Aamulla kello kuusi mies pudotti minut sängystä. Aluksi luulin, että se oli vain vahinko, mutta sama toistui seuraavana aamuna. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun kävimme hänen äitinsä luona maalla.
Olimme olleet naimisissa vasta puoli vuotta, mutta tämän jälkeen päätin, että minun täytyy hakea eroa. Syynä hänen käytökseensä oli jotakin, mikä sai minut tolaltani. Kerron nyt, mitä tapahtui.
Olen itse kasvanut Helsingissä, enkä ollut tottunut heräämään aikaisin. Nyt työskentelen kansainvälisessä yrityksessä, ja työt painottuvat usein iltaan ja yöhön aikavyöhyke-eron vuoksi. Kun täällä on päivä, muualla on yö, eli työskentelen usein myöhään.
Mieheni, Vesa, taas on kotoisin pienestä savolaiskylästä, jossa on tapana nousta varhain. Vaikka muutimme kaupunkiin, hän piti kiinni tavoistaan: heräsi kuudelta ja odotti saavansa munakasta ja kahvia.
Meillä syödään aamiainen aina seitsemältä, hän sanoi kun tapasimme ensimmäistä kertaa.
Nauroin silloin, ajattelin ettei se olisi ongelma. Ja yövuoron jälkeen voisi hyvin ottaa päiväunet.
Ensimmäiset kuusi kuukautta menivät ihan hyvin. Yritin noudattaa hänen aamurutiinejaan aina kun muistin, ja saimme asiat toimimaan. Kaikki vaikutti sujuvan mainiosti.
Kaikki kuitenkin muuttui, kun kävimme hänen äitinsä luona Pohjois-Savossa. Appiukkoni asuu vanhassa, mutta kodikkaassa puutalossa. Ensivaikutelmani oli, että nyt saan kokea kunnon maalaisidyllin: kodikasta tunnelmaa, vastaleivottuja pullia ja pitkiä iltateejä. Mutta eipä todellisuus vastannut odotuksia.
Jo muutaman tunnin jälkeen ymmärsin, ettei tästä tule sellaista idylliä kuin kuvittelin. Anoppini löysi koko ajan jotakin huomautettavaa minusta.
Varsinaiset ongelmat alkoivat seuraavana aamuna.
Hänet täytyy herättää niin kuin meillä on tapana, sanoi anoppi aamupalapöydässä sillä aikaa, kun vielä nukuin. Myöhemmin selvisi, että Vesa päätti totella äitiään ja “opettaa” minulle maaseudun aamuherätyksiä.
Kun minut sitä ensimmäistä kertaa vedettiin väkisin ylös sängystä, olin ihan järkyttynyt.
Mitä oikein teet? kysyin vihaisena ja säikähtäneenä.
Et kuitenkaan kuule herätyskelloa. Äiti sanoi, että tämä on paras tapa herätä, hän vastasi täysin rauhallisesti.
Mutta minä teen töitä öisin! Tarvitsen unta, jotta pystyn työskentelemään!
Meidän perheessä homma on aina tehty näin, Vesa sanoi, kuin se muka selittäisi kaiken.
Seuraavana aamuna sama tapahtui uudestaan. Tuntui, että mies ja hänen äitinsä pilkkasivat minua tahallaan.
En voinut ymmärtää, miten ihminen, jonka kanssa aioin viettää koko elämäni, pystyi niin helposti muuttumaan äitinsä vaikutuksesta.
Kun palasimme kotiin, Vesa oli kuin eri mies. Hän hoki jatkuvasti: “Äiti tietää, miten pitää tehdä”. Sen jääräpäisyys sai minut tajuamaan, että olemme liian erilaisia.
Nyt kokoan avioeropapereita. Minulla ei enää riitä kärsivällisyys.
Miten te toimisitte minun sijassani? Onkohan minulla kuitenkaan ollut liian kiire tehdä tämä päätös?
