Uskaltaa tulevaisuuden puolesta
No miksi sinä haluat Helsinkiin? huudahti Lauri äkisti kääntyen Veeraa kohti. Eikö täällä ole hyvä olla? Mikä täällä on muka niin pielessä? Täälläkin on ihan hyvä yliopisto, miksi sinä nyt päätät tällaisia asioita kertomatta minulle mitään?
Laurin katseessa oli sekä loukkaantumista että aitoa hämmennystä, aivan kuin hän ei olisi voinut uskoa Veeran voivan pohtia näin suurta askelta ilman, että ensin istutaan yhteisen kahvikupin ääressä. Hänestä tuntui kuin Veera olisi jollain tavalla pettänyt hänet.
Veera piti vaivoin itsensä kasassa. Hän painoi huulensa tiukasti yhteen ja yritti puhua tasaisesti, mutta äänessä värisi silti huolta. Sisällä kylmä, puristava tunne, sillä hän oli aavistanut, ettei tästä keskustelusta tulisi helppo. Ja nyt kiista vain roihahti.
Ensinnäkin, tämä on minun elämäni, minun tulevaisuuteni, Veera sanoi. Ja toisekseen, eikö me olla käyty tämä sama keskustelu jo aikaisemminkin? Silloin, vuosi sitten, ennen ylioppilasjuhlia? Sinähän suostuttelit minut jäämään, vaikka olen lapsesta asti haaveillut Helsingistä!
Hänen äänensä särähti katkeruudesta ja silmiin nousivat väkisin kyyneleet pettymys painoi rinnassa, vaikka Veera yritti olla näyttämättä murtumistaan.
Lauri jäi seisomaan ikkunan eteen, puristi karmeja niin, että rystyset kalpenivat. Hän yritti pitää itsensä kasassa, padota kaikki ne tunteet, jotka kuplivat laidan yli.
Niin, minä suostuttelin hän sanoi hieman hiljempaa, mutta edelleen kiihkeästi. Mutta en minä ymmärrä, miksi pitäisi muuttaa Helsinkiin, maksaa ties miten suuria summia vuokraa, kun minulla täällä on oma koti! Kaikki on mukavasti.
Ajatukset muljahtelevat, tulevaisuuden kuvat vilistävät silmissä: lämmin koti, perhe, arki ja pysyvyys. Mutta nyt ne palaset tuntuvat haurailta, kuin pohjolan jää, joka voi särkyä yhdestäkin linnunsiivestä. Jos Veera lähtisi toiseen kaupunkiin, kuinka he muka olisivat yhdessä? Pitäisikö Lauri odottaa viisi vuotta, kun Veera lukee tutkintonsa, ja arvailla palaako hän sittenkään?
Minulla on hyvä työ, voin tarjota sinulle ihan kaiken, mitä vain haluat, jatkoi Lauri, yrittäen saada Veeraa näkemään tilanteen hänen silmillään. Sinun ei tarvitsisi tehdä töitä jos et halua. Miksi siis lähteä jonnekin, missä kaikki pitää aloittaa alusta?
Laurin äänestä kuultaa avuton pyyntö, hän haluaa Veeran näkevän, että kaikki tämä on äärimmäisen tärkeää.
Veera ei enää kestänyt, vaan nousi sohvalta. Posket helottivat punaisina, silmissä paloivat kiukkuiset kipinät.
Miksi kuvittelet, että jäisin kotiin roikkumaan sinun siivelläsi? Veera puuskahti. Minä en halua olla mikään kotirouva. Haluan tienata itse omat rahani ja toteuttaa itseäni! Se on minulle tärkeää!
Veera oli varma siitä, että kenenkään ei pidä olla taloudellisesti riippuvainen puolisostaan. Elämässä kaikki voi muuttua, Lauri ei sitä ymmärtänyt. Työpaikat vähenevät, kukaan ei ole korvaamaton. Veera tunsi tämän jo kolmetoistavuotiaana, kun vanhemmat erosivat. Isä ei halunnut maksaa elatusmaksuja, äidin palkka riitti juuri ja juuri ruokaan ja vaatteet olivat aina serkuilta perittyjä. Kaikki uudet lenkkarit olivat vain unelmaa. Mielessä säilyi vanha, kipuileva kiukku epäoikeudenmukaisuudesta.
