En koskaan unohda sitä iltaa. Istun täällä nyt, keittiön pöydän ääressä, kirjoittamassa näitä rivejä, vaikka on jo yli puolenyön. Ulkona on pimeää ja hiljaista, toisin kuin sisälläni, jossa asiat myllertävät.
Oveen paukahti kiivaasti. Heti tiesin, että keskustelu on väistämätön. Hämmensin jäähtynyttä lohikeittoa, jota ei ollut järkeä enää lämmitellä. Seinäkello raksutti kello oli varttia yli kaksitoista.
Miksi et nuku, Satu? Markuksen ääni oli ärtynyt, kuin se olisi ollut minun syyni, että hän oli taas niin myöhään liikkeellä.
Markus seisoi keittiön ovella, paita auki yläosastaan. Hänessä tuoksui vieraiden hajuvedet ja tupakka.
Eero kysyi, missä isä on. En osannut vastata, sanoin hiljaa.
No ei olisi tarvinnut vastata mitään. Töissä olin, Markus murahti ja kaivoi kylmäkaapista pullon kivennäisvettä.
Töissä? Puolenyön jälkeen? Perjantaina? sanani lipsahtivat totutun hiljaisuuden sijaan tällä kertaa esiin.
Älä nyt aloita taas, Markus sanoi ja joi suoraan pullon suulta. Vaativa projekti meneillään, paljon hommia.
Mikä projekti? Isäsi kertoi minulle, ettet ole käynyt toimistolla kunnolla koko viikkoon
Markus jähmettyi, laski pullon pöydälle ja katsoi minua kuin näkisi minut ensimmäistä kertaa.
Ai, kävitkö sä valittamassa isälle?
En. Lauri-eno soitti, kyseli kuulumisia. En osannut valehdella.
No hienoa sitten, Markus pyyhkäisi tukkaansa hermostuneena. Nyt saan vanhemmatsikin kimpulleni.
En minä ketään yllytä. Haluan vain tietää, mitä meille tapahtuu. Me olimme onnellisia joskus, muistatko?
Hän ei vastannut. Käveli ohitseni ulos keittiöstä. Kaikki sisälläni tuntui kutistuvan; sekoitus loukkaantumista, pettymystä.
Markus, odota. Puhutaan rauhassa. Rakastan sinua. Haluan että meille kuuluu hyvää meille ja Eerolle.
En jaksa enää näitä keskusteluja, Markus vastasi. Olen väsynyt.
Milloin sitten? Emmehän me puhu mistään enää kuukausiin. Tulet myöhään, lähdet aikaisin. Et edes kysynyt, mitä Eero haluaa syntymäpäivälahjaksi.
Hetken näin Markuksen silmissä jotakin katumuksen kaltaista, mutta se katosi nopeasti.
Hankin sille lahjan. Jotain hyvää.
Hänelle ei ole väliä lahjasta vaan isästä, kuiskasin.
Onhan hänellä isä, joka pitää tämän perheen pystyssä. Sinäkin asut kolmen huoneen kerrostalossa, ei tarvitse mistään luopua. Mitä muuta muka tarvitset?
Katsoin häntä ja ajattelin, kuinka kaikki oli muuttunut. Kun tapasimme lukion kympillä, Markus oli aivan toisenlainen hiljainen, herkkä, osasi kuunnella. Istuimme tuntikausia koulun pihalla penkillä, suunnittelimme tulevaa. Markus halusi arkkitehdiksi, minä lapsityöhön, ehkä lastentarhanopettajaksi, järjestämään juhlia.
Kaikki meni liian nopeasti: ylioppilasjuhlat, raskaus, häät. Markuksen vanhemmat erityisesti Lauri-eno pakottivat meidät naimisiin heti. “Meidän perheessä tehdään asiat rehellisesti”, muistan hänen sanoneen.
