Urallani opettajana sattui kerran tällainen tapaus. Ryhmässäni kävi poika nimeltä Veeti. Veeti syntyi monien sairauksien kanssa: kehitysviivästymä, sydänongelmia, ja kaiken lisäksi huulihalkio sekä suulakihalkio. Neljään ikävuoteen asti oli täysin epäselvää, mitä hän puhui, mutta kuuden vuoden iässä, useiden asiantuntijoiden kanssa tehtyjen harjoitusten jälkeen, puheesta alkoi jo saada selvää. Kyllähän hän vieläkin puhui nenästi ja kurkkusävyillä, mutta osasi jo ilmaista itseään ymmärrettävästi.
Silloin lähestyi jo naistenpäivä ja edessä oli viimeinen, päättävä vuosi päiväkodissa. Päätimme antaa yhden runonpätkän Veetille; annettaisiin hänenkin esittää jotakin, vaikka hän jännitti puhettaan ja huuliaan, joissa oli arpi. Tiesimme, että se olisi iso riski ja aiheuttaisi pojalle stressiä, mutta eihän kasva ihmiseksi kasvihuoneolosuhteissa, vaan itseluottamusta on löydettävä tekemisen ja näyttämisen kautta. Sitä paitsi Veeti itse halusi esiintyä: kun muut lapset lausuivat runoja, hänkin toisteli niitä hiljaa itsekseen, liikutteli huuliaan mukana.
Hän sai runon, joka kertoi äideistä. Hänen äitinsä ilahtui valtavasti, että pojalle annettiin lausuttavaksi runoa hän ei ollut edes toivonut tällaista. Veeti itsekin luuli, ettei häntä ehkä valittaisi, koska hän oli erilainen kuin muut lapset.
He harjoittelivat yhdessä, molemmat todella innokkaasti, joka päivä useita kertoja: peilin edessä, toistensa edessä, hiljaa ja kovaan ääneen, myös sukulaisten kuullen, milloin kilpailivat, kuka osaa paremmin. Sitten koitti juhlapäivä. Veetin vuoro tuli. Poika oli todella hermostunut, mutta ei kieltäytynyt esiintymästä. Hän sanoi, että lausuu runoa äidilleen vain hänelle, siksi hän oli sen opetellut.
Veeti asteli lavalle, komeana pikkupojan puku päällä ja rusetti kaulassa, ja alkoi lausua. Alku sujui hyvin ja selkeästi. Sitten joko jännitys iski, uupumus tuli, ja hän alkoi takerrella. Kohtaan “Portailla vastasi Vesa: Äiti on lentäjä? No, entä sitten. Katsokaapa Veetiä, hänen äitinsä on” hän jäi miettimään vaikeaa sanaa, mutta ei saanut sitä mieleensä ja sanoi: “äiti on… kon-di-ti-oneeri!”
Salissa kuuluu naurahduksia. Veeti punastui, painoi päänsä alas, työnsi kädet taskuihin ja murjotti, mutta jatkoi:
“Ja sekä Tuomaksen että Eevan
äidit ovat…”
Takaosasta katsomoa joku huikkasi: “Konditioneereja!” Nyt nauroivat jo monet ääneen. Veeti kääntyi ja juoksi pois lavalta. Sain hänet kiinni portailla. Hän seisoi seinää vasten ja pyyhki vihaisia kyyneliä hihallaan. Nojauduin hänen puoleensa ja sanoin hiljaa, että äsken huutanut ihminen oli väärässä, typerästi pilaili. Ja että haluaisiko Veeti yrittää vielä uudestaan, lukea runon minulle ja äidilleen? Tällä kertaa käyttäen sanaa “poliisi”. Ja jos jotain sattuu, niin auttaisin heti. Veeti puisteli päätään ja niiskutti. Hetken mietittyään sanoi kuitenkin haluavansa yrittää äidille, vaikka pelottikin. Lupasin olla hänen vierellään ja pitää kädestä kiinni sekä auttaa heti, jos menee vaikeaksi.
