Häpeä tämä, kaikilla muilla perunamaa jo putsattu, mutta meillä aivan kuin täplä silmässä. Eipä olisi vaatinut paljoa. Mutta minulla nivelreuma vaivaa ja äidillä selkä jumissa.
Miska, sitä varten tulinkin isä pyöritteli lakkiansa käsissään josko auttaisitte meitä äidin kanssa perunannostossa? Kaikilla muilla jo maan kimaltavat, ja meillä häpeä. Eipä me pystytä. Minulla on reuma ja äidillä selkä vihoittelee.
Miska kiskaisi saappaan jalkaansa ja murahti:
Miksi te sitä perunaa niin paljon laitatte? Nälkää ei kai nähdä. Tänään, isä, en pääse pitää käydä Joensuussa.
Isä mietti jo kovempaa sanaa, mutta heilautti vain kättään ja meni pihalle.
Pihalla hän nappasi talikon ja ontui kohti peltoa.
Annikki, villahuivi kiertyneenä kipeän selän ympärille, kiirehti rinnalle.
Tulevatko lapset, Väinö?
Isä ärähti:
Tuu viä! Ota ämpäri ja kerää perunaa. Viisi lasta ja kenelläkään aika auttaa vanhempia. Eikun lapioimaan, akka. Jos edes vähän ehtisi ennen iltaa.
Sillä välin Mirja, Miskan vaimo, ripitti miestään:
On se kumma porukka. Kaikki vain itsekseen, eivät jaksa vanhemmille apua antaa. Häpeä on. Jos omat vanhempani eläisivät, lentäisin heti apuun henkäisi hän.
Miska rutisti vaimoaan:
Toden totta, nolostihan tämä meni. Asutaankin melkein naapurissa, mutta harvoin kokoonnutaan. Tehdään näin minä otan vapaata töistä. Sinä soitat muille.
Mirja istahti vanhalle keinutuolille ja avasi osoitekirjansa.
Ettekö pääse? Onko töitä? Kaikilla niitä riittää. Ottakaa vapaata. Ei ole häpeä, vanhukset repivät itseään pellolla ja lapsille laiskottaa. Ette muka saa lapsia hoitoon? Ottakaa mukaan pellolle luonnossa parempaa kuin ruudun äärellä. Nähkääs huomenna pellolla!
Mirja pakotti lopulta jokaisen suostumaan, vähän käskien, vähän pyytäen.
Sillä aikaa Väinö asettui hetkeksi rinteelle istumaan.
Annikki, taitaa tulla lumet, ennen kuin perunat on kaikki ylhäällä. Miksi niitä piti niin paljon istuttaa? Ja sinä aina Entä jos lapsilla ei riitä. Missä ne sun lapset? Ei sormea viitsi nostaa. Muistatko ennen? Kun kaikki käytiin joukolla, oli puolilta päivin nostettu. Ne oli aikoja.
Annikki nosti päätään kuullessaan:
Kuuletko, joku taitaa tulla pihaan? Mene katsomaan.
Väinö raahautui portille. Heti sieltä kantautui naurua, lapsen ääniä. Annikki, selkäansa pidellen, riensi katsomaan.
Voi hyvänen aika! Paljonko ihmisiä. Lapset tulleet, lapsenlapsetkin. Mikä ilo.
Missä sun lapiosi ja talikot, isä? huikkasi Miska.
Isä, kyynel silmäkulmassa, ärähti:
Siellähän ne, mihin aina.
Ja siitä se alkoi. Joku nosti, joku keräsi, joku kantoi varastoon. Annikki lähetettiin lepäämään mökin lämpöön.
Miniät käärivät hihat, pian nautittaisiin lämpimästä tarjottavasta yhdessä. Silti Annikki ei malttanut olla mukana.
Neuvotteli siellä, neuvoi tuolla eihän ilman emännän silmää mikään onnistunut.
Ja pellolla pidettiin lystiä.
Muistatko Miska, kun paiskasit kerran perunalla suoraan otsaani? Tässä sulle takaisin! nauroi Sampo.
Väinö murahti leikillään:
Miksi te pelleilette? Eikö jo omat numerot nouse, mutta käytöksestä päätellen vielä kakaroita koko poppoo.
Hurraa! Pelto putsattu, varret kasaan, perunat vajaan. Nyt sopii haukata.
Pihapöytä notkui eväistä. Iloinen puheensorina. Muisteltiin lapsuuden kesiä.
Annikki pyyhkäisi silmäkulmaa. Hyviä lapsia. Kyläläisetkin pysähtyivät tervehtimään, kehuivat ääneen. Joku muisti kaiholla omia lapsiaan harvoin heiltä kuuluu.
Pikkutyttö Iiris kuiskasi Miskalle:
Mitä sanoit pomolle?
Miska veti vaimon kainaloon:
Sanoin suoraan: vanhemmat tarvitsevat apua, päästävä on. Annoivat heti sanoivat, että vanhempia kuuluu auttaa.
Arjen kiireessä ei sovi unohtaa vanhempia. He monesti häpeävät pyytää tai eivät tohdi kinata, mutta aina sydämessään ilahtuvat, kun lapset tulevat kylään.
