Poikani, en halua, että eroatte minun takiani! Vie minut vanhainkotiin!
Muistan, kuinka puoli vuotta sitten otin äitini luokseni asumaan. Hän oli jo hyvin iäkäs, 83 vuotta vanha. Isän kuoleman jälkeen äidillä oli ollut vaikeaa asua yksin maaseudulla. Omat lapsemme olivat jo varttuneita ja muuttaneet omilleen. Me vaimoni kanssa olimme jääneet kahden pieneen kaksioon Helsingin keskustassa. Ajattelin silloin, ettei tästä koituisi mitään ongelmaa.
Aluksi vaimoni ei sanonut mitään, mutta jo viikon päästä äitini läsnäolo alkoi selvästi vaivata häntä.
Kuule, voisiko sinun äitisi syödä eri aikaan, vasta meidän jälkeemme?
Miksi ihmeessä?
Se on helpompaa. Minulta menee ruokahalu, kun näen hänen syövän ilman hampaita. Se on vastenmielistä.
Lopeta nyt, kohtahan me kaikki ollaan vanhoja.
Se on eri asia.
Lisäksi vaimoa häiritsi, että äidillä oli vatsavaivoja ja usein voimakasta kuorsaamista öisin. Hän kielsi äitiäni tulemasta keittiöön, ja lopulta jopa pyysi tätä pysymään huoneessaan. Eräänä iltana vaimoni totesi:
Tiedätkö, en uskonut, että hän olisi täällä näin pitkään. En vain jaksa enää.
Mutta mitä ehdotat?
Vie hänet takaisin maalle.
Eihän hän pärjää yksinään!
Kyllä kaikki muutkin näin elävät. Ei kukaan lapsista juokse vanhempien perässä. Miksi minun pitää sietää tätä kalskahdusta ja hajua omassa kodissani, kuin olisin vieras?
Tunsin olevani umpikujassa. Kunnes eräänä päivänä palaan töistä kotiin, ja äiti istuu eteisessä laukku vierellään, valmiiksi pukeutuneena.
Äiti, mitä sinä täällä teet?
Poikani, vie minut vanhainkotiin.
Miksi? Miksi ihmeessä?
En halua, että perheenne hajoaa minun takiani.
Äiti yrittää yhä taivutella minua. Minä en vain tiedä mitä tehdä. Miten voisin elää rauhassa, jos tietäisin, että äiti on laitoksessa? Tai pitäisikö vain jättää kaikki ja muuttaa hänen kanssaan takaisin kotikylään? Mitä minun oikein pitäisi tehdä?
