IHMEELLINEN ELÄMÄ
Ystäväni Elinan häitä juhlimme kaksi päivää putkeen: iloisesti, vauhdikkaasti ja vatsat täynnä. Sulhanen oli kuin Jari Litmasen ja Jasper Pääkkösen risteytys silmiin pistävän komea, mutta oudon vaatimaton. Koko seurueemme mietti hiljaa, että Mikko oli kyllä ihailtavan näköinen ilmestys: taivaansiniset, ihan kuin saunan vastasta asti kirkkaat silmät, uskomattoman tuuheat ja pitkät mustat ripset (miksi miehille tällainen luomun lahja, luonnon oma vitsi!), päättäväinen leukalinja, kauniisti kaartuva nenä ja pehmeä tumma iho, jossa hieman oli tummaa sävyä kuin mökkilomien jälkeen parhaimmillaan. Vielä kaiken lisäksi Mikko oli melkein kaksi metriä pitkä ja hartioiden leveydessä olisi riittänyt pienelle jääkiekkojoukkueelle. Jos emme olisi Elinaa rakastaneet niin kovasti, olisi pöydällä voinut tulla ihan riita siitä, kuka miehen olisi itselleen napannut. Mikko oli tosiaan silkkaa silmäniloa.
No mistä ihmeen seudulta sinä tuollaisen saaliin bongasit? hiillostimme Elinaa, ja jokainen meistä teki parhaansa näyttääkseen mahdollisimman surkealta siltä varalta, että Mikolla olisi yhtä komeita sinkkuserkkuja.
Tytöt, höpö höpö, minä rakastuin Mikkoon sen aitouden takia. Mikko on oikeasti maalta, kasvanut mummon kanssa pienellä maatilalla. Käsistään kätevä jauhot vaihtuu taloksi ja kirveestä pöydäksi. Tavattiin sattumalta, kun vanhempani ostivat mökkiä siltä kylältä. Mikko on herkkä ja reilu ihminen, oikea mies! Välillä meni monta yötä ennen kuin suostui muuttamaan Helsinkiin on vieläkin vähän ikävä takaisin peltomaisemiin!
Mikko osoittautui päteväksi sekä uuden perheen kanssa kuin opiskelujen ja työn parissa: muutamassa vuodessa hän oppi erottelemaan hienon viinin peruslaadusta, tunnisti hajuvetteen merkit, tiesi politiikan viimeiset käänteet, sijoitukset, maailmaa, Liigan tulokset ja pääsi eroon oululaismurreestaan. Ajauduttuaan appiukon lahjoittaman uuden farmarin rattiin ja saatuaan mainion työpaikan appiukon kontaktien kautta, oli Mikko aika lailla keskellä hyvää elämää. Kuka nuorelle parille asunnon osti, sitä ei kukaan ääneen kysynyt, mutta kaikki tiesivät.
Toisen aviovuoden aikana Mikolla paljastui outo heikkous valkoisiin sukkiin. Pelkästään hohtavan valkoisissa sukissaan hän kulki kotona, kyläilessä, ilman tossuja ja kumisaappaidenkin sisällä. Vaikka lattiat olivat sitten miten likaiset tahansa, Mikko asteli ylpeänä ainoastaan sukka jalassa.
Elina ei jakanut tätä rakkautta valkoisiin sukkiin, mutta pesi lattioita kiltisti kahdesti päivässä ja valkaisi sukkia yhtä ahkerasti. Niinpä Mikolla alkoi olla lempinimi Sukkanen.
Kun Elina oli kahdeksannella kuulla raskaana, tuli ilmi että Mikkolla oli toinen nainen. Sattumalta myös rakastajatar odotti lasta ja arvioiden mukaan jopa samalla viikolla. Sukkanen potkittiin pois yhteisestä kodista, erotettiin työstä, porukka ehti tuomita, surra ja päivittää tilanteen facebookissa vuorokaudessa. Ja niin alkoi raskas ja tahmea syksy: Elina makasi valtavalta tuntuvalla sängyllään ja tuijotti kuivilla silmillä kattoon.
Itken sitten joskus myöhemmin. Nyt vauvalle voisi tulla paha mieli.
Elina oli kuin maalattuna hiljaisuuteen, ja me hänen ystävänsä vaihdoimme vuoroissa paikkaa sänkyn vierellä, jottei hänen tarvitsisi olla yksin ajatustensa kanssa.
Olisi halunnut itkeä lohduttomasti, repiä elämän kirjoja ja repiä irti kaikki pettämistä kertovat sivut. Mutta nyt ei ollut aikaa. Nyt piti vain olla hiljaa ja odottaa.
Kun Elina ja vauva pääsivät kotiin, laumasimme äänekkäästi ovella, heilutimme ilmapalloja ja pyydettiin hoitohenkilökuntaa liittymään juhlintaan, kuin oltaisiin menossa juhlimaan karhujen ja romaneiden kanssa Lapin yöttömän yön juhlia. Tuore ukki, Elinan isä, ylitti kaikki muut: edellisenä iltana hän, liikuttuneena, lupasi siivota sairaalan pihaa, kirjoitti liidulla suuren ja kieroutuneen tekstin Kiitos pojasta! Elinan huoneen ikkunan alle ja meinasi ruveta laulamaankin, ennen kuin vartija hätisti hänet rauhoittumaan vartijan kammiin, missä kippisteltiin vanhalla konjakilla.
