Haikara, joka kerran suostui heittämään minut vanhempieni kotiin, osoittautui karmivan kierosilmäiseksi. Pudotti minut orpokodin pihalla, höyhenet pystyssä kuin kynitty kana! Ja siitähän kaikki alkoi mennä vinoon.
Nelikymppisenä kuitenkin onnistuin lopulta raivaamaan itseni ylös siitä kuopasta, johon tuo pöllähtänyt siivekäs minut pudotti. Rakensin talon, naimisiin menin, autonkin hankin, tosin käytetyn. Jäljellä oli enää istuttaa jotain ja kasvattaa joku. Yhdestä kyllä pystymme Seljan kanssa huolehtimaan. Toista ei koskaan edes suunniteltu.
Juuri istuttamisesta, kasvamisesta ja kalsean sateisesta aamusta mietin, kun valmistin kahvia keittiössä. Vanhat, kulahtaneet alushousut lepattivat hieman ovenraosta syntyvässä vedossa. Ne alkkarit hommasin muuten kauan ennen kuin perhettä edes oli, siinäpä elämän pieni ironia.
Joku koputti partsin lasiin. Lapsiporukka varmaan taas kivittää puluja maailmalle. Eikö täällä voi kukaan yksi haikara ojentaa näitä vekaroita.
Koputus toistui, sitten kolmas kerta. Kuka siellä muka? Kolmannessa kerroksessa kun ollaan.
Raotin verhoa. Parvekkeen kaiteella könötti tuttu kierosilmäinen haikara lapsuuden tarinoista.
Häivy siitä, riiviö, karjaisin säikähtäneenä. Voileipäni teki tyylipuhtaan voltin lattialle.
Anteeksi Petteri, oikeasti, sori, mokasin silloin, haikara tunki ohuen päänsä ovenraosta, purase vaikka oikeasta siivestä, se on tukevampi.
Lähde tiehes, ärähdin itsekin, koetin tuupata pitkän kaulan takaisin ulos. Otin siitä kaksin käsin kiinni.
Petteri, älä nyt hermostu, haikara rykäisi, kuuntele nyt kuitenkin, mitä sanon.
Osaatko vielä puhuakin, vai? Vedän kohta solmuun tuon niskan, paholainen.
O-on ihan hyvissä asioissa liikenteessä.
Turhaan viivytit, nokkaeläin.
Ovikello pirahti sinnikkäästi. Selja tuli.
Mars ulos, ärähdin haikaralle ja sain vihdoin tungettua sen takaisin parvekkeelle. Ole pois, kun palaan.
Automaatilla kiiruhdin ovelle.
Anteeksi Petteri, haikara yritti vielä huudella tuuletusikkunasta, ihan todella anteeksi. Mä korjasin kaiken.
Selja syöksyi sisään, märkä ja onnensa kukkuloilla. Hiukset liimautuivat poskiin ja silmissä paloi valo. Tapasikohan sekin äsken haikaran?
En ehtinyt sanaakaan sanoa, kun Selja jo heitti sateenvarjon nurkkaan ja hyppäsi kaulaani.
Neljä! Neljä meille tulee! kiljui koko asuntoon.
Mitä neljä? tuijotin epätietoisena.
Meille tulee neloset! Neljä pikkuista pörröpää! Selja ei saanut innoltaan henkeä.
Yhtäkkiä kaikki haikaran puheet ja neloset yhdistyivät päässäni. Syöksyin parvekkeelle. Kierosilmäinen haikara oli juuri ponkaisemassa ilmaan. Yritin napata sitä pyrstöstä.
En ehtinyt.
Seis, mokoma otus! huusin sen perään. Stoppaa, nokka!
Hoidettu! kuului ylhäältä.
Käännyin. Selja seisoi takanani ja itki onnesta.
Sen siitä oppii, että joskus jopa kierosilmäinen haikara voi järjestää elämän parempaan suuntaan ja että yllätykset todella harvemmin tulevat odotetusta suunnasta.
