Me yritimme viedä tavaranne löytötavaroihin, huomautti poliisi. Mutta… teidän kissa on kyllä melkoisen puolustushaluinen. Ei päästänyt meitä lähellekään. Ottakaa nyt mukaan tavarat ja kissa. Meillä on muutakin tekemistä…
Jokaisella suomalaisella rautatieasemalla on odotussali. Jossakin ne ovat valoisia ja tilavia, toisaalla pieniä ja ahtaita. Yhdessä on pehmeitä nojatuoleja, toisessa pelkkiä puisia penkkejä. Yhtä kaikki, niitä yhdistää sama asia viipyvä odotus.
Melkein kaikki junaan aikovat saapuvat joskus asemalle turhankin ajoissa, peläten myöhästymistä, ja sitten joutuvat odottamaan. Matkalaukut ja kassit lojuvat jaloissa, aika laahustaa ja pian itseään moittii liiallisesta tarkkuudesta.
Niin sinäkin päivänä ihmiset istuivat salissa vältellen toistensa katseita. Joku luki lehteä, joku keskittyi kirjaan, suurin osa uppoutui puhelimiin. Jotkut näpertelivät eväitään, nopeasti valmistettuja voileipiä. Juuri heidän luokseen kissa tuli…
Odotussali oli aseman alakerrassa, erillisellä sisäänkäynnillä suoraan kadulta. Ilmeisesti eväiden tuoksut, jotka leijuivat pusseista ja repuista, toivat kissan paikalle.
Se oli iso, harmaa maatiaiskissa, turkki vähän pörröllään. Kaulassa sillä oli panta, jossa oli puhelinnumero.
Ihmiset huitaisivat sitä pois. Erityisesti äidit, jotka ruokivat lapsiaan:
Menehän pois siitä, likainen kirppupesä! Vielä tartutan lapsenkin.
Kissa huokaisi raskaasti ja siirtyi syrjemmälle. Ei se mitään varsinaisesti kerjännyt. Astui vain viereen ja jäi katselemaan, hiljaa, silmät suurina…
Se oli nälkäinen, mutta ei osannut pyytää.
Muutama päivä sitten se oli tuotu asemalle. Omistaja oli yllättäen kuollut, ja perikunta päätti myydä asunnon. Yksi heistä keksi ratkaisun toi kissan asemalle ja jätti sen siihen, sanoen:
Ei täällä nälkään kuole, ja lähti pois.
Mutta miten pyytää apua? Miten kertoa ihmisille, että vatsassa kurnii? Kissa ei tiennyt.
Niinpä se vain istui lähellä odottaen. Aisti herkulliset tuoksut, joita nenä täyttyi.
Mutta aseman odotuksesta ärtyneet ihmiset eivät jaksaneet kiinnostua löytökissasta. He kaipasivat vain pois, unohtamaan koko odotussalin harmauden.
Eräs mies oli saapunut asemalle hyvissä ajoin. Työmatka oli lyhyt yön junassa, aamulla palaveri yrityksellä ja illalla kotiin. Lähtöön oli reilu neljäkymmentä minuuttia. Ikävissään hän tarkkaili muita matkustajia, ja huomasi kissan juuri silloin kun yksi äiti murahti ja huitaisi.
Kissa väisti ja siirtyi syrjemmälle. Oli jo tottunut torjumisiin.
Mies huomasi kaulapannan. Ajatteli eläimen kadonneen tai karanneen, ehkä omistajat olivat huolissaan. Hän otti laukustaan vaimonsa tekemät lihapullat muoviastiassa. Avasi rasian, nuuhkaisi ja hymähti tyytyväisenä:
Jopas tuoksuu hyvältä… Hän katsoi kissaan. Kis-kis. Tulehan tänne, saat maistaa.
Kissa ei ollut varma, uskaltaisiko. Pelkäsi saavansa taas potkun.
Tule vaan, älä pelkää, rohkaisi mies. En tee pahaa.
Kissa lähestyi varovasti ja laski katseensa. Mies asetti lihapullan paperinpalalle lattialle. Kissa naukaisi hiljaa ja alkoi syödä huolellisesti, varoen tiputtamasta.
Kyllä sä oot kotikissa, ihan selvästi, mies totesi.
Hän luki numeron pannasta ja soitti. Numero oli kuitenkin suljettu.
Mies kirosi hiljaa. Junan lähtöön oli enää parikymmentä minuuttia ja tilanne olikin monimutkaisempi kuin hän luuli.
Mitähän ihmettä mä nyt teen, hän mietti ääneen ja vilkuili ympäriinsä.
Ahdistus valtasi mielen, ja hän soitti vaimolleen. Selitti kaiken nopeasti, hämmentyneenä:
Mitä tehdään? Tämä on ihan kotikissa. Omistajan numero kiinni. Se kuljeskelee asemalla pyytämässä ruokaa ja kaikki hätistää pois.
Aina sulle sattuu kaikkea, tokaisi vaimo. Miksi juuri tää kissa sulle on tärkeä?
Et sä ymmärrä, mies sanoi. Kaikki vain ajaa sen pois. Eikä se edes osaa pyytää.
No missä sä nyt oot? kysyi vaimo.
Odotussalissa, mies muisti ja ilahtui.
Sano mulle se puhelinnumero siitä pannasta.
Ennen kuin astui laiturille, hän otti kissan mukaansa syrjäiseen nurkkaan ja jätti koko lihapullarasian sille.
Odotahan tässä, hän sanoi silittäen kissaa lempeästi. Vaimoni kyllä löytää sinut.
