Aila, en todellakaan jaksa nyt, olo on ihan hirveä, Sanni kuiskasi pehmeästi, sulkien silmänsä, kun kirkas aamuvalo tunkeutui huoneeseen samalla kun appi Hulda astui sisään.
Et jaksa? Huldan ääni värähti kireänä, kuin kitara jonka kielet olisi kiristetty liian tiukoille. Kukahan sitten jaksaisi? Silloin kun minä olin sun iässäni, keittelin teetä ja pesin lattiat vaikka kuume huiteli neljässäkympissä. Eipä siinä ollut aikaa sairastaa. Ja tässä ollaan.
Sanni haukkoi varovasti henkeä, yrittäen nousta, mutta pyörteinen huimaus painoi hänet takaisin vuoteeseen. Kylmä hiki nousi otsalle, ja aamulla mitattu lämpötila kolmekymmentäkahdeksan ja seitsemän porasi yhä luita. Kurkku oli kuin olisi niellyt pienen männynkävyn: kirveli ja poltti, vesi sattui nielaistakin.
Tilasin lääkärin, Sanni kuiskasi. Mun pitää levätä ainakin tämä päivä.
Lääkärin! Hulda levitti käsiään ja avasi räväkästi ikkunan raolleen, siitä se nykysukupolven pehmeys johtuu. Katsoppa itseäsi nuori ja periaatteessa terve nainen, makaa kuin joku kartanonrouva. Mun ollessa kolmekymppinen pyöritin kahta lasta, töitä ja kotia. Sinä et muka selviä omasta elämästäsi?
Sanni ei vastannut. Ei ollut voimia väitellä. Eikä järkeä, sen oli hän jo oppinut. Kolmen vuoden aikana tässä asunnossa hän oli koettanut selittää, perustella ja pyytää ymmärrystä, aivan turhaan. Hulda katsoi olevansa valtakuntansa kuningatar, paitsi asunnon myös Sannin ja Jannen elämän.
Astiat likaisina, näin kyllä! Lattiakin pesemättä, varmasti viikkoon jo. Mitä Janne tästä tuumaa kun tulee töistä? Kiva varmaan elää tässä suloisessa epäjärjestyksessä.
Pesen ne kun nousen, Sanni kuristi sanat ulos oweltaan, ääni särkyneenä. Huomenna ihan varmasti.
Huomenna! Aina huomenna. Tänään makaat peiton alla. Minä sentään jaksoin kolmivuorotyöt, kodinpidon ja ehti vielä laittaa ruokaa miehelle. Mutta te nuoret kun pikku flunssa tulee, kaikki pitäisi pysäyttää. Että muiden pitäisi pyörittää sun ympärilläsi?
Sanni puristi silmänsä kiinni, yrittäen vajota pois Huldan puheista, mutta sanat sihisi silti läpi kuumeisen uniharsomaisen sumun. Hän muisti, kuinka eilisen työpäivän jälkeen raahautui kotiin oli vain juuri ja juuri jaksanut täyttää työhakemuksen, mutta illalla ei kyennyt edes lämmittämään keittoa. Kaikista eniten hän kaipasi hiljaisuutta.
Missä Janne? Hulda kysyi tullessaan takaisin.
Töissä. Tulee illalla.
Tietenkin. Minun poikani raatamassa kun sinä makaat. Hyvään asemaan olet päässyt.
Minäkin käyn töissä, Sanni sanoi hiljaa. Kyllä me yhdessä jaetaan kulut.
Yhdessä, jaaha? Hulda naurahti kolkosti. Ai minun asuntoani te ette maksa. Saihan sitä tulla tähän kuin toisten siivellä. Ellette pääse jaloilleen, olisitte edelleen jossain homeisessa yksiössä.
Sanni tiesi tämän olevan Huldan valttikortti. Appi pyöritti sitä pöytään yhä uudelleen. Totta, tämä asunto oli Huldan. Häiden jälkeen Janne ehdotti, että he asuisivat hetken äitinsä luona. Sanni suostui, ajattelematta, että siitä hetkestä tulisi vuosia ja että joka päivä muistutettaisiin: te olette täällä vain vieraina.