Elämä muuttui, kun äiti avioitui uudelleen. Edes auttanut uusi perhe ei tuonut Veeralle iloa isäpuoli valitti, että Veera syö vierasta leipää. Veera muutti mummon luokse. Olot olivat niukat, mutta mummo kannatteli parhaansa mukaan. Näistä kokemuksista itsenäisyys tarttui syvälle Veeraan.
Veera ei aikonut sortua riitelemään Laurin kanssa vaan halusi selittää, miksi Helsingin tutkinto todella merkitsisi jotakin. Suuressa kaupungissa oppii enemmän, pääsee hyviin töihin. Täällä kotikulmilla mahdollisuudet ovat rajallisemmat. Hän yritti etsiä sanoja, jotka osoittaisivat, että kyse on tulevaisuudesta heille molemmille.
Miksi sinä et tulisi mukaani Helsinkiin? Veera kysyi varovasti, koskettaen Lauria kädestä. Hän nojautui vähän lähemmäs, katseessa häivähti toivo. Teidän firman pääkonttori on siellä. Uskon, että sinulle löytyisi siirto. Sinua on juuri kehuttu esimiehesi toimesta, muistatko?
Hänen äänessään oli epätoivoinen toivo, halu ratkaista umpikuja yhdessä. Ehkä he voisivat lähteä kaksin, pysyä yhdessä ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta.
Ja aloittaa kaiken alusta? Lauri puuskahti, hätkähti pois kosketuksesta. Silmät viilsivät kylmästi, äänessä epäilys. Mitä järkeä siinä olisi? Täällä minut tunnetaan, täällä saan vastuutehtäviä pian. Helsingissä olisin vain kasvoton työntekijä muiden joukossa, eihän siellä edes tiedettäisi kuka minä olen!
Hän kuulosti siltä kuin olisi naulannut ruuvia seinään. Kaikki oli hänelle selkeää: täällä oli stabiliteetti ja arvostus, siellä tuntematon pelko ja aloitus nollasta.
Mutta minulle se on mahdollisuus! Veeran ääni alkoi jo täristä itkun rajalla. En pyydä sinua lähtemään heti enkä luopumaan kaikesta. Voisit vain selvittää mahdollisuuden. Onko se nyt niin paljon pyydetty?
Lauri katseli Veeraa pitkään. Tytön kädet vähän vapisivat, katse harhaili, sydän hakkasi. Mitä jos Veeraa odotti joku muu Helsingissä? Sisällä joku pieni, pureva mustasukkaisuus nousi. Hän yritti työntää ajatuksen pois mutta se palasi uudelleen, suolasi keskustelun.
Sinäkö luulet, että se on niin helppoa? hän sanoi varovaisesti, ääni kuitenkin edelleen jännittynyt. Jos siirto ei onnistu, me olemme tyhjän päällä, ilman minun työpaikkaani, ilman mitään.
Pitkä hiljaisuus.
En halua, että luovut kaikesta, Veera lopulta sanoi hiljaa. Mutta eikö olisi fiksua edes miettiä asiaa? Kysyä pomolta? Minäkin ajattelen meidän tulevaisuuttamme, mutten halua elää katumuksen kanssa.
Lauri kääntyi ikkunaan. Pihalla lapset pyörivät toistensa ympärillä; poika jahtasi fasaania, kaksi tyttöä hyppi narua, värikäs ipana rakensi hiekkalinnaa. Mutta Lauri ei nähnyt heitä, ajatukset laukkasivat.
Vuosi sitten Veera oli yhtä päättäväinen lähteäkseen Helsinkiin silloin Lauri suostutteli hänet jäämään. Nyt kaikki oli eri tavalla. Veera näytti olevan täysin varma päätöksestään, tavallisilla sanoilla ei enää ollut tehoa. Ehkä hänen pitäisi jutella Veeran äidille, josko tämä voisi vaikuttaa, tai sopia ystävien kanssa, että yrittävät puhua tytölle järkeä.
