Toisen mahdollisuuden hinta
Jari seisoi Sannan edessä, hieman eteenpäin kumartuneena, ja yritti saada tämän puhumaan. Hän puhui pehmeästi, melkein hellästi, aivan kuin pelkäsi pelästyttävän vaimonsa väärällä sanalla.
Kerro minulle vain! Lupaan, etten suutu, hän sanoi. Katse ei kuitenkaan kohdannut lainkaan äänen sävyä. Sanna värähti: Jarin silmissä vilahti taas tuttu varjo se sama epäluuloisuus, joka aina sai kylmän väreen kiitämään selkää pitkin. Sitä paitsi olimme silloin jo eronneet, hän lisäsi hiljaisemmalla äänellä.
Sanna huokaisi syvään ja puri hermostuneena huultaan. Ärtymys kuohui hänen sisällään tätäkö hänen elämänsä nyt oli? Joka päivä samat kysymykset, epäilykset… Hän yritti pitää itsensä rauhallisena, mutta tunteet pyrkivät pintaan.
Ei mitään. Mitään ei ollut! Lakkaa jo kyselemästä samaa joka päivä, hän vastasi kovemmalla äänellä, kuin oli aikonut. Hän katui jo, miksi oli suostunut yrittämään uudelleen. Ystävät olivat varoittaneet: ihmiset Jarin kaltaiset harvoin muuttuvat. Mutta silloin Sanna oli halunnut uskoa, että rakkaus voisi muuttaa kaiken, ja oli sysännyt muiden neuvot syrjään.
Jarin sävy muuttui äkisti. Pehmeys haihtui kuin tuhka tuuleen, ja tilalle tulivat tiukkuus ja ärtymys, joita hän ei enää peitellyt.
Voin kysyä Ainolta, hän sanoi lujasti. Tytär ei valehtele minulle.
Sanat sattuivat Sannaan. Veri nousi hänen kasvoilleen, ääni värisi kiukusta:
Siitä vaan! Mutta muista, Aino on vasta viisi, ja viime vuonna lasta hoiti kuka milloinkin, hän sanoi kireästi. Ajatus, että Jari halusi sotkea heidän pienen tyttärensä riitaansa, suututti Sannaa syvästi. Jonkun piti töissäkin käydä, jotta pystyi huolehtimaan lapsesta! Mihin sinä oikein takerrut? Kenen kanssa olin, ketä tapasin Eihän se ole sinun asiasi! Jari, rehellisesti, olen saanut tarpeekseni! Olen kerran jo lähtenyt luuletko, etten voisi lähteä toista kertaa?
Jari jähmettyi. Hänen kasvoillaan kävi hetken ajan hämmentynyt ilme, mutta pian hän tokaisi ivallisesti:
Onko sinulla edes rahaa junalippuun?
Näkyen miten Sanna kalpeni, Jari pehmensi ääntään:
Anteeksi. En tarkoittanut loukata. Sinun sinnikkyytesi vain hämmästyttää minua. Olin aivan tosissani, kun sanoin etten enää olisi mustasukkainen. Mieti tätä, hyvä.
Sanna ei epäröinyt; hän nappasi kiukkuisesti sohvatyynyn ja heitti sen kohti miehensä selkää. Tyyny hipaisi Jarin ylpeyttä enemmän kuin satutti tätä. Juuri kun Jari oli aikeissa vastata pisteliäästi, eteiseen ilmestyi Aino.
Pikkuinen, vaaleanpunaisessa röyhelömekossaan, juoksi heti isän luokse. Tytön silmät loistivat, kasvoilla pieni aurinko hymyili leveästi. Hän syleili Jarin jalkaa ja alkoi puhua iloisesti:
Isi, isi, sinä tulit takaisin! Minulla oli ikävä!
Jari vilkaisi Sannaa ylemmyyden sävy silmissään, aivan kuin olisi sanonut: Näetkös, kumpaa lapsi rakastaa enemmän. Hän loi häneen pikaisen, hieman pilkallisen katseen, mutta Ainolle hänen kasvonsa muuttuivat silmänräpäyksessä lempeiksi ja ääni heltyi.