Käyn itse kaupassa sitten, kun kerran sinusta ei ole nyt mihinkään, Hulda asteli eteiseen. Mutta kun palaan, täällä pitää olla siistiä. En halua Jannen kohtaavan tätä sekasortoa. Ja tuuleta nyt kunnolla, täällä on kuin saunassa.
Kun ovi narahti kiinni, Sanni antoi itselleen luvan itkeä äänettömästi, lohduttomasti, kasvot tyynyä vasten. Ei kurkkukivun tai lämmön takia, vaan siksi ettei hänellä ollut oikeutta sairastaa rauhassa. Että edes nyt, kun keho prakasi, hän joutui todistelemaan ja tuntemaan syyllisyyttä.
Lääkäri tuli pari tuntia myöhemmin. Vanhahko terveysasemalääkäri kopeloi Sannin, pudisti päätään ja kirjoitti viikon sairasloman.
Influenssa, kuoma, hän sanoi lomaketta täyttäessään. Korkea kuume, tulehtunut kurkku. Lepoa, juomaa ja rauhaa. Ei kotitöitä nyt. Kroppa taistelee, se tarvitsee kaiken energian.
Kiitos, Sanni sai sanottua.
Asutko yksin täällä? lääkäri katsoi tutkivasti.
Aviomies ja appi joskus käy.
Hyvä. Pyydä apua, älä ujostele. Sairastaminen ei ole heikkoutta. Se on osa elämää. Lepää nyt, älä yritä olla sankari. Muuten voi tulla jälkitauteja.
Kun lääkäri lähti, Sanni yritti nukahtaa, mutta ajatukset olivat levottomia. Miten kertoa Jannelle sairaslomasta? Tuottaisiko pettymyksen? Ei huoleen hänestä, vaan siihen ettei äiti ollut tyytyväinen. Janne halusi aina olla äitinsä mieliksi, vaikka se tarkoitti että Sanni jäi yksin.
Illalla Janne tuli kotiin väsyneenä, mutta iloisena. Hän suuteli Sannia otsalle ja muuttui heti huolekkaaksi.
Kuuma olet. Paljonko sulla on ollut lämpöä?
Melkein kolmekymmentäyhdeksän aamulla. Lääkäri kävi, antoi viikon sairasloman.
Viikon?
Janne istui sängyn laidalle, tuijottaen mattoon.
Kävikö äiti täällä?
Kävi, Sanni katsoi seinään.
Ja?
Sanoi etten oikeasti ole kipeä, olen muka hemmoteltu. Pitää siivota vaikka kuumeessa.
Janne huokaisi raskaasti.
Kyllä sä tiedät millainen äiti on. Se on… oman sukupolvensa kasvatti.
Janne, mulla on oikeasti tosi huono olo, Sanni kääntyi katsomaan miestään, silmät punaisina. En enää jaksa kuulla olevani laiska ja heikko.
Ymmärrän, Janne puristi Sannin kättä. Jaksaisitko vielä vähän kärsiä? Kohta äiti palaa kotiinsa, kyllä tämä tästä vielä.
Entä kun hän taas tulee? Kaikki alkaa alusta?
Sanni, ei nyt mietitä sitä. Olet kipeä. Mä lämmitän sulle keiton ja haen teetä.
Janne katosi keittiöön. Sanni jäi yksin. Hän tiesi miehensä rakastavan, tiesi että Janne joutui vaikeaan paikkaan. Silti, kun valinta piti tehdä puolisosta tai äidistä, Janne valitsi hiljaisuuden. Aina pyysi Sannia kestämään. Hänelle Sannin pahoinvoinnilla ei tuntunut olevan lainkaan painoarvoa.
Seuraavat päivät kuluivat sameassa kuumehorteessa. Janne lähti töihin varhain, palasi myöhään, jätti vesipullon, kannullisen teetä, tabletit. Enimmän ajan Sanni oli yksin.
Kolmantena päivänä, kun Sanni nuokkui lääkkeiden pehmentämänä, ovikello soi. Hetkeen hän ei ollut varma oliko se totta. Soitto toistui, sitkeä ja pitkä.
Vaivalloisesti, seinistä tukea ottaen, Sanni laahusti avaamaan. Oven takana odotti talon viidennen kerroksen naapuri, Raili pyöreä, lempeästi hymyilevä eläkeläisrouva, joka piti huivia aina olallaan.
