MAKKARAVARAS
Sitä kissaa ei voinut olla huomaamatta. Se kävi varastamassa omistajan pienestä ruokakaupasta makkaran, niin veikeällä tavalla, ettei suuttua voinut. Päinvastoin. Mies odotti aina innolla tätä kummallista esitystä. Hän kuvasi kaiken kännykällään ja illalla näytti vaimolle molempia nauratti mahakatteet kipeiksi.
Kissa istui pitkään avonaisten ovien edessä, teeskennellen pysähtyneensä lepäämään ei suinkaan mitään muuta. Kissa vilkaisi tarkasti ympärille kuin tarkistaakseen, ettei kukaan huomaa mitään. Kauppias piileskeli ison kylmäkaapin takana, josta seurasi tapahtumia.
Kissa astui arasti sisään ja hiipi kohti makkaroita. Yhtäkkiä vauhti kiihtyi salaman nopeasti se nappasi nakin tai lenkin ja pinkaisi pihalle. Mutta nälkä voitti; pari metriä kaupasta se pysähtyi ja alkoi syödä antimiaan.
Kauppias astui ulos, mutta ei mennyt lähemmäs.
Maistuuko hyvältä?
Kissa nosti päätään ja maukaisi tyytyväisenä.
No hyvä on, kuului vastaus.
Tervetuloa uudestaan.
Ehkä ihmettelet miksi makkarat olivat tarjolla ilman kylmäkaappia, piilossa, juuri siinä pöydällä, paloina? Ja siinäpä se. Kauppias oli lempeä sydämeltään.
Kissa ilmestyi kaupan pihaan yskin laihaa varjoaan, nälkäisenä ja räjähtäneenä, eikä suostunut ottamaan ihmisen tarjoamaa ruokaa kädestä. Kauppias oivalsi kiertotien: hän laski makkarat ensin aivan oven viereen, jotta Ounas niin hän kissan nimesi voisi ne “varastaa” itse. Näin saalistus tuntui kunnialliselta ja palkitsevalta.
Sitten makkarat siirtyivät vähitellen yhä syvemmälle, kunnes lopulta ne päätyivät muiden tuotteiden vieraan, alas aivan lattian rajaan. Ounas pääsi tästä omalle “ruokapisteelleen”, minkä onnistuminen tuotti kummallista iloa molemmille.
Hiljalleen Ounas olisi voinut vain tulla sisään, napata mitä halusi ja poistua. Mutta ilmeisesti varastetussa makkarassa oli unenlogiikalla joku erityisen maukas maku. Prosessi itsessään oli tärkeä.
Kauppias toi kissalle vesikupin oven viereen, suuren astian laadukkainta kissanruokaa ja läpinäkyvän hiekkalaatikon. Viereen ilmestyi pieni koirankoppi, jonka sisällä pehmeä villahuopa tarjosi yösijaa.
Ounas oli yhä varuillaan, ei tullut lähemmäs kosketusetäisyydelle, mutta keskusteli taukoamatta omistajan kanssa. Mies seurasi nakin kanssa kissan perässä ja puheli, ja Ounas välillä vastasi vilkaisemalla syvään.
Kauppias huomasi viime aikoina uuden ilmiön: Ounas oli lihonut ja voinut silminnähden paremmin, eikä ollut enää nälissään. Siitä huolimatta hän jatkoi makkaravarkauksiaan pari kertaa päivässä häipyi pari lenkkiä mukanaan kulman taa. Mies yritti monta kertaa selvittää, minne Ounas makkaran kiikuttaa, mutta kissa katosi vikkelästi.
Lopulta kauppias hankki pienen valvontakameran, joka kuvasi kaiken ja siirsi kuvan hänen kaupan takahuoneensa tietokoneelle. Eräänä yönä hän sai selville Ounaksen salaisuuden.
Pienen kellari-ikkunan alta loikki esiin punainen kissanpentu. Se tärisi malttamattomana ja hyökkäsi Ounaksen tuoman makkaran kimppuun.
Huomenna, kuuletko! Huomenna tuot ne meille kotiin!
Vaimo huusi itkien miehelleen, mutta…
Se osoittautui mahdottomaksi. Ounas nukkui tuohon aikaan jo usein keskellä kauppaa, helposti napattavissa mutta pentu, siihen ei päässyt käsiksi.
Viikkojen mittaan mies seurasi, kuinka pikkuinen punainen pentu joi vettä Ounaksen kupista, joskus torkahti koirankoppiin, mutta kaikki lähestymisyritykset saivat sen pinkaisemaan pakoon kuin oranssi salama.
Sitten koitti yö, jolloin outo ääni kiiri kaupan ovilta. Mies meni katsomaan.
Kynnyksellä istui punainen kissa, huusi sielunsa kyllyydestä.
Mikä sinua vaivaa, pikkuinen?
kysyi mies yllättynä.
Kissanpentu tuli luo, katsoi suoraan silmiin ja lähti vauhdilla talon kulman taakse. Mies seurasi empimättä.
Kulman takana Ounas makasi valittaen. Koira oli puraissut reidestä, ja vaikka hän oli päässyt pakoon, haava oli syvä.
Pentu tökki Ounaksen kylkeä pienellä päällään ja parahti taas.
Voi hyvä isä sentään…
Mies heitti Ounaksen takkinsa sisään ja sieppasi punaisen pennun, joka asettui taskuun. Hän lukitsi kaupan ovet ja ajoi kiireessä eläinlääkäriin.
Viisi tuntia myöhemmin Ounas oli ommeltu kokoon, ja eläinlääkärin odotustilassa mies ystävystyi pentuun, jonka nimesi Kipinäksi. Kipinä oli utelias ja leikkisä, nautti seurasta.
Illalla kauppias sulki liikkeen ja vei kotiinsa vielä sekavana nukkuvan Ounaksen ja Kipinän.
Vaimo oli onnesta pyörryksissä. Ja mitä tekee suomalainen nainen onneissaan? Hän soittaa kaikille ystävilleen pitkään ja perusteellisesti.
Kun viimein kaikki puhelut oli soitettu, mies, Ounas ja Kipinä nukkuivat pitkänään sängyssä.
Aika homma, vaimo totesi.
Missähän minä mahdan nukkua?
Kipinä siirtyi kiltisti, painautui viereen ja alkoi tassutella pientä vatsaa vasten.
Niin he kaikki löysivät paikkansa. Nyt kaksi kookasta, itsetietoista kissaa eleli talossa, eivätkä muistuttaneet lainkaan entisiä resuisia kulkijoita.
Joskus Ounas nuolee vanhasta tottumuksesta Kipinän korvia eikä pentu pane pahakseen.
Tien toisella puolella, kenkäkaupan edustalla, asusteli harmaa pikkukissa. Kenkämyyjätär juoksi tämän tästä ruokakauppaan ostamaan hänelle herkkuja.
Ehkä hänkin jonain päivänä vie sen kotiinsa?
Ehkä jonain päivänä kaikki löytävät kodin?
Ja ehkä vielä jonain yönä kissoista tulee harvinaisuus, joita saa vain odotuslistalla ja erityisen kissoihin tutustumisen kurssin suoritettuaan?
Mitä luulet voisiko niin joskus käydä?