Tule, kulta, leikitään vähän, Jari sanoi ja nosti tytön syliinsä. Hän heilautti Ainoa kevyesti, niin että tämä nauroi kirkkaasti. Annetaan äidin hetki levätä, hän on varmasti väsynyt.
Sanna seisoi keittiössä, piteli tiskirättiä niin, että rystyset olivat valkoiset. Sisälle nousi katkera ajatus: No niin, nyt hänkin yrittää kääntää Ainon minua vastaan. Hänen täytyi nielaista kyyneleet. Ei, nyt riittää ei enää tällaista elämää, nyt on mentävä.
Päätös oli tehty. Viikon päästä Sanna saisi todistuksen jatkokoulutuksesta kurssit olivat viimein ohi, piti enää vain hakea todistus. Sen jälkeen hän ostaisi lentoliput minne vain, kunhan pääsisi pois. Jari erehtyi luullessaan, ettei Sannalla olisi rahaa nykypäivänä etätöitä löytyi helposti, kun vain avaisi pari työpaikkasivua.
Sanna siirtyi pois tiskipöydän luota, meni ikkunan ääreen ja antoi rätin tipahtaa kädestään. Hän katseli vilkasta katua: ihmiset kiirehtivät kotiin, autoletka kulki rauhallisesti, liikkeiden ikkunoihin syttyivät illan valot.
Onpa tässä sentään yksi hyvä asia, että muutimme tänne. Tämän kaupungin tutkintoarvot ovat korkealla, töitä löytyy varmasti mistä vain, hän mutisi katsellen ulos.
Rintaan tuli helpompi olo pitkästä aikaa hän tunsi enemmän päättäväisyyttä kuin epätoivoa. Suunnitelma oli selkeä, päätös tehty. Oli vain odotettava todistusta, pakattava ja aloitettava uusi elämä
*********************
Miksi hän suostui antamaan miehelleen uuden mahdollisuuden? Sanna ei ollut varma edes itselleen. Ehkä Jari kuulosti silloin vilpittömältä, vakuutti muuttuneensa, lupasi olla paras mies ja isä. Silmissä oli silloin toivoa, äänessä tunteita Sanna ei voinut muuta kuin uskoa. Hän halusi uskoa, että kaikki voisi olla toisin. Hän näki mielessään onnellisen perheen: yhdessä puistossa lenkkeilemässä, juhlistamassa syntymäpäivää ja tekemässä tulevaisuuden suunnitelmia.
Lupaukset jäivät lupausten asteelle. Jari oli hetken hyvä; auttoi Ainon hoidossa, teki ruokaa ja kohtasi Sannan hymyillen, kun tämä palasi pieneltä kävelyltä. Pian kaikki alkoi toistaa tuttuja kaavoja: taas tulivat syytökset, epäilyt, loputtomat kysymykset: Missä olit?, Miksi kesti näin pitkään?, Kenen kanssa puhuin puhelimessa?
Miksi he erosivat alun perin? Eivät siksi, että kumpikaan olisi pettänyt. Mutta mustasukkaisuutta suhteessa kyllä riitti ja paljon. Jari oli kiinni Sannassa kuin takiainen; ei voinut hakea töitä, kun toimistossa on aina joku mies. Sukulaisillekaan ei voinut mennä yksin, kun naapurissa oli sinkkumies. Oho, pari kertaa vaan piti ovea auki! Sanna muisteli kitkerästi Jarin perusteluja.
Ystäviäkin piti alkaa vältellä. Aluksi Jari vain mulkoili, mutta pian alkoi valittaa:
Niiden sun ystävättäries ainoa kiinnostus on miehiin, Jari puuskahti joka kerta, kun Sanna pyysi saada tavata kavereita. Ne vain flirttailee menemään
He ovat vapaita ja siihen heillä on oikeus! Sanna puolusti ystäviään. Häntä harmitti heidän puolestaan kaikki halusivat vain vaihtaa kuulumisia ja saada osan arjesta. He vain etsivät elämäänsä seuraa ihan kuten kuka tahansa!
Tehkööt sitä itsekseen. Ei naimisissa olevan pidä näyttää huonoa esimerkkiä! Jari puisteli päätään.