Häät olivat pienet, vain lähipiiriä. Äitini itki kotona ja mutisi, miten hyvin minulla oli mennyt koulussa, että olisin voinut opiskella minkä vain tutkinnon. Silloin rakkaus tuntui tärkeämmältä. Yhdessä pärjäisi, huolehtisin Markuksesta, kaikesta.
Lauri-eno lahjoitti meille tämän asunnon. Markus pääsi hänen firmaan, aluksi matalalta tasolta, “oppii pohjalta asti”, kuten Lauri sanoi. Olin kiitollinen. Yritin olla hyvä miniä, puoliso, äiti. Kodissa vallitsi järjestys, Eeron syntyessä maailma tiivistyi siihen pieneen tuhisevaan lapseen.
Ensimmäiset vuodet olimme onnellisia. Ei ollut paljoa rahaa, mutta pärjäsimme. Markus eteni töissä hiljalleen, Lauri-eno auttoi sopivasti, ei ylenpalttisesti. Markus välillä hermostui isälleen, mutta se tuntui silloin pieneltä asialta.
Muutos alkoi pari vuotta sitten, kun Lauri-eno laajensi yritystä Markus laitettiin projektipäälliköksi. Hienot tulot, auto etuuksilla. Olin todella iloinen hänen puolestaan. Mutta mukana tuli jotakin muuta: kokousillallisia, työmatkoja, jatkuvia ylitöitä. Markus muuttui. Hänessä ei enää ollut sitä lämmintä, pientä maailmaa, jonka olimme yhdessä rakentaneet.
Satu, en halua puhua. Mene nukkumaan, Markus sanoi ja sulki työhuoneen oven taaksensa. Minä jäin yksin keittiöön, kylmä lohikeitto lautasella ja kyyneleet silmissä.
Aamulla Markus oli kadonnut ennen kuin edes heräsin. Eero kömpi viereeni, etsi turvaa.
Äiti, miksei isä sanonut heippa?
Isällä oli kiire töihin, rakas.
On sille aina kiire, Eero huokaisi. Mennäänkö ulos tänään?
Mennään. Minne haluaisit?
Leikkipuistoon! Ja naapuritalon uudet keinut pitää testata!
Katsoin poikaani. Seitsemän vuotta, vaaleat hiukset kuin isällään, harmaat silmät kuin minulla. Fiksu, herkkä. Niin paljon isässään muistuttava siitä Markuksesta, jota rakastin silloin.
Pakkasimme ja lähdimme ulos. Keväinen sää, kirkas ja lempeä. Leikkipuisto täynnä lapsia. Eero ryntäsi keinuille, minä istahin muiden äitien viereen penkille. He juttelivat, nauroivat.
Minkälaista teillä? vieressä istuva, topakan oloinen naapurin Sari kysyi uteliaana. Miestä ei kai näy kotona koskaan?
Ei paljon, hymähdin.
Sellaisia ne nykyään on. Töissä, töissä ja aina töissä. Kotona eivät ehdi olla, Sari huokaisi. Minunkin ukkoni, aina kiire. Sitten ihmettelee, kun mulkoilen.
Toinen äiti nyökkäsi:
Sama juttu. Rahojen tuominen kyllä sujuu, mutta siihen se osallistuminen sitten jää.
En halunnut avata perhe-elämääni näille lähes tuntemattomille naisille. Mutta tunnistin heidän surunsa. Yhtä tarinaa kaikki mutta kukaan ei tiennyt, miten siitä pääsee ulos.
Katso äiti! Eero hihkaisi liukumäestä.
Hyvin menee, kulta! heilutin ja yritin pyyhkiä silmäni kuiviksi.
Illalla, kun Eero oli nukahtanut, selasin vanhoja valokuvia keittiössä. Hääkuva, minä yksinkertaisessa mekossa, Markus puvussa. Molemmat nauravat, katsovat toisiaan kuin maailmassa ei olisi ketään muuta. Sitten kuva, jossa Markus pitää vauvaa sylissä, hämmentyneenä ja onnellisena. Lomareissulta, kun Eero oli kolme he rakentavat hiekkalinnaa rannalla.