Voi rakas lapsi, Raili sanoi heti nähtyään Sannin, Oletpa reppana. Mun piti hakea tikkuja, mutta ehkä jatkan myöhemmin. Sinähän näytät kauhealta.
Tikut… kyllä mulla on, Sanni nojasi ovenpieliin, jalat täristen. Käyn hakemassa.
Ei, pysy siinä, Raili tarttui käsivarren alta ja talutti Sannin takaisin vuoteeseen. Mä etsin ne sitten myöhemmin. Istuhan, ettei tule huono olo.
Raili lähti keittiöön ja palasi hetken päästä mukillinen höyryävää vadelmateetä kädessään.
Tässä. Löysin vadelmahillon sun kaapista, laitoin mehua mukaan. Pojat flunssaan tekee hyvää.
Kiitos, Sanni rutisti mukin lämpimyyttä kämmenissään ja antoi hiukan rauhan hiipiä kehoonsa.
Raili istahti tuolille, tarkkailevasti.
Kauanko olet ollut kipeänä?
Kolmatta päivää.
Kävikö lääkäri?
Kävi. Lepoa viikon.
Ihan oikein. Sairaana pitää levätä ja antaa keholle rauha. Mitäs täällä yksi pärjäät.
Janne jättää mulle aamulla teet ja pillereitä… Hän kyllä yrittää.
Yrittää, Raili hymähti. Miesten tapa. Hankkivat minkä osaavat, mutta eivät aina juuri sitä, mitä nainen tarvitsee.
Sanni ei keksinyt muuta kuin siemailla hiljaa. Se, että joku vain istui hiljaa viereen, oli helpotus, vailla tuomiota.
Kävikö Hulda? Raili kysyi yllättäen.
Sanni säpsähti ja katsoi ylös.
Kävi.
Ja mitä teki? Tuki tai auttoi?
Mielestään minulla on vain mukamas kipeä olo.
Raili huokasi syvään ja pudisti päätään.
Olen tuntenut Huldan vuosikymmeniä. Hän on sinnikkäin tuntemani ihminen, mutta hyvin kova. On taistellut läpi kaiken yksin, oppinut ettei saa eikä kuulu näyttää väsymystä. Nyt kuvittelee muidenkin pärjäävän samoin. Mutta väärin. Jokaisella on oikeus olla avuton joskus ja pyytää apua.
Hänen mielestään heidän aikaan kukaan ei valittanut, Sanni laittoi tyhjän mukin pöydälle.
Niin he sanovat. Katkeruus on kuitenkin vähän kuin perunasäkki; painaa selässä, mutta ei siitä tule vahvemmaksi, vaikka siitä olisi ylpeä. Oikein on, että toivoisi omille lapsilleen ja miniälleen helpompaa kuin itsellään oli.
Sannin silmiin nousi kyyneleitä. Ensimmäistä kertaa joku sanoi, ettei hän ollut syyllinen.
On niin raskasta, hän kuiskasi. Teen töitä, tuon rahaa, siivoan kun jaksan. Silti kaikki on väärin. Mitään en tee kylliksi hyvin.
Muista, Raili nojausi lähemmäs, lempeät kasvot vasten Sannin katsetta: Sinun ei tarvitse todistaa mitään kenellekään, et Huldalle, et kellekään. Sinun elämäsi, tunteesi ja kroppasi kuuluvat vain sinulle. Kukaan ei saa päättää puolestasi, miltä sinusta saa tuntua.
Mutta me asutaan hänen asunnossaan…
Entä sitten? Se ei oikeuta nöyryyttämään. Asunto on seinät, mutta ihmissuhteet on jotain muuta. Miniän ja anopin välinen kuilu on tuttu. Mutta ei sun tarvitse kokea kaikkea kestettäväksi.
Mutta jos alan väittää vastaan, tilanne pahenee. Janne myös pyytää ettei riideltäisi. Hulda ei ehkä enää puhu meille ollenkaan.
Ei tarvitse kiistellä, Raili hymyili. Ei Hulda kuitenkaan kuuntele. Rakenna kuviteltu lasiseinä välillenne. Kuvittele, että hänen sanansa eivät pääse sinun sisälle. Anna hänen näin olla, mutta tietoisesti tiedä, että kyse on Huldasta, ei sinusta.
Miten se onnistuu?