Ajan myötä ystävien soitot harvenivat, sitten loppuivat. Sanna yritti kertoa heille tilanteestaan, mutta kukaan ei ymmärtänyt: Miten muka ei voi tavata meitä pariksi tunniksi? Miten niin mies kieltää? Niin yhteydenpito kuihtui kasaan, ja Sanna jäi yksin. Ei ketään, jonka kanssa jutella. Vanhemmat asuivat toisella paikkakunnalla, uusia ystäviä ei syntynyt eikä töitäkään ollut. Pieni lapsi vaati kaiken huomion: piti ruokkia, rauhoittaa, leikkiä, nukuttaa
Eräänä iltana ruokapöydän ääressä Jari sanoi:
Eiköhän ole aika tehdä toinen lapsi.
Sanna jähmettyi lusikka kädessä. Hän oli juuri puoli tuntia houkutellut tytärtään syömään pari lusikallista puuroa: tämä mutristi suuta, käänsi pään pois ja kaatoi koko lautasen tahallaan. Sanna huokaisi, pyyhki pöydän ja katsoi miestään. Jari näki, että Sanna oli jaksamisensa rajoilla, mutta silti jatkoi tyynesti ja itsestäänselvästi. Sannan sisällä kaikki puristui kasaan: miten voisi edes ajatella uutta lasta, kun yhdenkin kanssa pärjäsi tuskin lainkaan?
Näin, että olet menossa jatkokursseille. Miksi? Sinähän et kuitenkaan voi mennä töihin, Jari jatkoi ja asettui tuolilleen käsivarret ristissä.
Sanna tunsi, kuinka pala nousi kurkkuun. Hän rutisti pöytäliinaa kämmenessään. Hän halusi kehittyä, oppia uutta se antoi edes ripauksen toivoa huomiseen.
Haluan oppia uutta, mitä pahaa siinä on? hän sanoi hiljaa. Ääni värähti, mutta hän katsoi silti miestä silmiin.
Sinulla on liikaa aikaa! Sitten kun syntyy poika, ei ehdi moisia typeryyksiä miettiä, Jari päätti.
Sanna ei ollut valmis tällaiseen. Toinen lapsi kun hän kamppaili jo yhden voimalla? Jokainen päivä tuntui maratonilta: Ainon ruokkimista, nukutusta, leikkiä, lohduttamista, taas ruokkimista… Ja Jari oli vakavissaan hänen katseensa oli kova ja ehdoton.
Sanna päätti, että ehkä oli aika alkaa ehkäistä salaa. Oli pakko miettiä vaihtoehtoja, suojella itseään ja tytärtään.
Lopullinen pisara tuli, kun Jari kielsi Sannaa menemästä veljensä syntymäpäiville liian paljon vieraita miehiä, kuulemma. Sanna yritti perustella, selittää että olisi pelkkiä sukulaisia, mutta Jari ei suostunut kuuntelemaan.
Niinpä Sanna ei enää kestänut.
Kun Jari oli töissä, Sanna pakkasi nopeasti omat ja Ainon tavarat. Käsien tärinästä huolimatta hän toimi määrätietoisesti. Hän soitti veljelleen, joka ymmärsi heti ja auttoi mielellään: hän jopa vuokrasi pakettiauton muuttoa varten.
He lähtivät vähin äänin, melkein huomaamatta. Keittiön pöydälle Sanna jätti lapun: Anteeksi, mutta en voi enää jatkaa näin. Haluan Ainon kasvavan rauhassa.
Heti samana päivänä Sanna haki avioeroa.
Eroa käsiteltiin oikeudessa. Jari vaati harkinta-aikaa, käyttäytyi tökerösti ja syytti Sannaa vaikka mistä ettei tämä muka ollut hyvä äiti, että ei arvostanut miestä eikä ajatellut perhettä. Hän puhui kovaa, ei antanut Sannan sanoa sanaakaan.
Tuomari, vanhempi nainen uupuneen näköisillä silmillä, kuunteli molempia tarkasti. Hän keskeytti Jarinkin useasti, antoi Sannallekin puheenvuoron. Nähtyään Jarin asenteen tuomari ei myöntänyt harkinta-aikaa, vaan myönsi eron saman tien.
En näe tässä mahdollisuutta avioliiton jatkumiselle, tuomari sanoi maltillisen suoraan. Sisimmästäni toivon sinulle hyvää, Sanna. Viisi vuotta tällaisissa olosuhteissa on hieno suoritus.
