Sininen sukkahousu
Taina, voisitko huomenna tuurata minua? Anopilla on syntymäpäivät, pitää käydä onnittelemassa.
Mutta etkö juuri kuukausi sitten käynyt hänen nimipäivillään? Taimi nosti katseensa laatikosta, jossa oli lomakkeita.
Taimi! Älä ala nillittää nyt! Se oli nimipäivä, tämä on syntymäpäivä! Ymmärrätkö, minun pitää vain päästä. Eikö sulle muka ole sama? Eihän sulla ole lapsia, etkä ole naimisissa, yksin vain! Oi… Anteeksi! En tarkoittanut…
Irma löi itseään kevyesti kädellä suulle, mutta myöhäistä katua. Taimi nyökkäsi hiljaisesti, kääntyi pois ja asteli pois lukusalista.
Tuli sanottua rumasti… Irma kohautti olkiaan ja vilkaisi syrjäsilmällä Ailaa.
Ailan kanssa ei piinata. Häntä ei niin vain höynäytetä. Olisi varmasti pistänyt heti vastaan, vaikka onkin kirjastonhoitaja! Aila ajatteli, että kulttuurinenkin ihminen voi pitää puolensa. Taimia hänen mietintänsä lähinnä kauhistuttivat, ja Irma taas nauroi sille vedet silmissä.
Katsopas nyt, Taimi! Kaikki kirjastonhoitajat eivät ole mitään sinisiä sukkia niin kuin sinä! Katso nyt minua tai Ailaa. Näin pitää elää! Mutta sinä? Piipahtelet kirjaston ja kodin väliä, neulot kaulaliinoja, paijaat kissoja… Vanhapiika! Anteeksi että suoraan sanon, mutta kuka sinut muuten saisi oikealle tielle? Miksi olet tuollainen? Oikein kun tarkkaan katsoo, niin olisit kauniskin nainen! Maidosta ja verestä! Mutta eipä sinua meinaa ilman kyyneliä katsoa Mitä sanot, Aila?
Aila tavallisesti sihahti Irmalle ja pisti keskustelulle pisteen.
Nyt riittää, tarvitsetko roolimallia muka? Sinulla on ollut suhteita kuin jollain keräilijällä tyhjiä karkkipapereita! Ja mitä siitä seurasi? Asut Vadinin kanssa milloin se hakkaa sinut, milloin se juoksee muiden perässä. Ja sinä vain kaunis, ja koetat opettaa muille elämää!
Mutta minulla on sentään mies ja lapset! Mitä tuolla Taimilla on? Lisää kissoja? Kohta ne ajavat sen pois kotoa, ja sitten se muuttaa kirjastoon! Taimi, miksi et edes hanki lasta yksin? Sinulla kun ei raha-asiatkaan ihan huonosti ollut, vanhemmat jätti jotain. Voisit kasvattaa lasta vaikka yksin, ei tarvitsisi olla yksin aina.
Tällaisen puheen jälkeen Ainakaan ei enää pidätellyt, ja Irmakin häipyi paikalta, muka muka kiireisiinsä, ja Taimi taas poistui lukusalin takakulmaan, ettei muut näkisi kyyneliä.
Miksi hänen piti saada kaikki lokat niskaansa? Oliko se hänen syynsä, että kaikki meni näin? Ensin sairastui isä, sitten äiti, yli viidentoista vuoden ajan Taimista tuli omaishoitaja, lotrasi päivittäin pyykkiä ja sänkyhoitoa, ei siinä paljon ollut tilaa omalle elämälle ja kuka sellaiseen suostuisi? Eipä ollut Taimilla erityisemmin ketään. Hän katsoi itseään peilistä: ei mikään missi, mutta ei ruma. Tavallinen. Harmaat silmät, kauniit piirteet, paksut letit, jotka hän leikkasi pois äidin menehtymisen jälkeen sai lyhyeksi, koska se oli kätevää.
Muutenkin hän oli tavallisen suomalainen nainen, ei paheita, ei suuria tulevaisuudenkuvia.