Kun Hulda alkaa piikitellä, mielessäsi sulje välillenne lasiovi. Hän pauhaa, mutta sanat eivät yllä. Kuuntelet ulkoa päin kuin katsoisit elokuvaa. Se ei koske sinua. Hänen pahaa oloaan, ei sun.
Sanni jäi miettimään. Niin yksinkertaista, mutta samalla mahdotonta. Ehkä kuitenkin mahdollista.
Janne, hän on aina kahden tulen välissä. Pyytää ettei tilanne pahenisi. Mutta suren, kun hän ei koskaan asetu minun puolelleni.
Raili silitti Sannin kättä.
Monet miehet välttelevät konflikteja, erityisesti äitiensä kanssa. Mutta kun alat olla itse varma omasta arvostasi, joudut väistämättä vaatimaan myös hänen tukeaan. Saattaa olla, että silloin hänkin muuttuu.
Niinkö uskot?
Olen nähnyt elämässä kaikenlaista. Oma perhetaisto anopin kanssa ottaa aikansa, mutta tärkeintä on oppia kunnioittamaan omaa itseään. Silloin asiat loksahtavat.
Raili peitteli Sannin lämpimään peittoon ja lähti. Sanni lepäsi pitkään, Railin sanat päässä kaikuina. Oikeus vetää raja. Ei tarvitse kantaa kaikkea.
Illalla, kun Janne tuli, Sanni pyysi miestä istuutumaan.
Mun täytyy puhua sun kanssa, Sanni sanoi rauhallisesti.
Jotain on tapahtunut?
Ei. Haluan vain kertoa: en aio enää kestää sellaista puhetta Huldalta. En huuda, mutta en ajattele enää oloani puolustella.
Janne tuijotti yllättynyt.
Siis mitä aiot tehdä?
Jos hän alkaa haukkua, nousen ja lähden, tai pyydän häntä lähtemään. En selittele enkä ota vastaan.
Mutta hän on äiti…
Niin, ja minä olen sun vaimosi. En valitse puolestasi, mutta mun hyvinvointini on tärkeä. Minulla on oikeus suojella sitä.
Janne huokaisi.
Mitä jos Hulda pakottaa meidät pois?
Sitten lähdetään vaikka vuokrakämppä, kalliimpaa ja ahtaampaa, mutta mieluummin niin kuin jatkuvaa taistelua.
Ei meillä oikeastaan ole siihen varaa.
Kyllä on, jos kovasti pinnistetään. Mutta tämä ahdistus ei enää käy.
Janne oli pitkään hiljaa. Sanni näki hänessä kamppailua, pelkoa menettää juuri se, mistä oli pitänyt kiinni.
Mietitään asiaa, Janne sanoi lopulta. Ehkä kaikki vielä rauhoittuu.
Kolmessa vuodessa mikään ei ole helpottunut, Sanni sanoi. Miksi nyt tapahtuisi?
Yritän puhua äidille…
Yritä, minä olen jo yrittänyt. Se ei auta.
Janne lupasi miettiä. Sanni ymmärsi, ettei ollut syytä odotella apua ulkopuolelta.
Vasta viidentenä päivänä kuume laski. Sanni pystyi kävelemään, vähän syömään. Hän päätti huomenna mennä happihyppelylle. Lääkäri oli sanonut, ettei pidä kiirehtiä.
Mutta lauantaiaamuna kaikki käännähti vinoon. Janne oli kavereiden kanssa, kun oven takana taas koputettiin. Sanni tiesi kuka se oli.
No, parannutko? Hulda astui sisään omistajan lailla. Laiskottele nyt tarpeeksi. Nyt on perunat pakattava kellariin mökillä. Lähdetään!
Nytkö heti?
Tietysti. Kaunis syyspäivä, ei voi hukata.
Hulda, lääkärin mukaan minun pitää vielä välttää rasitusta viikon verran.
Välttää! Sellaista se nykyajan ylenpalttisuus on. Viikko jo makaat! Nyt lopetetaan.
En pysty lähtemään mökille, Sanni tunsi ruumiinsa jännittyvän. En yksinkertaisesti kykene auttamaan.
Mitä, et suostu tulemaan auttamaan vanhaa naista?! Huldan ääni nousi käheäksi kiljunnaksi. Olen majoittanut teidät tähän asuntoon, sinä kehtaat sanoa ei?
