Kylläpä hävettää, kuule. Kaikilla muilla on jo perunamaa siististi putsattu, mutta meillä se on kuin tikku silmässä. Eihän se olisi ollut kuin homma, mutta kun mulla iski taas reuma polviin, ja äidillä selkä meni niin jumiin, ettei pääse suoristamaankaan.
Lasse tuli piipahtamaan, pyöritteli lakkiaan käsissään sokkelin kulmalla ja kysyi: Hei Jari, kävisikö jos tulisitte vaikka auttamaan meitä äidin kanssa vähän perunan nostossa? On tämä niin noloa. Muut on jo hommat hoitaneet, mutta meillä piha kuin keskeneräinen syksy. Oltaisiin kyllä, mutta kun mulla tämä reuma vaivaa ja Anneli-äidillä selkä kipeä.
Lasse oli päässään laittamassa kumisaapasta jalkaan ja mörisi: Miks ihmeessä te sitä perunaa noin paljon joka vuosi kylvätte? Eihän tässä nälkää kukaan kärsi. Tänään isä, ei pysty pitää käydä Joensuussa asioilla.
Isällä kävi jo sanomassa vähän painavammin, mutta hän vain huokaisi ja köpötteli ulos. Pihalla tarttui haravan varteen ja lähti perunamaalle puolihölkkää.
Anneli äiti, villahuivi sidottuna tiiviisti kipeän selkänsä ympärille, tuli perässä.
No, Jari, tuleekohan nuo lapset apuun ollenkaan? hän kysyi pienellä äänellä.
Isä älähti: Aina vaan odota ja odota. Ota ämpäri ja ala keräämään niitä perunoita. Viisi lasta, eikä yhdelläkään näytä riittävän aikaa auttaa vanhoja vanhempia. Äkkiä sitä satoa vaan nostamaan, että ennen iltaa edes jotain ehditään.
Ja samaan aikaan Tarja, Lassen vaimo, murahti Lasselle: Teitä ei kyllä ymmärrä. Aina vaan omat kiireet, ja jätätte vanhemmat reagoimaan itsekseen. Voi häpeä! Jos mun vanhemmat olisivat vielä elossa, niin olisin lentänyt sinne samantien.
Lasse lohdutti: Niin, kieltämättä tässä vähän huonosti tuli tehtyä. Ei edes pitkän matkan päässä asuta, mutta harvoin vain nähdään. Kuule tehdäänpä niin, otan töistä vapaata. Soitatko sinä muille?
Tarja istui pöydän ääreen, kaivoi kännykän esiin ja mietti, keitä vielä täytyy soitella.
Ettekö muka pysty? On kaikilla töitä, mutta kyllä sitä vapaata pystyy pyytämään. Vanhemmat siellä repii selkänsä ja me vaan lusmuillaan? Jos lapsia ei ole minne jättää, ottakaa mukaan! Ulkona on kuitenkin parempi kuin kännykän äärellä kotisohvalla. Kaikki paikalle!
Aika tiukoinkin ottein Tarja soitti ja sai jokaisen ylipuhuttua.
Samaan aikaan Jari istahti perunakasojen väliin lepuuttamaan selkäänsä.
No, Anneli, tämä tahtoo mennä lumille asti, ennen kuin saadaan kaikki nostettua. Mihin me tarvitaan tätä määrää? Sinä aina, että Entä jos lapsille ei riitä? Missä ne nyt on, hei? Eiväthän he viitsi sormea liikauttaa. Muistatko vielä katsos, kun oli nuorempana koko porukka paikalla, aamupäivässä homma hoidettu. Olipa ne aikoja
Anneli höristi korviaan ja sanoi: Kuulitko, Jari, joku auto taisi tulla pihaan? Käy katsomassa.
Jari köpötteli portille, ja sieltä alkoi heti kuulua naurua ja puheensorinaa. Anneli, selkäänsä pidellen, tuli perässä.
Herra Isä, mikä määrä porukkaa! Lapset tulivat, ja lastenlapsetkin. Onpa iloa kerrakseen.
No niin, isä, missä täällä on lapiot, talikot ja ämpärit? komensi Lasse naureskellen.
Jari, hieman kyynel silmäkulmassa, murahti: Paikallaan ne on. Eikö muka löydy?
Siitä alkoi tohina: joku kaivoi perunat, toinen kokosi niitä ämpäreihin, kolmas kantoi navetan katon alle kuivumaan. Anneli talutettiin sisälle lepuuttamaan.
Miniät vetivät hihat ylös ja alkoivat jo suunnitella seuraavaa ruokatarjoilua. Anneli ei malttanut pysyä poissa: välillä neuvoi yhtä, välillä toista. Eihän perhettä voi jättää ilman huolipitoa.
Pihalla kävi iloinen puheensorina ja nauru.
Muistatko, Lasse, kun viskasit minua pienenä perunalla? No, saat takaisin! nauroi Henna veljelleen.
Jari vanha kiusoitteli: Mitä te siinä nyt tollotte, jo aikuisia, mutta silti hiekka laatikolla kuin pennut.
Jee, perunamaa tyhjennetty, varret kasattu, ja potut navetan alle. Nyt olisi syömisen aika.
Pihapöytä notkui herkuista ja nauru raikasi. Jokainen muisti lapsuuden hyvät ajat.
Anneli kuivasi silmäkulmiaan: hyviä lapsia, kyllä. Naapuritkin pysähtyivät aitovierelle juttelemaan, kehui perheyhteyttä. Jotkut muistelivat kaiholla omiaan, jotka harvemmin piipahtavat.
Tarja kuiskasi hiljaa Lasselle: No, mitä sanoit töissä?
Lasse veti Tarjan kainaloon ja vastasi: Sanoin, että pitää päästä auttamaan vanhempia. Heti sanoivat, että se on tärkein asia.
Arjen kiireessä ei kannata unohtaa vanhempia. Usein he eivät pyydä apua, vaikka sydämestään sitä kaipaisivat. He ovat aina onnellisia, kun olemme yhdessä ei siihen aina mitään syytä tarvita.