Veeti suostui. Annoin pojan itkuisen naaman hoitoon hoitajalle ja palasin saliin. Odotettuani seuraavan esityksen loppuun, menin vanhempien eteen.
Rehellisesti sanottuna omatkin polveni tutisivat jännityksestä, mutta pyysin puheenvuoron. Muistan sen puheen edelleen, vaikka siitä on jo monta vuotta.
Veeti on kuusi vuotta vanha, sanoin. Suurimman osan lyhyestä elämästään hän on viettänyt sairaaloissa ja kuntoutuslaitoksissa. Veetille on tehty enemmän leikkauksia kuin montaakaan syntymäpäivää on vietetty. Kauan hän ei pystynyt puhumaan lainkaan, mutta tänä vuonna hän on vihdoin oppinut puhumaan selkeästi, kerännyt rohkeuden ja haluaa lausua runon teidän kaikkien edessä mutta ainoastaan äidilleen. Pyydän teitä, kuunnelkaa häntä. Tämä on hänelle vaikeaa ja pelottavaa.
Salissa oli hiljaista. Toin Veetin esiripun takaa, hän jarrutti eikä katsonut muita silmiin. Hauskan oloinen poika pieni, tanakka, alahuuli törröllään. Itkuinen, mutta periksiantamaton tyyppi seisoi ja oli hetken hiljaa.
Veeti, anna mennä! kuului hänen äitinsä huuto.
Anna mennä, Veeti! huusi sama pirteä ääni takarivistä.
Polvistuin pojan viereen ja otin kädestä kiinni.
Siitä vaan, Veeti, kuiskasin. Äidille.
Veeti veti syvään henkeä ja aloitti alusta. Kohtaan “Portailla vastasi Vesa: Äiti on lentäjä? No, entä sitten!” tullessaan hän punastui, mutta jatkoi:
Katsokaapa Veetiä, hänen äitinsä on po-lii-si! Ja sekä Tuomaksen että Eevan, molemmat äidit ovat in-si-nöö-rei-tä!
Ja katsoi rohkeasti yleisöön.
Sellaisia aplodeja ei päiväkodin sali ollut koskaan kuullut. Kaikki taputtivat vanhemmat, lapset, hoitajat, muut työntekijät. Jotkut seisten. Veeti ei pystynyt enää jatkamaan runoa, niin kova meteli nousi. Mutta ei tarvinnutkaan, sillä hän oli jo näyttänyt, mihin pystyy.
Juhlan jälkeen musiikinopettaja veti minut sivuun.
Vähänkö ansaitsisit satikutia, hän sanoi. Olin purskahtaa itkuun, kaikki päivän tunteet purkautuivat. Opettaja tuhahti, sulki oven perässään, istutti minut tuolille ja jatkoi:
Joskus teet hullun rohkeita päätöksiä, mutta voittajia ei tuomita. Te olitte voittajia, sinä ja Veeti. Pese kasvosi ja mene lasten luo.
Miksi muistin tämän tapauksen juuri nyt, kolmentoista vuoden jälkeen? Tapasin nimittäin hiljattain kadulla Veetin äidin, joka tunnisti minut. Hän kertoi, että Veeti pääsi tänä vuonna yliopistoon, maksuttomalle linjalle ja sai heti kaikki kokeet erinomaisesti läpi. Ja tiedättekö, mille alalle? Filologiseen!
Välitti vielä pojankin sanat: “Ellei olisi ollut sitä tapausta, olisin vieläkin vammainen.”
Mutta mikä on tämän tarinan ydin: sinnikkyys, lujuus… Pääasia, että ennen hauraaksi tuomittu poika kasvoi kokonaiseksi ihmiseksi! Ja siihen auttoivat hänestä välittäneet ihmiset. Ollaan kaikki vähän armollisempia ja ystävällisempiä toisillemme.