Sanna nyökkäsi hiljaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi tehneensä oikean päätöksen.
Eron jälkeen Sanna muutti vanhempiensa luo, sai työpaikan ja alkoi hiljalleen löytää onnen. Muutto oli haastava: pakkaaminen, matka pienen Ainon kanssa, selittäminen läheisille Mutta heti kun hän astui vanhaan kotiinsa, putosi valtava taakka harteilta.
Sanna ilmoittautui graafisen suunnittelun kursseille siitä hän oli pitkään haaveillut, vaikka Jari piti sitä turhana. Nyt Sanna innostui oppimaan ohjelmia, luonnostelemaan, leikitellä väreillä ja fonteilla. Opinnot loivat uskoa tulevaan, antoivat tunnetta edistymisestä.
Uusia ihmisiä alkoi löytyä: kurssikavereita, työtovereita, Ainon päiväkodin toisen tytön äiti Sanna jopa rohkaistui käymään treffeillä ihan vain kahvilla, pinnallista juttelua, kevyt hymy ja pitkästä aikaa hän tunsi itsensä vapaaksi. Vapaaksi ilman, että tarvitsee katsoa olan yli jonkun kielloista ja epäilyistä.
Iltaisin hän istui puutarhan verannalla, joi minttuteetä kukkakupistaan ja katseli, kuinka Aino leikki serkkujensa kanssa pihalla. Lapset rakensivat maja laudoista, syöttivät puluille leivänpalasia, nauroivat ja kisailivat. Ainon nauru helisi niin kirkkaana, että Sannaa lämmitti sydämestä. Hän katseli tytärtä ja tunsi rauhallisuutta.
Näin tämän pitää olla, Sanna mietti. Ilman huutoa, epäilyjä ja sitä ikuista pelkoa sanoa jotakin väärin. Vain elämää, pieniä iloja, nähdä miten lapsi kasvaa ja nauttii päivästä.
Sanna alkoi uskoa, että elämä voisi vähitellen järjestyä. Kurssit loppuvat pian, tilattavia työtehtäviä voisi ottaa vastaan, ehkä vuokrata pieni asunto läheltä vanhempia Mutta vuoden kuluttua Jari ilmestyi taas hänen elämäänsä.
Sanna kulki hitaasti Hakaniemen torilla poimien kauneimpia omenoita piirakkaan. Hän paineli hedelmiä kevyesti, tarkisti ettei ollut kolhuja ja laittoi koriin punakylkiset, kiinteät omenat. Torin vilinä kauppiaiden huudot, asiakkaiden nauru, tuoksut teki päivästä kodikkaan. Yhtäkkiä Sanna tunsi jonkun katseen selässään, niin voimakkaana että iho meni kananlihalle. Hän kääntyi ja sydän jätti lyönnin väliin. Muutaman metrin päässä seisoi Jari.
Mies näytti erilaiselta kuin Sanna muisti, laihtuneelta, kasvot jäntevät, mustat varjot silmien alla. Vaatteet roikkuivat hieman. Katse, se oli kuitenkin sama tiivis, tarkkaileva, kaikkea arvioiva.
Sanna… hän sanoi hiljaa ja otti askeleen lähemmäs. Äänessä soivat uudet vivahteet pehmeys ja epävarmuus. Olen etsinyt sinua.
Sanna siirtyi vaistomaisesti kauemmaksi, puristi ostoskoria kuin kilpeä. Sormet pureutuivat kahvaan.
Miksi? Sannan ääni värisi.
Olen muuttunut. Oikeasti. Tajusin mitä menetin. En pärjää ilman teitä, Jari sanoi, pysytellen kuitenkin turvallisen matkan päässä.
Sanna nieli. Mieleen tulvahti muistoja: heidän tanssinsa ensimmäisessä kesäsateessa, kun he nauroivat litimärkinä; Ainon nauru rattaissa ensi kertaa sateenkaaren nähdessään; iltahämärät, kun Jari luki iltasatua Ainolle ja Sanna kutoi kaulaliinaa Sydäntä vihlaisi niin kirkkaita mutta niin kaukaisia muistoja.
