Meillä Ainon kanssa yhteistä elämää kertyi kaksitoista vuotta. Sinä aikana emme ottaneet asuntolainaa, mutta meillä oli auto, kummallakin vakituinen työ Helsingissä ja viidesluokkalainen poika, Eero. Ulospäin näyttäydyimme moitteettomana perheenä siistejä, tasapainoisia, ilman isoja riitoja. Uskoin vilpittömästi, että perheonni rakentuu yksinkertaisten asioiden varaan: lämmin päivällinen arjen päätteeksi, silitetyt paidat, järjestys kaapeissa ja pakolliset vierailut hänen vanhempiensa luona joka viikonloppu. Kuvittelin, että miehen tärkein rooli on olla luotettava tukipilari. Ainoalla oli kuitenkin asiasta omat ajatuksensa, joista en ollut aiemmin tietoinen.
Sinä iltana Aino tuli kotiin hermostuneena. Hän ei halunnut ruokaa, vaan käveli rauhattomana huoneesta toiseen, siirteli tavaroita pöydältä kaappiin kuin etsien jotakin. Lopulta hän istahti minua vastapäätä ja sanoi, katsomatta silmiin:
Jarkko, minä olen väsynyt. Koti, työ, Eeron kokeet, sun dokumentit illalla… Kaikki on yhtä ja samaa. Olen kolmekymmentäyhdeksän ja elän kuin mummo.
Jäin hämmentyneenä seisomaan keittiöpyyhe kädessä.
Mitä tarkoitat? Mikä sinua häiritsee?
Kyllästyttää tämä ennakoitavuus, hän sanoi. Haluan vähän elämää, hiljaisuutta, ja ymmärtää kuka olen tämän kaiken keskellä. Haluaisin elää hetken itsekseni.
Haluatko siis eron? kysyin hiljaa.
En minä eropäätöstä tee. Haluan tauon. Muutan kuukaudeksi Sannin kämpille hän kun on Ruotsissa työmatkalla. Tarvitsen pientä irtiottoa. Syön mikropuuroa, nukun kuin huvittaa ja pelailen pleikkaa yöhön. Anna minun olla äläkä painosta, muuten lähden lopullisesti.
Seuraavana päivänä hän pakkasi urheilukassillisen tavaroitaan ja lähti. Lähtiessä suikkasi nopeasti poskelle, lupasi käydä viikonloppuisin Eeron takia. Ensimmäinen viikko oli yhtä ahdistusta. Itkin yöllä, kelasin keskustelua päässäni, etsin itsestäni vikoja. Tunsin olevani tylsä, lihonut, kadottanut mielenkiinnon. Olin puhelimen äärellä odottamassa, että hän soittaisi. Ja soittikin, muttei usein. Äänessä oli innostusta hän kertoi käyneensä kavereiden kanssa baarissa, nukkuneensa kuin tukki puolille päivin.
Koita pärjäillä, hän totesi hyväntuulisesti. Tee itsellesi hyvää. En tiedä vielä, haluanko palata; tarvitsen aikaa.
Toisella viikolla huomasin hassuja muutoksia. Pyykkikori ei enää täyttynyt päivässä, kuten ennen. Pesin lähes joka ilta, koska Aino vaihtoi vaatteet jatkuvasti. Nyt pesukone lepäsi rauhassa. Ruokaa ei mennyt samaa tahtia keitin ison satsin lohikeittoa ja se riitti meille Eeron kanssa kolmeksi päiväksi. Ei enää tuntikausien kokkausta iltaisin, miettimistä, mitä keksisi lautaselle. Koti pysyi siistinä. Ei sukkia lattialla, ei leivänmuruja sohvalla, eikä televisio huutanut kun kaipasin rauhaa. Iltaisin, kun Eero oli nukkumassa, saatoin rauhassa kaataa itselleni iltateetä, katsoa vanhan kotimaisen elokuvan ja nauttia hiljaisuudesta. Kukaan ei mörähtänyt, vaatinut huomiota, eikä kommentoinut kampaustani.
Kolmannen viikon loppuun mennessä tajusin, etten enää kaivannut Ainoa. Oikeastaan tunsin helpotusta. Ajatus hänen paluustaan alkoi ahdistaa: kaikki jatkuisi kuten ennenkin, tila täyttyisi taas hänen vaatimuksistaan ja arjen narinasta, jota hän itse ruokki passiivisuudellaan. Silloin ymmärsin, ettei väsymys syntynyt parisuhteestamme vaan hänen omasta tyhjyydestään, johon olin vuosikaudet tuhlannut voimiani vakauden ja huolenpidon muodossa. Nyt, kun lopetin, hengitin vapaammin.
Perjantaina illalla puhelin soi.
Moi Jarkko! hän iloitsi. Mä ajattelin tulla viikonlopuksi kotiin. Teki mieli sun lohikeittoa. Sitten lähden taas, mietin vielä asioita.
Hän aikoi tehdä minusta takuutahon itselleen: kun siltä tuntuu, kotiruoka ja lämpö odottavat, mutta muuten sai ottaa etäisyyttä ja elää vapaana.
En Aino, älä tule.
Miksi et?
Olen tehnyt päätöksen.
Lauantaina heräsin aikaisin. Kaivoin komerosta isot ruutukassit ja aloin pakata hänen tavaroitaan: talvitakit, saappaat, työkalut, virvelit, jopa hänen rakkaan kahvikuppinsa. Kävin kaiken rauhallisesti läpi ilman draamaa. Tilasin pakutaksin, lähetin kassit Sannin osoitteeseen. Kun kuski soitti: tavarat jätetty oven taakse, nappasin puhelimen ja kirjoitin viestin:
Aino, sinä kaipasit vapautta. Kunnioitan toivettasi. Tavarasi ovat Sannin oven takana. Ei enää viikonloppuvierailuja, enkä odota takaisin myöhemminkään. Huomasin, että viihdyn mainiosti yksinkin. Hyvästi.
Sen jälkeen hän soitti lähes tauotta viikon. Kyttäsi rapun edessä, yritti neuvotella, väitti kaiken olleen väärinymmärrystä, hetken mielijohdetta, vitsiäkin. Mutta ovea en avannut. Olin nähnyt, mitä elämä voisi olla ilman jatkuvaa tunnepainetta tasaista ja rauhallista eloa ilman aikuisen oikkuja. En enää palaisi mukava-puoliso -rooliin.
Hänen lähtönsä yksin miettimään ei ollut itsensä etsimistä vaan painostuskeino. Tällainen ratkaisu lisää omaa arvoa, herättää pelkoa menetyksestä ja rohkaisee kumppania sietämään mitä vain. Hän uskoi, että jäisin odottamaan ja pyytäisin palaamaan. Mutta hän unohti, että arki, josta hän valitti, pyöri lähes kokonaan minun varassani. Hänen lähtönsä ei romahduttanut elämääni, vaan teki siitä yllättäen helpompaa.
En suostunut epämääräiseen rooliin väliaikaisesti. Kun pakkasin hänen tavaransa, muutin hänen tauon loppulliseksi päätökseksi. Avioliitto ei ole hotelli, jonne voi poiketa milloin huvittaa. Ota vastuu tai pysy matkoillasi. Päätin ottaa tilanteen haltuuni ja jätin tämän suhteen taakseni ilman draamaa ja nöyryytystä.
Tämä kokemus opetti minulle, että on tärkeää pitää kiinni omasta arvostaan joskus parhaat ratkaisut syntyvät, kun uskaltaa päästää irti ja ottaa tilan haltuun itselleen.