Vai yrittikö Veera oikeasti vain saada Lauria kosimaan? Jyrkkä ajatus viilsi mutta ohi mennenkin tuntui, ettei Veera enää suostuisi tekemään elämästään kompromissia hänen ehdoillaan.
Hän veti kerran syvään henkeä ja katsoi olohuonetta.
Asia on nyt näin, hän sanoi kylmästi, katsomatta Veeraan. Ääni oli kolkko, poissa siitä tutusta pehmeydestä. Jos et luovu tästä hullusta hankkeesta ja oikeasti lähdet, se on ohi meidän väliltä. Heti kun ylität kaupunginrajan se on loppu. Minä en aio jäädä odottamaan vuosia, eikä minua kiinnosta, kenen kanssa Helsingissä pyörit. Mieti, mikä on tärkeämpää: mahdollisuus tai perhe.
Sanat tulivat ulos raskaasti. Päätös oli valmis, kivulias mutta vakaa.
Lauri kääntyi ja lähti, paiskasi oven niin, että seinällä ollut pyykkipoikamagneetti tipahti ja lasi särkyi matolle. Sirpaleet jäivät lojumaan, Veera unohti ne heti.
Veera seisoi paikoillaan. Mitä äsken tapahtui? Ajatus kiersi kuin jäätynyt orava puussa. En voinut uskoa, että Lauri käyttäytyi noin kuin kiukkuinen yläasteen poika, ei aikuinen mies jonka kanssa oli rakennettu yhteistä elämää.
Oikeastiko Lauri ajattelee, että vaihtaisin häntä heti jonkun toisen miesystävään Helsingissä? Veera ihmetteli. Ajatus oli järjetön. He olivat luottaneet toisiinsa miksi nyt kaikki epäilyt? Ja se ultimaattumi. Valitse: joko uusi alku tai yhteinen elämä.
Oliko tuo nyt kosinta? Veera mutristi suutaan. Ei ollut. Ei näin. Ei riidan keskellä. Hän oli toivonut jotain muuta lämpöä, iloa, eikä pelkkää argumenttia.
Alkoi raivo ja pettymys pyöriä rinnassa. Miksei Lauri edes yritä nähdä maailmaa hänen näkökulmastaan? Helsinki olisi ollut mahdollinen myös Laurille pomokin oli kehunut häntä, maininnut siirron. Lauri oli kieltäytynyt, mutta nyt Veera ymmärsi, ettei kyse ollut vain uuden alun pelosta, vaan Laurin omanarvontunnosta: hän ei halunnut päästää irti vanhasta.
Veera siirtyi ikkunaan. Taivaanrannan takana oli Helsinki, mahdollisuuksien kaupunki: siellä hän voisi toteuttaa itsensä. Täällä oli Lauri, itsepäinen ja kompromissiton.
Veera hengitti syvään. Kyllä hän rakasti Lauria, hänen huumorintajuaan ja lempeyttään, mutta Suomessa miehiä riittää, mutta mahdollisuus opiskella itsensä huipulle aukeaa ehkä vain kerran. Nyt, kun hän kerran tietää mitä haluaa, hän ei voinut enää kääntyä pois.
Päätös vahvistui. Liian pitkään hän oli pannut omat unelmansa syrjään. Oli aika ottaa askel, vaikka olisi yksin.
Hän suoristi selkänsä, puhalsi ulos jääilmaa keuhkoista ja lausui hiljaa:
Helsinki odottaa minua.
***
Veera pakkasi matkalaukkujaan huoneessa, jonka ilmassa leijui Laurin pettymys. Lauri seisoi oviaukossa, kädet puuskassa, tuijotti hetken pettymys ja haikeus sekoittuivat hänen silmissään. Miten kävi niin, ettei häntä valittu? Miten Veera päätti valita tulevaisuuden, omat haaveet, Laurin sijaan?
