Siis kuuntele, nyt tulee semmonen juttu että sais melkein kahvit läikkyä sylistä. Olin tossa Helsingin Aleksanterinkadulla, tiedäthän, siellä missä on ne kaikki kalliit liikkeet ja ihmisiä enemmän kuin hyttysiä juhannuksena. Kaikilla kiiltävät kengät ja design-laukut, eikä kukaan muka huomaa muuta kuin omaa naamaansa ikkunoista.
No, siinä kadun varressa oli parkissa musta uusi S-mallin Mersu, sellainen joka maksaa vähintään sata tuhatta euroa tai no, täällä Suomessa se olisi varmaan helposti 120 000 euroa. Auton omistaja, semmoinen äijä, Arto Nieminen nimeltään, seisoi sen vieressä puhumassa kännykkään niin kovaan ääneen että varmaan puolet Espoosta kuuli.
Ja sit yhtäkkiä just kun kaikki oli niin siloiteltua ja hienoa, yksi pieni poika, korkeintaan viisivuotias ja reppanassa kuravaatteessa, paineli paikalle kantaen yli-isoa ämpäriä, ja heitti kunnon likavesisatsin suoraan Mersun päälle. Siis kura lensi joka suuntaan, autot olivat kuin savoteollisuuden jälkeen. Ihmiset ympärillä vaan haukkoivat henkeään ja kännykät ilmestyivät salamana kuvaamaan tätä sirkusta.
Arto kääntyi täydessä raivossa, naama punaisena kuin pakkasella: MITÄ SÄ TEIT? se huusi. Se pikku poika seisoi aivan hiljaa, sydän kurkussa, mutta katse ei kertaakaan laskenut. Ala-huuli vaan värisi siinä kuratakin kauluksen päällä. Sitten se sanoi yhden lauseen, joka oikeasti pysäytti koko kadun: Sä parkkeerasit mun äidin päälle.
Koko Aleksanterinkatu meni ihan hiljaiseksi. Tuntui, että ihan liikenteenkin melu vaimeni samassa hetkessä. Arto katsoi poikaa kuin ei olisi ymmärtänyt sanaakaan: mitä?
Poika osoitti jalkakäytävälle. Kaikki kamerat kääntyi alas. Auton eturenkaan alla oli tuoreita kukkia murskaantuneena asfalttiin, ja naisten käsilaukku oli jumissa renkaan alla, toinen hihna revenneenä. Porukka ympärillä alkoi sorista. Arto veti henkeä ja otti askeleen taaksepäin, kalpeni ihan näkyvästi. En mä nähnyt se aloitti.
Pojan ääni värisi, mutta hän jatkoi: Mun äiti myi siinä kukkia. Silloin Artossa tapahtui jotain, koko habitus laski. Se kyykistyi renkaan viereen ja alkoi varovasti irrottaa kukkakimppua, joka oli litistynyt siinä maassa. Sitten se huomasi rannekorun jumissa melkein renkaan vieressä. Käsi jähmettyi. Arto nosti korun hitaan hitaasti ilmaan, tuijotti sitä kuin olisi nähnyt kummituksen. Koko kadulta katosi värit. Ei Marjatta? se kuiskasi aivan hiljaa.
Poika tuijotti miestä, kyyneleet nousi silmiin: Tiedätkö sä mun äidin? Eikä Arto ehtinyt vastata, kun Mersun takapenkiltä kuului hiukan heikko naisen ääni: Eero? Molemmat, sekä poika että Arto, kääntyivät yhtä aikaa katsomaan, ja koko Aleksanterinkatu taisi lopettaa hengittämisen.