Eikä niillä ollut niin väliäkään. Hän katseli ympärilleen, ja pelkäsi sitä, mitä ystävien perheissä tapahtui.
Ota vaikka Irma naimisissa, kyllä, mutta kaikkihan tiesivät pienessä kaupungissa ettei sillä miehellä ollut yksi vaan kaksi perhettä. Irman ja hänen miehensä draamoja käsiteltiin koko kylässä, erottiin ja palattiin yhteen eikä niistä piitattu. Irma ajatteli, että ihmiset juoruavat aina, joten parempi antaa heidän nähdä, mitä oikeasti tapahtuu. Hänellä ei ollut syytä hävetä mitään, olihan hän lain mukaan vaimo.
Taimia Irman asenne ihmetytti. Miksi tuhlata koko elämä riitatouhuihin? Missä itsekunnioitus, missä ylpeys? Kirjat opettivat Taimille toisenlaista elämää, mutta kyllä hän todellisuuden tajusi ylpeillä voi, jos on kartanoita ja perintö, ei silloin kun on kaksi lasta, kirjastonhoitajan palkka ja sairas äiti kannettavana.
Siksi Taimi ei paheksunut Irmaa, vaan yritti ymmärtää. Eikä Irma niin paha ollutkaan: hoitaessaan äitiään Taimi oppi pistämään piikit ja laittamaan tipat. Kun Taimin äiti tarvitsi lisää hoitoa, Irma tuli tekemään kaiken ilman kynnystä. Ja jatkoi käyntejään kolmen kuukauden välein, lääkärin ohjein. Kaikki ilmaiseksi.
Halusitko loukata minua? Irma tuhahti, kun Taimi yritti ojentaa hänelle seteliä käteen uuden piston yhteydessä. Älä nyt höyryä! Olemme naapureita, portaat vaan alas niin olen ovensuussa. Minä teen tämän ilolla, ei tämä ole mitään vaivaa. Rahaa tarjoilet! Häpeäisit.
Taimia hävetti aina niin paljon, että oli pyytää anteeksi ja koetti hyvittää tekemällä edes jotakin: Irmankin lapset ja Irma itse pitivät Taimin neulomista kaulaliinoista ja pipoista. Lapaset, joissa oli punatulkkuja, Irman tytär käytti vain pyhäpäivinä peläten, että ne katoavat.
Ne ovat niin kauniit! Jospa ne kadotan!
Irma itse taas tuumasi hetken ja kehotti Taimia perustamaan nettikaupan.
Tota menee kuin kuumille kiville! Tällä laadulla!
Taimi pohti ehdotusta, muttei uskonut selviytyvänsä isosta myyntimäärästä.
Mä teen vain uniikkeja kappaleita, miten niitä muka ehtisi.
Pyydä talon mummot mukaan. Siinä on kokonainen porukka, voisivat käyttää ajan hyödyksi. Lisätulo eläkeläisille, ja sinulla helpottaa.
Yllättävää kyllä, homma lähti käyntiin. Irman kaupallista silmää ei oltu hyödynnetty perhearjen nostalgisessa taistelussa. Sivu nousi pystyyn ja tilauksia alkoi tulla ei rikkauksia, mutta nyt asunto loppukuusta ei ollut niin tiukka. Naapurirouvillekin tuli pieniä tuloja. Nyt “mummoporukka” istui iltaisin penkillä puikot heiluen, ja Taimi ja Irma suunnittelivat yhdessä uusia “mestariotoksia”.
Kato tätä tästä! Just kuten viimeisen muotiviikon mallistossa, Irma osoitti. Tuo sama kuvio! Vaihdetaan tässä vähän ja tulee ihan oma juttu. Itse pitäisin jo tuollaista hametta.
Taimi tarttui toimeen. Parin viikon päästä Irma pyörähteli uudessa hameessa, ja kaupan sivulle tuli uusi tuotekortti.
Suuria rahoja ei bisneksestä tullut, mutta jotain kuitenkin. Ja Taimista tuntui kuin olisi “business-nainen”. Ei se nyt ihan hyödytöntä ollutkaan.