Kiitollinen olen asunnosta, Sanni pelkäsi äänen värähtävän liikaa. Mutta terveyttäni en voi uhrata.
Se minusta vielä puuttuikin! Hulda lähestyi, viittoi sormellaan uhkaavasti. Janne on liian lepsu, olen aina sanonut. Olisinpa heti laittanut sinut ojennukseen.
Tämä on teidän kotinne kyllä, Sanni huomasi oman äänen muuttuvan yllättävän tasaiseksi. Mutta tämä keho ja mieli kuuluu minulle. En aio niistä luopua.
Vai niin! Minun kattoni alla haastat vastaan?
En riitele. Kysykää Jannelta apua, palkatkaa, maksan mielelläni puolet, mutta minä en tule nyt.
Hiljaisuus. Hulda katseli Sannia hetken uusin silmin, kiepahti ovesta ulos.
Nähtäväksi jää mitä Janne sanoo!
Ovi paukahti kiinni, Sanni istahti, jalat tutisten. Hän oli sanonut “ei”. Ja mitään ei tapahtunut ei tulvia, ei ukkosta, vain hiljaisuus.
Janne palasi myöhemmin. Sanni näki miehen kasvoilta, että Hulda oli pitänyt huolen tiedotuksesta.
Äiti sanoi että olit töykeä hänelle.
En ollut töykeä. Kieltäydyin mökiltä.
Äiti pyysi vain apua…
Sanoitko koskaan miettineesi, voisinko minä? Että se on kohteliasta pyytää, ei vaatia. Hän vain määräsi ja syytti.
Hän vain pettyi.
Mä en enää aio pyytää anteeksi sairastamista. En siedä enää syytöksiä. En uhraa terveyttä toisen mielenrauhan vuoksi.
Mutta äiti…
Janne, jossain menee raja. Sä näet, että tämä satuttaa. Sinä olet minun aviomieheni. Sun pitäisi olla minun puolellani.
Me asumme hänen asunnossaan! Jos loukkaamme häntä, hän laittaa meidät pihalle!
Sitten siirretään painopiste arvokkuuteen, ei ilmaiseen asuntoon. Mä en ole hyödylliseksi todistamisen velassa.
Janne murjotti pitkään. Sanni huomasi, että nyt Janne suuttui enemmän hänen, vaimonsa, käytöksestä kuin äidin nöyryyttämisestä.
Tarvitsen aikaa, Janne sanoi, vetäytyi koneelle. Lopun iltaa he olivat hiljaa. Sanni mietti, kestääkö heidän liittonsa, jos Janne valitsee äidin. Silti, pelko ei tuntunut nyt niin musertavalta.
Seuraavana aamuna Janne lähti sanomatta sanaakaan. Sanni päätti lähteä kävelylle. Ulkona puhalsi kirpeä syystuuli, lehdet leijuivat ja sade tuoksui ilmassa. Kävellessään Sanni tunsi voimistuvansa.
Palatessaan hän kohtasi taas Railin, nyt painavien ostoskassien kanssa.
Onko olo jo parempi?
Paljon paremmin.
Entä anopin kanssa?
Sanoin vastaan. Hulda raivostui.
Hyvä, juuri niin. Olet oikealla tiellä.
Mutta nyt Janne on vihainen. Hänestä pahensin tilannetta.
Miehet kaipaavat helppoutta. Mutta älä luovuta. Jos puolisosi ei halua puolustaa, ehkä tarkastelet, mitä puolisolla pitääkin olla.
Mutta minä rakastan häntä.
Rakasta vain. Mutta rakkaus ilman kunnioitusta kuihtuu pian.
Illalla Janne kotiutui, tällä kertaa hiljaisena. Ruokailun aikana hän nosti katseensa.
Äiti soitti taas.
Mitä hän sanoi?
Että sinua täytyy laittaa ruotuun, muuten pilaat minut.
Tauko.
Mutta tiedätkö, ensimmäistä kertaa mietin… hän on väärässä. Sun kuuluu saada olla oma itsesi.
Sanni ei ensin kyennyt puhumaan, mutta hiljaisuus tuntui siltä kuin valahtaisi järveen.
Oletko tosissasi?
Olen. Huomasin, että en ole ollut rohkea. Olen paennut konflikteja. Mutta tämä… ei enää.
