Tämä tapaus sattui kaukana menneisyydessä, vuonna 1995. Olin silloin vielä kadettina Hämeenlinnan sotakoulussa, kun kesken koulupäivän minut haettiin oppitunnilta ja käskettiin mennä suoraan rehtorin toimistoon. Siellä, isossa johtajan huoneessa, istui nainen syvästi allapäin kyyneleet valuivat poskilla eikä hän saanut niitä millään kuivattua.
Meidän rehtorimme oli vanha sotilasmies, kovapintainen ja kokenut, viettänyt nuoruutensa esimerkiksi Libanonin rauhanturvaajana. Tiukka, mutta aina reilu sellainen, jota sekä vähän pelättiin että kovasti arvostettiin. En ollut ikinä nähnyt häntä yhtä murtuneena kuin silloin. Hän tuli viereeni, asettui hartiat lysyssä ja sanoi hiljaa:
Kuule, nyt en puhu sinulle upseerina, vaan ihan ihmisenä toiselle. Tarvitsisin apuasi.
Tottakai, sanoin hetkeäkään epäröimättä, mitä voin tehdä?
Veljenpoikani on vakavassa pulassa, jatkoi rehtori. Hän valmistui vuosi sitten meidän kadettikoulusta, varmaan tunnetkin. Nyt hän on opiskelemassa Helsingin yliopiston lääketieteellisessä. Mutta hänelle kävi hassusti ainoa toivo on enää sinun isoisäsi. Voisitko kysyä, jos hän suostuisi katsomaan poikaa? Ehkä hän tajuaisi, mistä on kyse?
En jäänyt pohtimaan sen enempää. Isoisälle pirautettiin saman tien, ja vain vartin päästä oltiin jo matkalla Rehtorin Lada Samaran kyydillä hänen luokseen. Onneksi isoisällä sattui olemaan ensimmäinen lomapäivä, ehdittiin nähdä juuri ennen kuin hän lähti mökille Pernajaan.
“Potilas” matkusti siis mukana. Vaikka tunsin kaverin kouluajoilta, en olisi häntä enää tunnistanut: tyhjät, tuijottavat silmät, jotenkin aivan poissaoleva olemus. Hetkittäin oli vähän karmivaa olo.
Päästiin perille nopeasti, ja kun nousimme rappuja ylös isoisän rivarille, hän otti meidät vastaan ja kuunteli itkevän äidin tarinan.
Seitsemän kuukautta aiemmin hänen poikansa oli päässyt lääketieteelliseen. Aivan yllättäen oli tullut kohtaus kesken luennon hän oli mennyt ihan pois tolaltaan. Vietiin yliopistolliseen sairaalaan, tutkittiin päästä varpaisiin, mutta mitään ei löytynyt. Melkein heti, kun kotiin pääsi, kohtaus uusiutui. Sitten taas uudestaan… Kukaan ei tiennyt mikä oli vialla. Vain yksi suomalainen, maan paras aivospesialisti ja psykiatri, saattoi vielä keksiä jotain minun isoisäni.
No, siitä se mielenkiintoinen osuus alkoikin. Isoisä vei pojan kanssaan peräkammarin puolelle, ja parinkymmenen minuutin päästä tuli takaisin yksin.
Nyt voitte lähteä kotiin, hän sanoi pojalle ja tämän äidille aivan tyynesti.
Mutta miten niin? Eikö poikaa pitäisi hoitaa? äiti huolestui.
Menkää kotiin rauhassa. Me lähdetään yhdessä mökille. Mä tarvin apua polttopuiden kanssa ja tässä olisi yksi reipas nuori ukkeli käsipariksi, isoisä tokaisi.
Lopulta siis, vähän vastentahtoisesti, kaikki muut lähtivät ja isoisä vei uuden “potilaansa” mukanaan mökille. Kuukauden päästä rehtori soitti minulle uudelleen. Menin jälleen hänen toimistolleen tällä kertaa siellä oli se sama nainen, mutta ihan hymyssä suin. Poikakin oli muuttunut, täysin toisennäköinen ja eläväinen. Kätteli ja kiitti minua silmät loistaen, samoin teki rehtori. Poika, jonka puolesta oltiin jo menettämässä toivoa, oli täysin terve kuukaudessa. He sanoivat sitä ihmeeksi. Eivät tienneet, kuinka monta ihmettä isoisä oli elämänsä aikana saanut aikaan.
Myöhemmin selvisi, mistä oli kyse. Kaikki johtui siitä, että vaativa ja raskas opiskelutahti oli saanut pojan aivot täysin tukkoon se valtaisa määrä lääketieteellistä tietoa johti romahdukseen. Aivot menivät eräänlaiseen tilttiin. Isoisä tajusi tämän heti, ja määräsi täyden irtioton opiskelusta. Vei pojan mökille, laittoi tekemään raskasta fyysistä hommaa puita pilkkomaan ja muuta askaretta, aivot lepoon, ruumis töihin. Poika nousi joka aamu kahdeksalta, peseytyi kylmällä vedellä, söi tukevan aamupalan ja lähti halkopinoille. Neljä viikkoa meni näin: töitä, ruokaa, unta ilman ainuttakaan tablettia.
Ja siinä se parantui. Isoisä ei antanut pojalle mitään lääkkeitä, ainoastaan kasan kirveitä ja halonhakkuu-urakan. Rankkojen työpäivien jälkeen poika nukahti illalla kuin tukki, ja vähitellen aivot palautuivat. Sitten ne alkoivat taas toimia paremmin kuin koskaan aiemmin.
Sellainen tarina tällä kertaa tällaisia mökkiterapian ihmeitä on Suomessa nähty enemmänkin.