Koska kaikki loppui? Missä kohtaa otimme etäisyyttä ja muutimme tähän araksi, hajonneeksi.
Markus palasi yöllä. Hän käveli suoraan työhuoneeseensa. Näin oven raosta, että hän ei edes vilkaissut minua.
**
Sunnuntaina päätin soittaa Lauri-enolle ja pyytää tapaamista. Hän tuli meille puoliltapäivin. Isokokoinen mies, hiukset jo harmaantuneet, silmissä yhä lempeyden ja määrätietoisuuden sekoitus.
No, missä meidän Eeroo?
Äidilläni. Pyysin, että veisivät hänet siksi aikaa.
Arvasin vakava asia siis, Lauri huokaisi ja istui keittiön pöytään.
Keitin teet, leikkasin pullasta paloja. Istuin vastapäätä, vaikea aloittaa.
Lauri, minulla on niin vaikeaa puhua tästä.
Tiedän. Arvaa vaan, monta kertaa olen ehtinyt päätellä, miten sulla menee. Markus on kadonnut ihan käsistä, eikö?
Nyökkäsin ja kyyneleet valuivat poskelle.
Hän ei enää elä meidän kanssamme. Kyllä, fyysisesti on paikalla, muttei oikeasti läsnä. Tulee myöhään, lähtee aikaisin. Eero kyselee, miksi isä ei huomioi häntä. En tiedä, mitä sanoa.
Onko kauan ollut näin?
Ehkä vuoden. Mutta viime kuukausina oikein pahaksi.
Lauri katsoi pitkään ulos ikkunasta.
Olen itse osittain syyllinen. Kantanut liikaa halusin tehdä hänen tiestään helpomman. Nyt näen, että annoin liikaa helpotusta. Markus ei ollut valmis tähän vastuuseen.
Yritin puolustella: Et voi tietää etukäteen. Sinä halusit vain auttaa.
Niin, mutta hyvä tahto ei aina riitä. Tässä käy usein näin. Nyt hänellä on ylimielisyyttä, loputon luottamus siihen, että kaiken saa, eikä vastuuta. Töissäkin on pulmia. Jos jatkan näin, kohta firma kaatuu hänen allaan.
Painoin katseeni syyllisyydessä.
Onko hänellä joku toinen? kysyin hiljaa.
Kyllä. Sihteeri nimeltään Milla.
Sisälläni kaikki romahti. Olin aavistellut, mutta ääneen kuuleminen musersi.
En tiedä mitä teen, kuiskasin. Rakastin ehkä vieläkin rakastan. Mutta Eero. En voisi vaan lähteä.
Älä lähde. Tämä koti on sinun. Markus saa lähteä, jos joku lähtee. Älä pelkää tulevaisuutta tuen sinua.
En halua, että Eero kasvaa ilman isää, itkin.
Eero elää jo nyt ilman isää. Sellainen isä, joka on nyt, on lähinnä haitallinen. Pojat oppivat katsomaan, miten isä kohtelee äitiä haluatko sitä hänelle?
Tiesin, että hän oli oikeassa. Mutta miten voisin vaatia Markuksen valintaa? Entä jos hän valitsee toisin?
Satu, kuule olet nuori, viisas ja lämminsydäminen. Lasten kanssa työskentely haave säilyi pitkään. Vielä ehtii. Eero on koulussa voit opiskella, toteuttaa unelmasi. Hyvää saattaa vielä olla tulossa.
Yllätyin. Oletko tosissasi?
Olen. Minä maksan koulumaksut jos tarve vaatii. Tartu mahdollisuuteen, kun aika on.
Ovisummeri pärähti. Markus astui sisään, kohtasi isänsä.
Isä? Mitä teet täällä?
