhe pysyy kasassa.
Näin he asuivat. Vuokko miehen ja pojan kanssa, Annukka perheensä kanssa.
Mukavaa oli!
Oltiin ystäviä, matkailtiin yhdessä. Lapset lähekkäin. Taas ovet auki, ei ehtinyt kytätä lukkoja. Nyt tosin pidettiin vähän silmällä, etteivät uudet pikkutytöt keksisi omaa linturetkeä.
Myöhemmin Seppo jätti Annukan yksin. Syntyi tyhjyys ja vanhenemisen pettymys.
Eikä aikaakaan, Antti kuoli. Aina terve ollut trombi vei miesparan töissä sairaalassa, eikä kukaan huomannut.
Vuokko ei siitä tahtonut toipua. Nyt oli Annukan vuoro nousta rinnalle ja pitää ystävä irti siitä kuilusta, johon ei moni palaa.
Sinulla on poika, Vuokko! Vanhemmat! Anoppi Maria! Sinun ei sovi jäädä siihen murheeseen! Kuka pitää porukan kasassa? Mitä Antti olisi sanonut, jos näkisi sinut kuukausi sitten kyynelten peitossa? Ei niin voi! Hän rakasti sinua enemmän kuin itseään. Ja nyt aiot antaa hänen rakkautensa kadota tuuleen? Ei kelpaa, Vuokko! Antti ei hyväksyisi…
Ehkä sanat auttoivat, ehkä se, että Vuokko tiesi olevansa monen ihmisen tuki mutta niin vain hän nousi jaloilleen. Ja oppi uudestaan elämään rakkauden kanssa.
Pojasta tuli kunnon mies, Paavo kävi upseerikoulun. Pyörii Suomen ympäri varuskunta toisensa jälkeen, mutta muistaa äitiään. Tuo lapsia kylään kahdesti vuodessa, joskus itse ja joskus vaimo Sanna. Vuokko ja Sanna tulevat toimeen paremmin kuin hyvin Vuokko on hyvä anoppi. Siksi hyväksyi myös pojan puolison valinnan mukisematta.
Ja olihan siinä tarinaa.
Poika toi morsiamen mukanaan ja tämän lapsen edellisestä suhteesta. Itse asiassa oikeaa liittoa ei ollutkaan, Sannan ex-mies lähti jo raskausaikana ja sanoi vain ettei palaa. Kirjoitti paperit ja salli Paavon adoptoida pojan.
Vuokko vain työnsi pojan sivuun, nappasi kaksivuotiaan syliin:
Moi, minä olen mummi Vuokko! Haluatko keksin? Et vai? Entä jos kurkistetaan tontun takana voisiko siellä olla lahja? Oikeasti olen nähnyt!
Eihän äidin sydän paljon vaadi. Ota lapsi omaksesi ja saat kiitollisen ihmisen.
Nyt Sanna on kuin tytär ja Vuokko laskee lapsenlapsensa siitä ensimmäisestä vaikka ei ollutkaan omatekoinen, ensimmäinen silti.
Vuokko, milloin sitten lähdetään mökille? Nyt olisi jo aika! Annukka nostaa päätään katsoakseen miten kirsikan kukinta hohtaa iltahämärässä.
Viikonloppuna. Kunhan ikkunat pesen, niin mennään.
Oho! Olinkin unohtanut, että pääsiäinen on tänä vuonna aikaisin. Nyt pitää jo laittaa paikat kuntoon, vai mitä?
Pakko! Ja mun pitää vielä miettiä ruuatkin.
Tulevatko sun väki kylään?
Pariksi päiväksi. Ohikulkumatkalla. Vanhempi pitäisi päästä katsomaan pääkaupunkia ja katsoa opiskelupaikkoja. Nyt vain piipahtavat, mutta paluumatkalla tulevat pidemmäksi aikaa. Nuoremmat ehkä jää pariksi viikoksi, mutta ei vielä tiedetä. Entä teidän perhe?
Vasta kesällä. Koulussa on vielä kevätlukukausi. Saa odottaa pitkään.
Vain puolitoista kuukautta!
Niin! Mutta tuntuu kyllä pitkältä ajalta…
Silloin kun odottaa jotakin ihanaa, aika matelee. Ja kun hetki tulee, se menee silmänräpäyksessä lämpimänä, lempeänä ja sitten pitää taas odottaa. Mutta tiedätkö, Annukka?
No?
Minä voisin antaa ihan kaiken siitä yhdestä sekunnista. Se hetki on pieni, mutta sillä elää kauan, selailee onnea kuin helminauhaa. Onni on sellaista sitä ei voi olla liikaa, ja sitä on liian vähän vain silloin, kun ei huomaa miten se on annettu.
Se on kyllä totta! Muistatko kun haettiin onnenlintua silloin?
Totta kai! Vuokko hohottaa ja laittaa kädet povelleen. En meinannut viikon päästä istua kunnolla, kun äiti hermostui ja isä komensi vyötä. Mutta niinhän sinä vieressä hyppäsit!
Se oli seikkailu! Tiedätkö Vuokko…
Mitä?
Kyllä minä luulen, että me silloin saatiin onnenlintu kiinni. Ei ehkä huomattu, mutta saatiin. Ja kaikki, mitä joskus toivottiin perhe, miehet, lapset, lapsenlapset meillä on kaikki. Eikö vain olla aika onnellisia?
Olla kyllä! Pitäisi onnenlinnulle kiitos lausua jospa vielä heilauttaa siipeään ja huiskaisee pyrstöään, että kaikki rakkaatkin olisivat onnellisia…