Kädet vapisivat, kun Veera laskosteli neuleita matkalaukkuun. Kyyneleet uhkasivat, mutta niiden aika ei ollut nyt. Sormet huomasivat kaiken: jokainen esine, jokainen askel lähemmäs omaa polkua.
Ei enää selityksiä. Kaikki oli jo sanottu ensin melussa, sitten hiljaisissa, ohikiitävissä sanoissa. Ehkä tämä oli virhe, ehkä elämä murenee, mutta nyt piti yrittää.
Mitä jos en pärjää? Veera ajatteli. Helsinki on jotain muuta mitä jos epäonnistun, joudun palaamaan tänne häpeissäni, kun Lauri on jo löytänyt uuden tilalleni?
Vaikka pelko hiipi mieleen, Veera ei pysähtynyt. Hän napsautti lukot kiinni, kääntyi Laurin puoleen.
Minun on pakko tehdä tämä hän sanoi hiljaa mutta vakaasti. Koska tämä on minun mahdollisuuteni. Minun valintani.
Sitten hän otti laukun, nyökkäsi ja lähti ulos kadonneen suomalaisen valon sekaan. Sydän jyskytti, mutta tulevaisuus odotti. Se oli hänen tiensä, hänen riskinsä.
***
Kymmenen vuotta myöhemmin Veera palasi synnyinseudulleen äidin 60-vuotisjuhlaan. Hän nousi taksista vanhan, pienen puukodin eteen ja katseli ympärilleen. Kadut, pihat ja koivutkin näyttivät hupenevan, aivan kuin olisivat kutistuneet vuosien varrella. Silti rinnassa lämpesi: täällä hänen elämänsä oli alkanut, täällä olivat juuret.
Veera oli nyt eri nainen. Tyylikäs jakkupuku, yksinkertainen helmikoru, hiukset hillitysti. Ohikulkijat vilkaisivat ihaillen, mutta Veera ei huomioinut katseita. Silmissä ei näkynyt enää jännitystä tai itkua, vaan rauhallista iloa. Hänen vieressään seisoi mies, jonka kanssa hän aikoi jakaa koko elämänsä ja tietoisuus siitä teki hänestä vapaan.
Muutto Helsinkiin oli lopulta ollut kaikkea, mitä Veera toivoi ehkä enemmänkin. Hän valmistui huippuarvosanoin, pääsi kansainvälisen firman palvelukseen. Ura lähti nopeasti nousuun, haastavat projektit toivat menestystä ja pian hän toimi jo kehityspäällikkönä.
Koti oli tilava asunto Alppilan laidalla meren äärellä. Aamuisin kahvikuppi kädessä Veera katseli puistoa, jossa oravat loikkivat alaoksilla. Autotallissa odotti tyylikäs sähköauto. Säästötilillä oli euroja, joilla voisi toteuttaa vaikka mitä. Oleellisinta: hän oli riippumaton, ja naimisissa.
Hänen puolisonsa, Tapio, ei ollut miljonääri eikä yrityspomo. Hän työskenteli ylemmässä toimihenkilöpestissä ja vastasi kodin arjesta, jotta Veera sai tehdä omia juttujaan vapaasti. Heidän avioliittonsa perustui tasa-arvoon ja kunnioitukseen. Tapio oli alun perin hänen mentorinsa työpaikalla auttoi, neuvoi ja antoi arjen tukea. Työtoveruudesta kasvoi vähitellen yhteiselo. Veera muisti yhä sen hetken, kun Tapio ensi kertaa kysyi: “Tarvitsetko apua projektin kanssa?” ja katsoi suoraan silmiin.
Veeran vieressä seisoi hänen viisivuotias tyttärensä, Hertta utelias, päättäväinen, silmissä sama palo, joka oli kerran sykkinyt Veeran omissa silmissä. Hertta puristi käsissään lahjapakettia puista rasiaa, jonka he olivat yhdessä maalanneet mummin lahjaan. Hertta pomppi kärsimättömänä.
Koska me viedään tämä mummille? tyttö toisti.
Veera hymyili. Hän silitti Hertan päätä ja sanoi:
Pian, kulta, pian. Mummi varmasti ilahtuu.