Kävin katsomassa Eeroa ja Satuakin. Missä olit?
Töissä.
Sunnuntaina? Mukava työ sinulla.
Projekti kiirehtii, Markus yritti. Lauri-eno istui tyynenä ja käski Markuksen istua alas. Markus vääntelehti tuolillaan.
Isä, jos tämä liittyy siihen paperisotkuun, olen jo…
Kyse on perheestäsi, ei töistä.
Keskustelu muuttui kiihkeäksi. Markus kielsi kaiken. Lauri-eno napautti:
Nyt valitset. Ryhdistäydyt, tai saat lähteä. Kaikki tuki loppuu, tällä hetkelläkin asunto on Satu sinun nimissäsi. Sinulle ei jää mitään, jos sitä vaaditaan.
Markus katsoi minuun pettyneenä ja syyllistäen.
Onko tässä jotain salaliittoa? Te olette yhdessä minua vastaan.
Kukaan ei ole sinua vastaan, sanoin. Haluamme vain, että palaat meille. Perheeseen. Jos se on sinulle ylipäänsä mitään.
Minä elän ihan hyvin!
Ei se ole elämää. Sä rappeudut, etkä huomaa sitä, Lauri sanoi.
Markus nousi, kasvot punaisina.
Uskomatonta huusi ja marssi ovesta ulos.
Jäätiin Markuksen kanssa kaksin. Hän katsoi minua kylmästi.
Sait mitä halusit nyt isäkin on minulta poissa.
Hän ei jättänyt sinua, haluaa auttaa.
Apua en kaipaa! Tämän saa kestää kuten on.
Markus, katso itseäsi. Sä olet vaihtunut tyystin viime vuosina.
Ja minä pidän uudesta itsestäni.
Oikeastiko?
Mikä sinussa on vikana, kun et kelpaa minulle?
Sinä et kelpuuta meitä. Olet unohtanut perheesi, unohtanut Eeron.
Markus tuhahti.
Eero ei edes kiinnosta minua! tokaisi ja pysähtyi. Hetki oli hiljainen, raskas.
Sanoitko tuon oikeasti? kysyin. Eero on kuullut kaiken
Kun Markus ymmärsi, mitä oli sanonut, hän kääntyi, raivoissaan.
Ootko tyytyväinen?
Minä? Olenko minä syyllinen tähän kaikkeen?
Et, mutta en minäkään.
Koko keskustelu hiipui riitaan lapsesta, johon kumpikin osaltaan on syyllinen. Niin enisiät, ettei kuultu Eeron itkua oven takaa. Hän oli palannut kotiin äitini kanssa.
Tappelette taas, Eero kuiskasi. Aina riitelette.
Kulta, me vain puhutaan
Ette! Te huudatte! Isä aikoo lähteä pois, vai mitä? Huusin, että olet sanonut ettet halunnut minua…
Markus kyykistyi Eeron eteen.
Ei, Eero, et ymmärtänyt oikein. Halusin vain…
Sinä et tykkää minusta, Eero itki. Et koskaan leiki kanssani.
Minä halasin poikaani. Markus seisoi hiljaa vieressä. Näin hänen silmissään jotain syyllisyyttä, ehkä ensimmäistä kertaa.
Markus pukeutui ja lähti ilman hyvästelyjä. Olin yksin, poika itkien sylissäni.
Sen illan jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Eero kyseli isää. Yritin selittää, yrittää lohduttaa. Lopulta Eeron lause mursi minut:
Me pärjätään, äiti. Kahdestaan.
Sydämeni oli särkynyt lapseni ei enää toivonut perheeseen isää, vaan yritti pärjätä kanssani, lohduttaa äitiä, joka oli täysin loppu.
Päätin hakea apua Lauri-enolta. Hän oli tiukka: nyt avioero, elatusmaksut, minä tuen sinua. Eerolla on sinut, eikä hän tarvitse tuollaista isää.
