Ari asteli keittiöön sellaisella harvinaisen juhlallisella olemuksella, etteivät Aleksanteri Suurenkaan sotaretkien päättävät hetket olisi olleet vaikuttavampia. Todellisuudessa hän oli vain käynyt ostamassa ruisleipää ja maitotölkin. Uuden, viikon vanhan väliaikaisen apulaisjohtajapestinsä ansiosta mieheni ei enää kulkenut hän marssi.
Sanni, hän sanoi, silmäillen uunilohtani kuin tarkastaja konsanaan.
Tänään olen väsynyt. On täytynyt tehdä strategisia päätöksiä. Sovitaan siis näin: kotona on rauha ja täysi hyväksyntä. En halua väittelyä, haluan sinun vain myötäilevän. Aivoni tarvitsevat lepoa vastustavalta ympäristöltä.
Jäin haarukka kädessäni hiljaa paikoilleni. Vetona tämä oli yllättävän rehti suoraan viileää uutta ajattelua! Ottaen huomioon, että asuimme minun asunnossani, eikä Ari-poloinen johtajankorotuksineen juuri katsonut inflaation suuntaankaan, Arin vaatimus oli kuin jos hamsteri vaatisi kissalta oman sängyn.
Haluatko että olen kaikuna? kysyin, ja tunsin sisälläni kollegoideni ihaileman ja anoppini pelkäämän määrätietoisen, ylvästelevän otteen heräävän.
Haluan että tunnustat arvovaltani, Ari julisti vakaasti, oikoen päälleen pukenutta kravattiaan, jonka oli pukeutunut iltaa varten. Mies on suunta, nainen ympäristö. Älä vääristä suuntaani, Sanni.
Katsoin häntä. Silmissään paloi pyhä, kirkas varmuus juuri se, millä ihmiset yleensä päättävät juosta Mannerheimintien yli punaisilla valoilla.
Selvä, kulta, hymyilin leikatessani lohta. Ei väittelyä. Vain myötäilyä.
Siitä alkoi lempileikkini: “Varo toiveitasi, ne voivat toteutua pilkuntarkasti”.
Ensimmäinen näytös kansallistanssia alkoi lauantaina. Ari oli lähdössä firman virkistysretkelle tapahtuma, jonka hän kutsui “johtajien huippukokoukseksi”, mutta minä “toimiston sorsien makkaranpaistoreissuksi”.
Hän pyöri peilin edessä uusissa housuissaan, jotka oli ostanut ilman neuvojani. Housut olivat hänen mielestään muodikasta sinappista väriä, mutta istuivat kuin kengurunpoikasen aikomassa synnyttää. Lantion kohdalla roikkui tyhjää, mutta pohkeet olivat niin tiukassa, että muistuttivat makkaraa kelmun sisällä.
No, miltä näyttää? hän kysyi, rinta röyhistyksissä. Johtaja-ainesta, eikö vain?
Tavallisesti vinkkaisin hienovaraisesti, että niissä housuissa hänen statuksensa muistuttaisi sirkuspellen statusta. Mutta olin luvannut olla väittelemättä.
Aivan ehdottomasti, Ari, nyökkäsin jatkaen kirjan lukemista. Erittäin rohkea valinta. Kaikki ymmärtävät heti, kuka täällä on alfauros. Väri ja malli…huutavat omaperäisyyttäsi.
Ari loisti onnesta.
Näetkö nyt! hän julisti. Ennen olisit alkanut nalkuttaa. Opit sentään!
Hän lähti, ylpeä kuin riikinkukko. Palasi illalla punaisena ja jostain syystä kollegan farkuissa. Oli käynyt ilmi, että “Menestyksen köydenveto” -kilpailussa sinappihousut ratkesivat saumana sellaisella räsähdyksellä, että toivo repeytyi.
Miksi et sanonut, että ne ovat minulle pienet… tärkeistä paikoista?! hän huusi heittäessään housun raadot nurkkaan.
Kulta, sinä sanoit, että ne korostavat asemaasi. Minä en väitellyt. Taitaa vain olla niin, että asemasi oli liian suuri tuolle kankaalle.
Sitten alkoi varsinainen sota, kun raskaampaa kalustoa vyöryi paikalle Anja, “vektorin” äiti. Hän saapui tarkastukselle, ja Ari, hurmioituneena myöntyväisyydestäni, luuli voivansa kaiken.
Istuttiin pöytään. Anja, kampaukseltaan “villakoira” ja katseeltaan syyttäjä, skannasi olohuonettani.