Anna yksi mahdollisuus, Jari pyysi hiljaa. Hän katsoi suoraan Sannaan, silmissä aitoa toivoa. Yhden vain, todistan että olen toinen mies. En entinen itseni. Lupaan.
Jari onnistui vakuuttamaan Sannan ainakin jonkin verran. Ja Ainolla oli isää ikävä, näkyi selvästi. Tyttö kyseli päivittäin: Milloin isi tulee?, Onko isi unohtanut meidät?, Voimmeko soittaa isille? Hän hiljeni, nauroi vähemmän ja piirsi huoneessaan kuvia, joissa perhe oli taas yhdessä. Sannan sydän särkyi nähdessään tyttären kaipuun.
Lopulta Sanna suostui yrittämään mutta ehdolla: ei toista avioliittoa, ainakaan pariin vuoteen. Sanna sanoi suoraan, katsoen Jarin silmiin:
Ei vihkitodistusta. En ennen kuin voin luottaa sinuun. Ja ei enää rajoituksia haluan tavata ystäviä, käydä töissä, pitää yhteyttä omaisiini. Ymmärrätkö?
Totta kai! Kaikki käy, Jari lupasi niin nopeasti, että Sanna epäröi heti.
Jari vei Sannan ja Ainon kauas Pohjanmaalle. Aluksi Sanna ilahtui: uusi kaupunki, uusi alku… Mutta pian hän huomasi Jarin juonen täällä hän oli täysin yksin, ilman tuttuja, ystäviä, sukulaisia. Aikavyöhyke-ero vaikeutti yhteydenpitoa, ja Jari aina osui paikalle kun Sanna otti puhelimen.
Soitetaan sun vanhemmille illalla, sillon niillä on jo aamu. Tai viikonloppuna ehkä? Jari ehdotti näennäisen ystävällisesti.
Hän oli usein sattumalta paikalla, kun Sanna puhui puhelimessa ja tivasi keskustelun jälkeen: Mitä äiti sanoi? Miten isä suhtautui meihin?
Ikävintä oli, että Jari ei voinut unohtaa: Oliko sinulla ketään kun olimme erossa? En suutu, kunhan sanot totuuden.
Sanna yritti selittää, ettei ehtinyt deittailla lapsiarkensa keskellä. Jari vain pudisti päätään:
Ole nyt rehellinen sinä olet muuttunut. Se kertoo kaikesta.
Jari tarkisti Sannan puhelimen, valvoi puheluita, tivasi jopa siitä, mitä asiamies sanoi.
Eräänä iltana, kun Aino oli jo nukkumassa, tilanne räjähti lopullisesti.
Taas viestittelet jonkun kanssa! Jari nappasi Sannan puhelimen samalla hetkellä, kun tämä vastasi Kaisa-ystävälleen. Kuka se on, salasuhde vai?
Anna se takaisin! Sanna ponkaisi pystyyn, veri kuohui. Kaisa, ystävä, mennään lasten kanssa puistoon. Olen kertonut hänestä!
Niin varmaan Ja miksi lähetät hymiöitä? Flirttailetko? Jari murisi näyttäen viestejä.
Mitä sulle on tapahtunut? Sanna kiljaisi, mutta peitti heti suunsa, ettei herättäisi lasta. Hän jatkoi matalammalla äänellä: Miksi et voi luottaa? Annoin vielä mahdollisuuden uskoin että muuttuisit Mutta kaikki on taas ihan samaa!
Hetken Jari näytti katuvalta, mutta muuttui heti taas kovaksi.
Jos et peittele mitään, anna näyttää viestit, hän vaati.
En, Sanna sanoi päättäväisesti ja veti puhelimen syliinsä. Tässä meni nyt raja. Sovittiin, ettei tätä enää tule. Ei enää kuulusteluja!
Minne ajattelit lähteä? Jari kysyi äänessään uhka. Rahattomana, työttömänä, asuntoakaan ei ole…
Väärässä olet, Sanna sanoi selkä suorana. Olen opiskellut graafista suunnittelua, minulla on portfolio. Kaisa jo järjesti ensimmäisiä töitä pieniä, mutta alku sekin. En pelkää enää. Osaan pärjätä. Nyt tiedän sen.
Samassa lastenhuoneesta kuului uninen Ainon ääni:
Äiti, miksi huudat?