Aila naureskeli touhuille, mutta joskus auttoi jaeltujen neuvojen ja käsitöiden parissa. Hän teki uskomattoman kaunista nyplättyä pitsiä sen oli mummoltaan oppinut.
Mummo opetti, sanoi että joskus tarvitsee. Ja niinhän se oli oikeassa.
Ailan pitsityöt olivat kaupan kalleinta tavaraa, ja Irma ei koskaan valittanut jos Aila istahti lukusalin ikkunan ääreen nypläys kädessään, vaikka osa omista hommista jäikin.
Ailan mies hävisi kuvioista heti kaksosten syntymän jälkeen. Se “etsiskeli itseään” ja maalaili omiaan, lähti milloin minnekin, selitykseksi antoi vain “etsii fanejaan ja tulevaa mainettaan”. Vanhempien ja naapurien avustuksella Ailan perhe kuitenkin pärjäsi. Lasten kanssa elämä oli työntäyteistä, mutta maaseudun tuki ja lapsenhoito ehkä pelasti paljon.
Taimi mietti välillä, että jos tietäisi saavansa yhtä ihania lapsia kuin Aila, olisi Irman neuvoa noudattanut epäröimättä.
Mutta yksin lasta hankkia, sitä Taimi pelkäsi. Jos hänelle jotain sattuisi, jäisikö lapsi yksin ja päätyisi laitokseen? Vain siksi että äiti oli päättänyt hankkia lapsen yksinäisyyteensä? Ei, ennemmin kissat ja kaulahuivit! Vastuu ei katoa.
Taimi ei tiennyt, että koko “mummoporukka” puuhasi jo salaa hänen miesehdokasta. Mutta pienessä kaupungissa miehistä oli pula, eikä sopivaa löytynyt. Siksi toveripiiri oli vaiti, eikä Irman satunnaiset lipsahdukset kaveripiirin puolesta olleet pahasta.
Yllättäen kuitenkin mies löytyi aivan odottamatta. Ei Irma, ei mummoporukka, ei kukaan keksinyt sellaista käännettä.
Seuraavan aamun tuuriapu Irmalle oli sovittu. Osa töistäkin oli tehty jo illalla, ja Taimin oli tarkoitus päivällä lisätä verkkokauppaan kuvat uusista tuotteista. Yksi niistä oli Ailan suunnittelema ja pitsillä koristama valkoinen häämekko, josta piti tulla kaupan lippulaiva.
Häämekko Upea, Aila! Sinulla on kultaiset kädet!
Sano se pojilleni! Eilen olivat leikata koko helman, kun käänsin selän hetkeksi. Ja niin tarkkaan leikkasivat, että en meinannut edes huomata.
Näkyikö lopulta?
Ei. Vaihdoin koko kuvion, yö meni, mutta ähäkutti, nyt on täydellinen.
Tuota mekkoa Taimi mietti markkinointitekstiin koko kotimatkan. Portaissa hän yhtäkkiä pysähtyi kaikki ajatukset hääpuvusta katosivat.
Auttakaa…
Huuto oli heikko, talon tavallisessa illan äänimaisemassa melkein häipyi. Jossain juhlittiin, joku riiteli, poikajoukko juoksi portaita pitkin.
Auttakaa…
Epäilystä ei enää ollut, joku tarvitsi apua.
Talo oli vanha, ja suuri osa asukkaista oli eläkeläisiä. Osa oli ilman sukulaisia juuri nämä vanhukset olivat auttaneet Taimia hänen vanhempiensa hoidossa ja myöhemmin Taimia omissa pulmissaan.
Yksi tällaisista oli Sirkka Peltola.
Aiemmin Sirkka oli ollut Taimin äidin ystävä, opetti matematiikkaa, ja vastasi aina Taimille rehellisesti.
Terveys? Voi hyvä tyttö, sitä ei ole ollut aikoihin. Elossa ollaan, ja se on pääasia! Kerro ennemmin mitä sulle kuuluu?
Taimi hänelle joskus avasi sydäntään enemmän kuin muille ja aina tuli järkeviä neuvoja.