Kuules Sanni, sinun verhosi ovat aika synkät, hän totesi syöden piirakkaani. Ja pölyä on verhotangollakin. Hyvä emäntä ei anna pölyn laskeutua; pöly pelkää hyvää emäntää! Arille pitää olla kodikkuutta, mutta teillä on kuin konttori.
Ari säesti:
Joo Sanni, äiti on oikeassa. Teet liikaa töitä, kotona näkyy laiminlyöntiä. Voisit harkita osa-aikaisuutta. Rahaa riittää, kun minulla on johtajan palkka.
Siinä oli naurussa pitelemistä. Hänen “johtajalisänsä” tuskin kattasi kuin omat bensat ja lunchsetelit. Mutta muistin: minä en väittele.
Olette aivan oikeassa, Anja, myöntelin. Ja niin sinäkin, Ari. Liikaa keskityn uraani. Verhot, kodin kasvot.
No niin! Anja iloitsi. Terävöidyt silmissä!
Siksi, jatkoin, ajattelin irtisanoa siivousavun.
Hiljaisuus leijui. Anja lakkasi pureskelemasta.
Minkä siivouksen? Ari kurtisti kulmiaan.
No, sen naisen, joka käy pari kertaa viikossa siivoamassa meille, kun olemme töissä. Sähän sanoit, että täytyy säästää, jotta vastaa isännän mainetta. Ja äiti muistutti, että kodikkuus tulee emännän käsin. Olen samaa mieltä. Irtisanon avun. Alan siivota itse. Viikonloppuisin.
Entäs arkena? Ari kysyi varovasti.
Arkena, kultaseni, saamme nauttia entropian kauneudesta. Et sinä halua, että uuvutan itseni työpäivän jälkeen?
Seuraavat kaksi viikkoa olivat Arille karun arjen realismia. Saavuin töistä, hymyilin, kävin lukemaan. Astiat kasautuivat. Pöly, jonka siivoojakeiju oli aiemmin tuhonnut, makasi ylpeänä pinnoilla kuin lumipeite Lapin talvessa. Arin paidat, ennen moitteettoman sileitä, riippuivat nyt surulllisesti ryppyisinä haamuina.
Sanni, mulla ei ole yhtään puhdasta paitaa! hän huusi tiistaiaamuna.
Tiedän, rakas. Mutta eilisilta meni verhokuvastoja selaillessa, kuten äitisi neuvoi. Silittämiseen voimat eivät riittäneet. Mutta olet johtaja, voit delegoida silittämisen vaikka itsellesi.
Ari tarttui silitysrautaan, poltti sormiinsa, poltti reiän paitaan, kirosi hiljaa ja veti ylleen villapaidan. Näytti mieheltä, joka yritti voittaa järjestelmän mutta järjestelmä oli panssaroitu.
Lopullinen huipennus koitti, kun Ari keksi järjestää “liikeillallisen” kotonamme. Vieraina oli itse Lauri Väinö, oikea osastopäällikkö jonka paikkaa Ari tilapäisesti paikasi, sekä pari muuta tärkeää kollegaa.
Sanni, tämä on minun hetkeni, Ari hypisteli keittiössä. Pitää näyttää, että minulla on vankka kotirintama päämies, jota arvostetaan. Pöydän pitää olla runsas mutta perinteinen. Ei niitä sun susheja. Miehet arvostaa lihaa. Ja älä sotkeudu miesten puheisiin. Tuo vain tarjottavaa, hymyile ja pysy hiljaa. Kellään ei ole kiinnostusta logistiikkamielipiteillesi. Ymmärrätkö?
Ymmärrän, vastasin kilttinä. Runsasta, perinteistä, hiljaisuutta.
Ja jotain naisellista päälle.
Totta kai, kulta.
Illalliselle valmistin parhaani mukaan. Puin päälle räikeän kotitakin röyhelöillä Anjan antama lahja, säästetty naamiaisia varten. Päässä kampaus, joka oli puoliksi linnunpesä ja puoliksi babylonialainen torni.
Tarjoilin kaupan “hyytelökalaa” (värähteli kuin Ari pomonsa edessä), vuoren keitettyjä perunoita ja jättiläiskokoisen, lihakasta possun potkaa, joka näytti kuin possu olisi kuollut kolesterolin aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Ei mitään hienostelua. Ei lautasliinarenkaita. “Perinteisesti”, kuten pyydettiin.
Vieraiden astuessa sisään Lauri Väinö katseli kotitakkiani hetken, mutta ei sanonut mitään. Ari punastui niin, että suli tapettiin.