Miten toimit?
Rakastan häntä, mutta sua myös. Olet mun elämäni. Ja puolustan sua jatkossa, vaikka äiti siitä riemastuisi.
Sanni itki. Ei tuskasta, vaan helpotuksesta. Janne halasi.
Anteeksi. Että pyysin aina sietämään, että en tehnyt mitään.
Annetaan anteeksi. Mutta miten eteenpäin?
Puhun äidille. Sanon, ettei ole lupa loukata.
Hän loukkaantuu.
Voi olla. Kuitenkin meidän pitää pitää kiinni itsestämme vaikka muuttaisimme pois.
Seuraavana päivänä Hulda saapui taas. Kuului ovikellon soitto, Sanni jähmettyi. Janne vetäisi syvään henkeä.
Minä avaan. Ja selitän nyt.
Keittiöstä kuului vaimea keskustelu. Sanni odotti, kuulostellen askeleita. Hulda marssi lopulta ohi, vilkaisemattakaan Sanniin, ja paiskasi oven perässään.
Janne tuli takaisin, kasvot kirkkaana.
Sanoin suoraan. Sinua ei saa loukata. Jos äiti ei muuta tapojaan, en halua häntä tänne.
Pyysikö muuttamaan pois?
Vihjasi siihen, mutta tiedän että siitä ei tule lopullista häätöä. Jotenkin… nyt pystyn siihen. Ollaan aikuinen pari.
Sanni kietoutui Jannen syliin.
Viikko kului. Janne katseli vuokra-asuntoja, Sanni palasi töihin. Hulda ei soittanut, ei käynyt.
Sitten eräänä lauantaina ovi soi. Hulda seisoi ovella, mutta ei enää kaikkitietävänä vaan hauraana, väsyneenä.
Voinko tulla? hän kysyi hiljaa.
Tietysti.
He istuivat keittiössä. Hulda tuijotti käsiään.
Olen miettinyt, miten olen sinua kohdellut. Tiedän, että olen ollut väärässä. Minun sukupolveni oppi kaiken kantapään kautta, eikä toisten oloja osannut ymmärtää. Olen ollut väärässä. Anteeksi.
Kiitos, Sanni nyökkäsi, kyyneleet silmissä. Arvostan, että sanoit tuon.
Aiotteko muuttaa pois?
Keskustelimme asiasta. Miehesi sanoi, että olit vihainen…
Olin. Mutta mieluummin kuitenkin haluaisin, että jäisitte. Jos sovitaan säännöistä ja opetellaan yhdessä. Anna anteeksi, ja anna uusi mahdollisuus.
Kysyn Jannelta. Mutta tällä kertaa rajat pidetään.
Uusi keskustelu kolmestaan: ei haukkumista, ei käskyjä, ei ennakkoluuloja. Hulda saa neuvoa jos pyydetään. Sanni sai nousta, kun tarvitsee tilaa. Rakkaus ja kunnioitus kulkivat käsi kädessä.
Raili tapasi Sannin viikon päästä rappukäytävässä, hymyili säteilevästi.
Onko parempi olo?
On. Nyt jaksan hengittää vapaammin.
No nythän seinämää ollaan opittu rakentamaan!
Seinämä toimii ja myös Janne oppii olemaan minun puolellani.
Hyvä niin. Siitä se lähtee.
Kotiin kiivetessään Sanni oivalsi: sairaus, joka tuntui tuskalta, oli käännekohta. Hän oli nostanut pään ylös, laittanut rajan. Janne oli seurannut. Hulda alkoi, omalla tavallaan, opetella uutta. Ja tärkeintä: Sanni arvosti itse itseään.
Illalla Jannen ääni kuului keittiöstä:
Sanni, tuu syömään, laitoin ruokaa!
Sanni naurahti. Hän ripusti takin naulaan ja astui keittiöön, missä kaksi lautasta höyrysi ja teekupit odottivat. Janne halasi.
Miltä päivä tuntui?
Nyt on hyvä, Sanni vastasi lämpimästi.
Ja se oli totta. Hyvä, että elämä tuntui taas omalta. Vaikka tie olisi pitkä, he olivat nyt samalla puolella ja Sannin sisällä kasvoi uusi rauha, jollaista hän ei ennen ollut tuntenut.