Elä, Taimi, niin kuin sinusta tuntuu. Älä välitä muiden mielipiteistä. Kenelläkään ei ole oikeutta määrätä sinun elämästäsi. Miksi yrittäisit elää jonkun muun mittojen mukaan? Jos meet naimisiin, koska “pitää”, kenelle se on hyväksi? Jos hankit lapsen “koska kuuluu”, oletko itse onnellinen? Minäpä näitä aikoinaan näin koulussa lapsia, joiden vanhemmat elivät vain velvollisuudesta… siinä ei kenenkään elämä parane.
Nämä keskustelut lohduttivat Taimia. Ehkä hän ei ollutkaan niin vääränlainen.
Sirkka Peltola oli ollut naimisissa lähes viisikymmentä vuotta, asettunut eläkepäivilleen siihen kaupunkiin, jossa Taimin vanhemmatkin asuivat. Lapsia ei koskaan tullut, mutta Sirkka eli oppilaidensa kautta ja nämä muistivat hymyssä suin.
Omat lapset! Sirkka totesi ylpeänä jokaisesta yhteydenotosta.
Muutama vuosi sitten Sirkka jäi leskeksi, eikä päässyt surustaan helposti yli. Taimi huolehti hänen pärjäämisestään ja toi kerran Sirkan luo löytökissanpennun.
Tämän minäkin löysin kadulta, yksin. Mitäs sanot, Sirkka?
Kissanpentu jäi Sirkan luokse, ja Taimi ajatteli itsekseni että se pikkuinen ehkä pelasti Sirkan mielen. “Boris”, kuten Sirkka kissan nimesi, kaipasi joka aamu tuoretta kalaa. Eipä siinä ehtinyt masentua.
Niinpä he asuivat: vanha nainen ja kissa. Hyvin pärjäsivät apua Sirkka pyysi vain äärimmäisessä hädässä.
Nyt avunhuuto kuului juuri hänen asunnostaan.
Hetkeäkään miettimättä Taimi syöksyi portaita alas, koputti ripeästi taloyhtiön puheenjohtajan Marja-Liisan ovelle.
Marja-Liisa! Hätätila!
Marja-Liisa tiesi, ettei vieraaseen asuntoon mennä omin luvin, mutta tällä kertaa eivät odottaneet pelastajia sen kauempaa.
Jos menevät nyt tästä vankilaan viemään vanhoja mummoja, niin menkööt.
Sirkan vara-avaimet olivat Marja-Liisalla varmuuden vuoksi, kuten monen vanhan naapurinkin.
Ovi avautui, ja Taimi säikähti muiden paikalle tulleiden kanssa.
Sirkka makasi kylpyhuoneen lattialla lyönyt päänsä ja jalka pahasti vääntynyt. Kauan oli ollut yksin. Huuto kantoi vain ohuen seinän läpi, ja vain Taimi kuuli.
Taimi ei epäröinyt: hoiti Sirkan, järjesti ambulanssin, ja myöhemmin kävi sairaalassa ja hoiti Sirkan kotona. Sitten hänen kävi sääli rampata edes takaisin, ja otti Sirkan omaan kotiinsa. Hoitoa vaativa osuus oli tuttu Taimille Irmakin hoiti tiput, kunnon kädenojennuksella.
Nostetaan teidät jaloille, se on selvä! Täällä ei sairastella!
Aluksi Sirkka vastusti “huolentekoaan”, mutta näki, ettei Taimi toiminut velvollisuudesta, vaan sydämestä.
Taimi, sinunlaisiasi ei monelta löydy! Missä ne enkelit oikein luuraavat? Vai oletko sellainen itsekin?
Hitaasti mutta varmasti Sirkka toipui, ja Taimi sai iloisemman kodin: Sirkan seurassa naurettiin, kissat järjestelivät valtataisteluaan, Boris valitti, kun Taimin löydöt eivät suostuneet hänen johtoonsa.
No älä nyt, Boris! Maailma muuttuu, haremit ovat historiaa.
Boris nyrpisti nenäänsä, mutta asettui tyytyväisenä emäntänsä viereen.