Kissa katsoi pitkään se ainoa ihminen näillä päivinä, joka oli siitä välittänyt ja antanut ruokaa, silittänyt ja puhunut lempeästi. Se puski miehen kättä ja maukui hiljaisesti.
Hyvä niin. Odota tässä. Hän auttaa sinua ihan varmasti…
Seuraavana päivänä miehellä oli kiireinen päivä. Vasta illalla ehti soittaa vaimolle.
No, löysitkö kisun omistajat? Syötitkö sitä?
Koko illan etsin… vaimo vastasi. Numeron perusteella selvisi, että omistaja kuoli ja sukulaiset vain veivät kissan asemalle.
Mies oli hiljaa.
Mennään huomisaamuna vielä katsomaan, lisäsi vaimo.
En mä huolestu, mies sanoi, vaikka äänessä värisi huoli. Tiedän että hoidat.
Kuulen kyllä, että et ole huolissasi vaimo tiuskaisi. Sun sydän ei kestä jännitystä! Löydän kyllä sun kissan vielä. Soitan tytölle ja hänen miehelleen, lähdetään yhdessä.
Mies sulki puhelimen ja koetti rauhoittua. No entä sitten, kissoja on maailmassa vaikka kuinka, ei jokaisesta voi kantaa huolta… hän yritti vakuutella itselleen, mutta levottomuus ei hävinnyt. Syystä tai toisesta tämän harmaan kissan kohtalo tuntui erityiseltä.
Yöllä uni ei tahtonut tulla. Hän näki unta, jossa silitti kissan päätä ja jutteli tälle, kun taas kissa tuijotti ja nyökkäili…
Aamulla vaimo soitti: olivat kiertäneet koko aseman, kysyneet siivoojiltakin kissa oli kadonnut.
Miestä painoi selittämätön syyllisyys. Hän ei saanut sitä mielestään.
Hän kiirehti junaan…
Samana iltana palattuaan kotikaupunkiinsa, hän ei mennyt suoraan kotiin vaan jätti tavarat tuttavan viereen ja lähti etsimään kissaa.
Eniten hän pelkäsi, ettei löytäisi sitä enää, tai löytäisi liian myöhään.
Puolitoista tuntia hän kiersi asemaa, kaivoi roskakatokset ja kurkisti pensaiden alle.
Lähes puolenyön aikaan vaimokin liittyi seuraan, mutisi matkoja ja murisi.
Kahdelta yöllä, lopen väsyneinä, he istahtivat pääoven penkille ja sytyttivät tupakat.
Säärissä jomottaa, vaimo totesi.
Niinpä. Mitäs nyt tehdään?
Istu hetki, jatketaan sitten taas. Missä sun tavarat muuten on?
Mies havahtui:
Asemalla… jätin ne jonkun viereen. Se ihminen on varmaan jo mennyt!
Mennään ensin katsomaan, jos laukut olisi paikoillaan. Jos eivät ole varastettu, viedään autoon. Sen jälkeen jatketaan etsintää.
He kävelivät saliin. Poliisipartio tuli vastaan matkalaukkujen luona.
Teidänkös nämä ovat? kysyi poliisi.
Meidän, he vastasivat yhteen ääneen.
Miksi jätitte?
Etsimme kissaa, he sanoivat taas yhdessä.
Mitä kissaa? poliisi ihmetteli ja nyökkäsi kohti tavaroita. Sitäkö tuossa?
Laukun päällä loikoili iso harmaa kissa.
Aiomme viedä tavarat löytötavaroihin, jatkoi poliisi. Mutta kissa oli sillä päällä ja hyökkäsi kuin terrieri, ketään ei päästänyt.
Ei se ollut kadonnut. Lähti vain hetkeksi omille teilleen. Ottakaa nyt mukaan kissanne ja tavaranne. Meillä on muuta tekemistä.
Mies astui varovasti kissan luo. Kissa tunnisti heti sen, joka oli antanut ruokaa ja silittänyt aiemmin, ja naukaisi ilahtuneena ojentautuen tätä kohti.
Mies istahti penkille, silitti kissaa ja huokasi helpotuksesta. Vaimo istahti viereen.
Sinulla nämä asiat eivät koskaan mene helpoimman kautta, hän hymähti suudellen miestä poskelle. Ota tavarat, mennään kotiin.
Mies nappasi matkalaukun, vaimo harmaan, laihan ja likaisen kissan. Kissa maukui ilosta, puski naista päällään, kehräsi ja koetti löytää tiensä tämän poskelle.
Vaimo nauroi ja torjui lempeästi yritykset.
Kotona ensimmäisenä hän kylvetti kissan lämpimässä vedessä, kuivasi huolella froteepyyhkeellä, otti pannasta pois ja kaatoi kulhoon lämpimän kanaliemen.
Yöllä kissa hiipi hiljaa makuuhuoneeseen, asettui naisen viereen ja töni pienellä tassullaan, rapsutti kevyesti kuin kokeillen oliko nainen totta.
Vaimo asetti kätensä sen selälle ja kuiskasi:
Nuku nyt, rakas kisuli. Olet kotona…
Kissa hyrisi ja nukahti.
Mieskin nukahti. Unessa he etsivät jälleen kissaa asemalta.
Ja kissasta tuntui, että se oli oikeastaan kaikki nämä päivät etsinyt juuri tätä ihmistä.
Asemalla juoksenteli samalla ruskea pieni kissatyttö. Se katsoi huolestuneena ihmisten kasvoihin ja naukui vaisusti. Ohikulkijat käänsivät päänsä ja kiiruhtivat pois.
Ei ollut aikaa pysähtyä. Kissoja on vaikka kuinka!, he ajattelivat askeleitaan kiirehtien.
Näin se menee.