Tulkaapa pöytään, hyvät vieraat! julistin pirtin emännän äänellä.
Illallinen alkoi. Ari puhui jotain “virtausten optimoinnista henkilötuntien uudelleenjakojen kautta”, sanoilla joiden merkitykset olivat hänelle yhtä hämäriä kuin metsänpeitto.
Ari, anteeksi, puuttui Lauri lempeästi, mutta jos teemme noin, menetämme sopimuksen kiinalaisten kanssa. Sanni, mitä mieltä olet, kun olet ‘Finvestin’ huippuanalyytikko?
Totuuden hetki. Ari jännittyi, silmät sinkoilivat viestejä: “Ole hiljaa!”
Hymyilin ja katsahdin häneen uskollisesti.
Voi Lauri, enhän minä mistään tiedä! heilautin rannetta rannekorut kilisten. Meillä hoitaa kaiken älyllisen Ari. Hän on se suunta, minä vain tausta. Minun osani on keittää perunaa ja kuunnella miestä. Ari kieltää syventymästä monimutkaisiin asioihin, sanoo että naisella iho huononee jos stressaa liikaa.
Lauri haukkasi perunaa väärään kurkkuun. Kollegat vaihtoivat katseita.
Ari kalpeni, hiki nousi otsalle.
Totta se on, jatkoin hyvässä vauhdissa. Ari sanoo päätöstensä tuovan miljoonaluokan voittoja. Missäpä minä ja raporttini! Hei Ari, kerro Laurille miten ehdotit että siirrytään… mikäs se oli… “Excel pilvessä”?
Se oli ratkaiseva isku. Excel-idea oli Arin kaikkien aikojen pohjanoteeraus, jolle koko osasto nauroi mutta kotona hän esitti keksijää.
Ari? Lauri riisui silmälasit ja katsoi miestäni kuin harvinaista, mutta hyödytöntä kovakuoriaista. Tarjositko tosissasi sitä vaihtoehtoa?
No, se oli vain hypoteesi… Ari änkytti. Mutta kasvonsa valuivat kohti hyytelökalaa. Sanni taisi ymmärtää väärin…
Miten niin, kultaseni? ihmettelin. Selitit eilen tunnin, että pomot on fossiileja ja sinä visionääri. En minä väitellyt, myöntelin kaiken.
Ari säpsähti niin, että kaatoi kastikekulhon, ja rasvainen liemi alkoi vaeltaa kohti hänen housujaan. Hän näytti Titanicin kapteenilta, joka oli omin käsin ajanut laivan karille.
Vieraat poistuivat pian, kiireisiin vedoten. Lauri kätteli lähtiessään ja sanoi:
Sanni, jos kyllästyt perunan keittoon, minun tiimissä olisi vapaa strategian apulaisjohtajien paikka. Sinulla selvästi on lahjoja panna asiat kohdilleen.
Kun ovi meni kiinni, Ari kääntyi minuun väristen.
Sinä… Sinä tuhosit minut! Tahallasi! Nolostutit minut täysin!
Minäkö? ihmettelin riisuessani takkia. Olin koko illan juuri niin kuin sinä pyysit. En väitellyt. Pidin ajatukseni ominani. Loihdin taustan. Jos kuvassasi näytti typerältä, se ei ehkä ollut taustan vika.
Hän avasi suunsa ärhentelyyn, mutta nostin käteni.
Nyt, rakas, kuuntele vuorostasi minuakin. Ja älä väittele pääni kaipaa lepoa hölmöydeltäsi. Tavarasi ovat pakattu. Matkalaukku odottaa eteisessä. “Vektorisi” suuntaa nyt äitisi asuntoon Ruoholahteen. Siellä verhot ovat oikean malliset eikä kukaan väittele kanssasi.
Et kehtaa… Olen mies!
Olit mies niin kauan kun olit kumppani. Kun päätit olla herrana, unohdit että valtaistuimesi seisoi minun omistamassani asunnossa.
Katselin ikkunasta, kun hän lastasi laukun taksiin. En tuntenut surua. Olo oli kevyt. Asunnossa tuoksui vapaus ja hieman paisti, mutta siitä pääsi tuulettamalla.
Muistakaa, tytöt: älkää koskaan väitelkö miehen kanssa, joka pitää itseään teitä viisaampana. Astukaa vain syrjään ja antaakaa hänen törmätä täyttä vauhtia todellisuuteen. Kuningaskruunun kolaus lattiaan on parasta musiikkia naisen korville.