Taimin elämä, joka oli totuttu rauhalliseen rytmiin, sai yhtäkkiä uutta vauhtia, ja kaikki vanhat suunnitelmat unohtuivat. Kaikki alkoi vielä sillä, että joku soitti eräänä iltana ovikelloa.
Irmakko se siellä? Taimi mietti painaen elokuvan pauseen, ja meni avaamaan.
Oven takana seisoi mies. Parrakas, vähän juro, päällään nahkaliivi ja kuluneet farkut ei sellainen, joita Taimi oli tottunut kaupungissa näkemään.
Ketä etsit?
Hei! Asuuko Sirkka täällä nyt?
Mitä asiaa?
Haluan tavata.
Vielä Taimi epäröi, mutta Sirkasta lähti jo boris-myrsky, ja hetkeä myöhemmin kissa kehräsi miehen jaloissa.
Boris! Terve!
Iso koura veti kissan syliinsä ja miehen olemus muuttui hetkessä: jurosta ukosta tuli lämmin ihminen. Taimi avasi oven.
Tervetuloa.
Sirkka näki tulijan ja ilahtui.
Seppo! Rakas poika! Mihin sinä päädyit?
Kaveria lähdin moikkaamaan Turkuun kokoontuminen motoristiporukalla. Ajattelin poiketa tänne, kun soitto on jäänyt vähälle.
Ei ole ollut helppo soittaa… Mutta tässä on Taimi, minun enkelini ja paras nainen, jonka tunnen! Uskot vaan.
Kummallista kyllä Seppo punastui ja laski katseensa.
Hauska tutustua…
Sirkka, joka tunsi entisen oppilaansa läpikotaisin, järjesti tilaisuuden, että Taimilla ja Sepolla oli aikaa tutustua kunnolla.
Seppo lähti vasta kahden päivän kuluttua, mutta reissasi pian takaisin. Ja niin Taimi huomasi olevansa morsian.
Seppo, mehän emme juuri tunne toisiamme Onkohan tämä nyt viisasta? Taimi katsoi miestä ja ihmetteli, miten näin olisi voinut käydä.
Kelle meidän tässä pitäisi selittää mitään, Taimi? Olemme aikuisia.
Irma ja Aila, joille Taimi kertoi uutisen, huokaisivat ääneen mutta nyt eivät sanoneet mitään pahaa.
Taimi, et… en viitsi kysyä, rakastatko sinä sitä. Eihän tässä enää olla nuoria ja hupsuja. Mutta hyvä mieskö on?
Missä muka en olisi nuori? Taimi nauroi, eikä Irma osannut enää tuomita. Vielä eilen Taimi oli hiiri, nyt hohti valo aina silmissä.
Huu, menin töksäyttämään jotain, anna anteeksi Taimi! Ole onnellinen! Aila, hääpuku pitääkin poistaa myynnistä!
Poistin jo, Aila virnisti. Ei siitä enää huolta.
Sellaista häitä ei ollut ennen kaupungissa nähty: motoristisaattue ajoi kadulla. Ikkunoista kurkoteltiin.
Kenen bileet nämä on?
Se Taimi, kirjastonhoitaja menee naimisiin.
No jo on! Onnea hänelle, hyvä ihminen!
Kolme vuotta myöhemmin Seppo poimi Sirkan autosta Sirkka työnsi hänet pois.
Minä pärjään! Käy sinä hakemassa poikaa! Seppo!
Taimi suoristi uutta Ailan ompelemaa mekkoa, näpräsi kampauksen ja komensi kuvaajaa:
Kaikki mukaan! Kaikki pitää olla kuvassa!
Tälläkin kuvalla oli paikka: siinä olivat Seppo ja poika, Irma ja Aila perheineen, koko mummoporukka Marja-Liisan johdolla.
Hyvien ihmisten pitää kuulua samaan kuvaan, sillä elämä on kevyempi, kun sitä jaetaan. Jokainen ansaitsee ympärilleen välittäviä ihmisiä ja joskus, yksin olemisen sijaan, pienillä teoilla syntyy kokonainen perhe.