Kesti aikansa, mutta en olisi pystynyt jättämään kaikkea heti. Halusin antaa Markukselle yhden mahdollisuuden pyysin, että tulisi sunnuntaina juttelemaan rakentavasti.
Sunnuntai. Kahvi tärisytti käsiä. Markus tuli, näytti surkealta ja väsyneeltä.
Puhutaan. Joko rakennetaan yhdessä uusi perhe tai annetaan olla.
En tiedä mitä haluan, Markus sanoi. Kaikki on sekavaa.
Silloin tarvitsemme etäisyyttä. Mieti, mitä oikeasti haluat meidän elämältä.
Markus muutti pois vähäksi aikaa. Ensimmäistä kertaa päätös oli minun. Pidin siitä päätin elämästäni itse.
Viikot kuluivat. Markus alkoi todella muuttua. Soitti Eerolle, kävi kouluasioita läpi, vietti aikaa viikonloppuisin. Näin poikani kasvoilla onnea, sellaista, jota oli ollut pitkään poissa. Markus eteni hitaasti kohti jonkinlaista kasvua. Myönsi, ettei isälleen kelvannut töissä hänet irtisanottiin. Hän haki rakennustyömailta hanttihommia, kantoi laastia, teki pitkää päivää. Silmät olivat usein väsyneet, mutta puheesta kuulin uuden nöyryyden.
Minä taas hain opiskelemaan päivähoitajan koulutukseen, Lauri-eno maksoi opiskelut. Tein pieniä lasten juhlia naapureiden lapsille, sain uusia ystäviä. Ensin epäröin, mutta sitten huomasin nauttivani uudesta elämästä.
Kun Eero sairastui, Markus tuli auttamaan. Hänellä oli mukanaan apteekista ostettuja mehuja ja hedelmiä, keitti teetä, kertoi Eerolle satuja. Näin, miten isä ja poika päätyivät lopulta molemmat nauraen sohvalle.
Markus alkoi jälleen jäädä yökylään, mutta nukkui ensin sohvalla. Hiljalleen uskaltauduin pyytämään häntä yhteiseen sänkyyn. Siinäkin hän oli muuttunut: kuunteli, keskusteli, ei halunnut voittaa riitoja vaan aidosti rakentaa yhteistä arkea.
Keväällä, suunnilleen puoli vuotta kriisin jälkeen, minä päätin: tämä on uusi alku. En enää siksi, että luottaisin sanoihin. Markuksen teot puhuivat puolestaan.
Eräänä sunnuntaina kävelimme puistossa kuin silloin joskus minä, Markus ja Eero. Poika juoksi keinuille.
Tiedätkö Satu, Markus sanoi. Oivalsin, että onni ei ole titteli, eikä auto, vaan tämä hetki. Nähdä lapsen nauru, olla tässä yhdessä.
Lepo levisi sisääni. Kuuntelin, ymmärsin, anteeksiannoin. Me annoimme toisillemme anteeksi mutta ei unohtaen, vaan ymmärtäen. Aloimme rakentaa uutta. Sovimme, että joka sunnuntai käymme puistossa Eeron kanssa.
Siitä tuli meidän pieni suomalainen tarinamme. Tavallinen, epätäydellinen perhe, joka päätti yhdessä yrittää. Aina ei tiedä, mihin polku vie. Mutta kun käsi tarttuu toiseen, ja yhteinen tahto on jatkaa, on kaikki vielä mahdollista.
Ehkä tämän kaiken opetus oli se, että rakkaus vaatii tekoja ja aikaa ja joskus pitkän, kivuliaan matkan sisimpään. Mutta jos molemmat ovat valmiita muuttumaan, kasvaa juurta uudelleen, voi arki muuttua jälleen kodiksi. Ja sen arjen keskellä, Eeron nauru keinussa, tiedän: tätä on suomalainen perhe tänään.