Hertta nyökkäsi ja painautui äitiään vasten, veivasin sormillaan lahjapaperia. Veera sulki silmänsä ja tunsi lämmön leviävän. Kaikki oli mennyt niin kuin oli pitänyt hän oli tehnyt valinnan, uskonut itseensä. Hänellä oli rakastava perhe, hieno työ, ja elämä, jonka hän oli itse rakentanut.
***
Lauri? Mitä sinä täällä teet? Veera kysyi yllättyneenä, kun näki vanhan poikaystävän vieraiden joukossa. Sydän heilahti hetkeksi: vanhat muistot tulvahtivat. Nopeasti hän kuitenkin tukevoitui ja piti katseen tyynenä. Sinua ei taidettu äidin ystäväpiiriin kirjata.
Minä kutsuin hänet, selitti Veeran äiti hymyillen arvoituksellisesti. Olemme olleet Laurin kanssa tekemisissä viimeiset vuodet. Lauri meni naimisiin Annikin kanssa tiedäthän, vanhan ystäväni tyttären.
En minä jaksa entisten poikaystävien touhuja selailla, Veera kohautti olkiaan. Se ei ollut enää hänen maailmaansa. Sisällä kuitenkin jokin käännähti pieni katkeruus, mutta ei enää kipua.
Lauri seisoi syrjässä, kädet taskuissa. Katse harhaili. Koko illan Lauri katseli Veeraa, ehkä hieman kadehtien. Hänen elämänsä oli selvästi mennyt nappiin: menestystä, varmuutta, onnea ympärillä.
Lauri vilkaisi Veeran perään: jakkupuku, suora ryhti, hymy, pieni tytär, joka tarttui äitinsä kädestä ja supisi jotakin. Kaiken tämän keskellä Lauri havahtui ajatukseen, että oli pitkään, salaa seurannutkin Veeran elämää missä hän on, mitä hän puuhaa. Aina silloin tällöin hän toivoi, että Veeralle kävisi huonosti Helsingissä, ja hän palaisi jonain päivänä nöyränä ja katkerana, valmis palaamaan Laurin ehtoihin.
Toisin kävi. Veera menestyi. Toisin kuin Laurilla.
Laurin työpaikka lakkautettiin neljä vuotta sitten. Siitä lähtien hän oli tehnyt silloin tällöin töitä siellä täällä, mutta tulot olivat puolet entisestä. Eikä se ollut sellaista tulevaisuutta, kuin aikoinaan kuvitteli.
Mitä jos olisin lähtenyt Veeran mukaan Helsinkiin? ajatus vihlaisi. Olisiko elämä ollut aivan muuta? Mutta silloin hän valitsi uhkavaatimuksen ei kompromissia.
Nyt, kun hän katseli Veeran elämää, tapaa, jolla Veera katsoi aviomiestään Tapioa siinä ei ollut voitonriemua, ei mitään piikittelyä. Vain lempeää hyväksyntää ja ymmärrystä.
Hetken Lauri harkitsi, että olisi mennyt sanomaan Veeralle jotakin ehkä anteeksi, ehkä onnea, ehkä jotakin muuta. Mutta silloin Tapio kietoi kätensä Veeran ympärille, supatti jotakin hiljaa. Veera nauroi aitoa, kevyttä naurua. Laurista tuntui, että hän jäi vääjäämättä ulkopuolelle, todellisuuden laitaan kuin utuinen kohme.
Hän perääntyi salista ulos. Ohi kulkiessaan hän pysähtyi pöydän luokse, jossa oli vanhoja valokuvia yksi kuva nuorista Laurista ja Veerasta opiskeluvuosina sai hänet pysähtymään hetkeksi. Kuinka lapsellisia he olivat olleet, ja varmoja, että elämä kyllä järjestyy heidän puolestaan.
Lauri huokasi. Silitti kuvan päälle ja jatkoi matkaa, sivuuttaen juhlan, menneisyyden ja sen tulevaisuuden, joka ei saanut koskaan toteutua.