Sanna kiirehti tytön sängylle, istui vierelle ja halasi tiukasti.
Kaikki on hyvin, kultaseni, hän kuiskasi lempeästi. Me ollaan pian uudessa seikkailussa. Missä aurinko paistaa, missä saat juosta ruohikolla ja keinua vaikka koko päivän. Haluatko?
Aino myhäili ja painautui äitiinsä.
Jari seisoi ovella. Ensimmäistä kertaa mies näytti avuttomalta, aivan kuin olisi vasta nyt ymmärtänyt, että Sanna todella lähtisi tällä kertaa lopullisesti.
Lähdetkö oikeasti? hän kysyi hiljaa, ei ollut enää vihaisuutta, vain hämmennystä.
Lähden, Sanna sanoi päättäväisesti, silittäen tytärtä ja katsoen suoraan mieheensä. Tällä kertaa ikuisesti. Me haluamme rauhaa, haluamme tuntea olomme turvalliseksi. Sinun kanssasi… se ei onnistunut. Anteeksi.
***********************
Jari raivosi ja anoi, uhkasi ja lepytteli, mutta Sannaa hän ei saanut palaamaan. Hän ei edes suostunut tapaamaan ex-miestään Sanna toisti joka kerta: Meidän välinen on ohi. Olen tehnyt päätökseni.
Aluksi Aino ikävöi isäänsä ja oli surullinen. Hän kyseli usein: Tuleeko isi vielä?, Näemmekö isää? Joskus Aino itki Sannan olkapäätä vasten. Mutta Sanna yritti olla Ainolle läsnä ja tarjota muuta ajateltavaa. Uusi valoisa vuokra-asunto puiston vierestä, värikkäät tapetit ja lelukorit auttoivat sopeutumaan.
Pian Sanna ilmoitti Ainon taidekerhoon. Tyttö innostui heti: kolmannella kerralla hän jo ystävystyi kahden muun tytön kanssa. He nauraa kikattivat, vaihtoivat värejä ja suunnittelivat seuraavan kerran teoksia. Hiljalleen Aino lakkasi kyselemästä vanhemmista ja löysi iloa uudesta arjesta.
Isä soitti alkuun joka päivä. Hän yritti jutella iloisesti: Mitä tänään piirsit? Miten meni päivä? Aino kertoi mielellään, mutta pian puheluita tuli harvemmin: ensin joka toinen päivä, sitten kahdesti viikossa, lopulta muutama viesti kuukaudessa.
Kuukauden päästä Jari tyytyi pikaisesti tervehtimään: Moi kultaseni, mitä kuuluu?, Hauskaa päivää, prinsessa! sekä pieneen määrä elatusapua, joka juuri ja juuri riitti kerhon väritarvikkeisiin. Osoittautui, ettei Jari pystynyt enää vaikuttamaan Sannan ratkaisuun. Manipulaatiot Ainon kautta eivät tehonneet; Sanna pysyi lujana ja Aino kasvoi uuteen elämäänsä.
Sanna alkoi viimein hengittää vapaasti. Pitkään aikaan hän tunsi kevyyttä ja vapautta. Iltaisin Sanna ja Aino kävelivät puistossa: ruokkivat sorsia lammella, keräsivät kirkkaita vaahteranlehtiä askarteluihin, lennättivät leijaa jonka Aino valitsi itse. Tyttö juoksi poluilla, nauroi, esitteli upeimmat lehdet äidille ja Sanna tajusi, ettei ollut nähnyt lastaan näin onnellisena pitkään aikaan.
Joka kerta tytön hymyä katsoessaan Sanna tiesi: hän oli tehnyt oikean ratkaisun. Ei helppoa ollut uuden työn ja kodin löytäminen mutta rauha ja vapaus olivat kaiken arvoista. Nyt Ainolla ja Sannalla oli oma lämmin maailma, täynnä iloa ja uusia mahdollisuuksia. Eikä sinne enää mahtunut pelkoa, epäluuloja tai ikuisia syytöksiä.
Elämä opetti Sannalle, että toisella mahdollisuudella voi olla yllättävän korkea hinta joskus oikea onni löytyy vasta, kun uskaltaa valita oman tiensä.