Sinä päivänä, kun Elina ja poika pääsivät kotiin, ukki oli virkeä, onnellinen, ja silmissä kosteutta. Koko seurueemme itki myös mutta iloista, rutisti Elinaa ja kurkisteli varovasti siniseen kapaloon ja vaikeni kohteliaasti siitä, kenen nenä pilkotti pojan pienessä kasvoissa. Elina ei edes silloin itkenyt:
Sitten joskus myöhemmin. Maitoonkin voi tulla suolaista.
Elina oli vaiti meidänkin kanssamme vielä pari kuukautta. Mutta eräänä päivänä hän otti ja lähti tapaamaan Mikkoa ilman tulitikkuja, ilman happoa mutta pää täynnä halua huutaa ja itkeä. Syytellä, koputella seiniä nyrkeillä, häpäistä, nolata, ja ennen kaikkea yrittää purkaa sitä kipua, joka sitoi hänet sänkyyn. Purkaa kaikki petetyn tunteensa sen miehen päälle, joka oli hajottanut hänen maailmansa, johon Elina oli halunnut nähdä itsensä: neulomassa sukkia pojilleen, Mikolle ja pienelle Nikolakselle, nauramassa kuten ennen ja Mikon kanssa, käsi kädessä, kävelyllä syksyn lehdissä.
Ja Elina kaipasi katsoa silmiin sitä naista, joka oli vienyt hänen miehensä. Silmät olisivat taatusti röyhkeät ehkä jopa kauniit. Niihin silmiin Elina päättäisi sylkäistä. Ja tarvittaessa raapia.
Paikka, jonne skandaali oli suunnattava, selvisi Elinalle sattumalta, kun pieni joukko eläkkeellä olevia naisia pysäytti hänet puistossa lapsenvaunujen kanssa. Nämä tätimuorit kertoivat, että Mikko on kyllä melkoinen tauti, ja selostivat seikkaperäisesti, missä rakastavaisten asunto sijaitsee ja miten sinne mennään. Elina meinasi ensin lähteä pois, mutta jokin piteli kiinni.
Niin Elina löysi itsensä seisomasta ränsistyneen kerrostalon rapun edessä enää piti vain nousta viidenteen kerrokseen ja päästää tunteet ilmoille.
Ensimmäisessä kerroksessa Elina mietti, että hänellä on tuurilla aivan varmasti, ettei kotona ole ketään. Toisessa kerroksessa hän mietti, että parempi ehkä niin. Kolmannen kerroksen kohdalla kuului sydäntä raastava vauvankiljunta.
Oven avasi kalpea ja itkuinen tyttö, joka ei yhtään sopinut siihen kuvaan, jonka Elina oli rakentanut miehensä viettelijästä. Sillä välin huoneen perällä vauva huusi yhä sydäntäsärkevämmin.
Hei Elina. Mikko ei ole täällä, hän lähti meiltä kaksi viikkoa sitten. En tiedä missä hän on.
Elina kuivui hetkessä. Ei tehnytkään mieli enää karjua. Sen sijaan olisi tehnyt mieli mennä rauhoittelemaan sitä vauvaa, ja ohimennen tokaista: Kun leikkii aikuisilla leluilla, pitää osata myös kantaa seuraukset, tyttö hyvä! lause, joka Elinan teki mieli sanoa pieni piikki äänessään. Sekin oikeutettu, koska olihan nyt petetty osapuoli.
Vauva oli kuiva, silmät punaiset, nälkäinen ja ääni käheä. Poika huusi nälkää, ja hänen nuori ja väsynyt äitinsä makasi itkien lattialla.
Kun Elina etsi tyhjiä kuivakuppeja ja jääkaapin pohjalta edes jukurttia, hän muistaa jälkikäteen olleensa puoliksi poissa tolaltaan. Sitten keittiöpöydältä hän löysi muistilapun, jossa puoliksi kirjoitettuna luki: “Pyydän anteeksi elämästäni”
Tyttö lattialla nyyhkytti, kertoen Elinalle kuin parhaalle ystävälle, että hänellä ei ollut mihin mennä, vuokra päättyy viikon päästä, maito on loppu, Mikko hävinnyt, rahaa ei ole ollut oikeastaan koskaan. Kaikki harmittaa ja hävettää. Ja hän pyysi anteeksi ja sanoi, että jos tuntuu siltä, niin saa lyödäkin. Poika on nimeltään Niklas ja Elina voisi muistaa sen, jos jotain sattuisi. Niklas oli Nikolasta yhdeksän päivää vanhempi.
Elina kiirehti kotiin alle 20 minuutin Nikolaksen pitäisi päästä taas rinnalle. Juosten Elina raahasi kaksi suurta kassia Oonan toisen naisen kanssa, jonka sylissä nukahteli masut täynnä Niklas-vauva. Elina juoksi ja mietti, mistä saisi vielä kaksi sänkyä lisää.
Kolmen vuoden päästä juhlimme Oonan häitä, neljän vuoden päästä Elinan toisia. Uusi puoliso inhosi valkoisia sukkia, oli sitä mieltä, että elämä pitää tehdä värikkääksi ja rakasti vaimoaan, poikaansa ja kahta tytärtä. Oona oli nyt neljän pojan äiti. Hänen miehensä haaveili edelleen pienestä tytöstä.
Tässä tapahtumien vyörystä opin, että elämä kantaa vaikka tie kulkisi karikkojen kautta. Ystävyys ja myötätunto auttavat meitä silloinkin, kun voimat tuntuvat loppuvan. Jokainen löytää onnen, jos antaa itselleen ja toisille uuden mahdollisuuden.
