Marja, minne olet laittanut minun kattilani? Sen ison, jossa keitän hernekeittoa?
Raija-Liisa, se oli keskellä kulkuväylää. Nostin sen tuonne alas hyllylle.
Alahyllylle! Enhän minä sinne taivu, minun selkäni ei kestä! Ajatteletko koskaan, kun siirtelet toisten tavaroita?
Seisoin tiskialtaan ääressä ja katselin ikkunasta ulos. Harmaa lokakuinen tihkusade ropisi lasiin; ulkona oli juuri sellainen päivä, jollaista sisälläkin tunsin sielussani. Ei vielä suuttumusta, vaan enemmän sellainen olo, kun tajuaa, että tämä on vasta alkua.
***
Raija-Liisa tuli perjantai-iltana. Oskari meni hakemaan häntä hissiltä, kantoi ylös kaksi painavaa kassia ja ison sinivalkoruudullisen kassilaukku, jota kutsutaan kesäasukkaan unelmaksi. Minä hymyilin. Ihan todella hymyilin, koska ymmärsin: nainen on 78-vuotias, hänen asunnossaan yläkerrassa alkoi yllättäen remontti, vesivahinko pamahti, taloyhtiö heräsi vasta puolen vuoden päästä ja nyt siellä on kaikki paljaana betonille. Hänellä ei ollut paikkaa minne mennä. Sanoin itselleni tämä ei ole hyökkäys, tämä on väliaikaista.
Sitä sanaa, väliaikaista, tulisin muistamaan erityisellä kaiholla.
Mulla on ikää 56. En ole vanhus, mutten nuorikaan, jotain siltä väliltä tiedän oman arvoni mutta olen yhä riittävän joustava, etten hajoa jokaisesta tuulesta. Teen töitä kotona: otan tilauksia taidekirjontaan, teen niitä yksityisille keräilijöille ja muutamille pienille gallerioille. Se ei ole harrastus, se on työtä, ja siitä saan ihan hyvin tuloa. Lisäksi pidän netissä kurssia kirjonnasta ja kultalangasta. Mun työpiste, nurkka makuuhuoneesta, jossa on pohjoisen valo, lankarullat, kehykset, kankaat ja tulostetut mallit. Ei vain missä istun, vaan minun verstaani. Ansaitaanpaikkani.
Meillä on kaksi huonetta Oskarin kanssa, aika hyvin suunniteltu asunto. Muutettiin tähän kahdeksan vuotta sitten, kun lapset aikuistuivat ja muutettiin pois, ja ensimmäiset vuodet karsin tavaraa. Rauhallisesti, ilman dramatiikkaa. Annoin pois, myin tai vein roskiin kaiken mikä ei palvellut meidän elämää. Jäljelle jäi vain tarpeellinen ja kaunis. Vaaleat seinät, vähän kalustetta, ei mattoja seinillä, ei lasivitriinejä krääsällä, ei kuivakukkia muistona. Kolme elävää kasvia ikkunalla: fiikus, anopinkieli ja pieni ruukku rosmariinia keittiössä. Jokainen hylly tietää sisältönsä, jokainen laatikko menee kiinni ilman että tarvitsee väkisin työntää.
Aluksi Oskari mutisi, että tuntuu että asutaan hotellissa. Mutta tottui ja alkoi itsekin hermostua jos tavaroita lojui väärissä paikoissa. Löydettiin meidän rytmi, meidän tila, meidän tapa hengittää tässä kodissa kahdestaan.
Ja sitten siihen hengitykseen tuli Raija-Liisa.
***
Kaksi ensimmäistä päivää meni oikeastaan hyvin. Hän järjesti nopeasti vierashuoneen, laitettiin sinne vuodesohva ja annoin puolet kaapista. Vein sinne lisälampun, vettä ja kirja yöpöydälle luulin olevani tarkka ja huomaavainen.
Mutta jo kolmantena päivänä löysin eteisen ikkunalaudalta virkattua pitsiliinaa. Sellaista pyöreää, kermanväristä ja reunoilta pitsistä. Se oli puhelimen alla, ihan kuin se olisi siinä aina ollut kuin ikkunalauta olisi hänen omansa.
Laitoin liinan varovasti hänen huoneensa yöpöydälle.
Seuraavana aamuna liina oli taas ikkunalaudalla.
Tajusin, ettei tätä tehdä ilkeydellä. Tässä juuri piili vaikeus: Raija-Liisa ei taistellut kanssani, hän vain eli niin kuin oli aina elänyt. Hänelle virkattu liina puhelimen alla oli järjestys, kodikkuus, hyve. Hän oli kasvanut Suomessa, jossa mitä enemmän tavaraa, sen rikkaampi koti. Tyhjä ikkunalauta, se on köyhyyttä tai laiskuutta. Kaura- ja makaronisäilytyspurkit viidessä eri koossa merkitsivät hyviä taloudenpitoa, ei sotkua.
Mä kasvoin samassa maailmassa, mutta päätin jättää sen taakseni.
***
Viikon loppuun mennessä keittiö oli muuttunut tunnistamattomaksi. Kolme emaloitua kattilaa, jotka eivät mahtuneet kaappiin, lojuivat pöydän nurkalla. Vieressä keltaisesta muovista tehty kannenpidike, oksaviidakon näköinen. Jääkaappi oli muuttunut testilaboratorioksi: purkkeja hapanmaitopurkeille (itse poimittuja kurkkuja mökiltä), looraa valkosipulisilavalle, muovipussillinen liotettuja papuja, astia jonka sisältöä en uskaltanut selvittää. Mun jogurtit oli siirretty oven alahyllylle, tilalle tupsahtaneet piparjuuripurkki ja kotikaljapullo.
Siirsin jogurtit takaisin, hän siirsi taas syrjään.
Iltaisin keittiössä tuoksui kaalipata, paistettu sipuli ja jokin raskas, lämmin tuulahdus lapsuuden kouluajoilta. En valita; se vain ei ollut minun tuoksuni, ei minun iltani, ei minun ilmani.
Oskari tuli töistä, nuuhki ilmaa ja sanoi:
Ai, äiti on kokannut! Hyvältä tuoksuu.
Olin hiljaa.
***
Toisen viikon jälkeen olohuoneen sohvankulmalle ilmestyi pieni matto. Keinokuitua, reunoilla ruusuja, sellainen jonka saa Tokmannilta vitosella. Raija-Liisa selitti, että hänellä palelee aamut ja matto kuuluu aina sängyn viereen. En voinut sanoa etten pidä siitä kuulostaisin hirveän niuholta.
Olin hiljaa.
Sitten eteisen naulakossa riippui hänen flanellipaitansa, suoraan muiden vaatteiden joukossa, vaikka olin varannut sille paikan toisaalle. Beigensininen, iso, vähän lörpsähtänyt. Siirsin sen kylpyhuoneen oven viereen.
Raija-Liisa nosti sen takaisin. Hän sanoi:
Siellä on hankala, liian kaukana.
Nyökkäsin.
Illalla Oskari kysyi:
Onko sulla kaikki hyvin? Olet ollut vähän hiljainen.
Hyvin kaikki, sanoin.
Tiesimme molemmat, ettei ollut totta. Mutta kumpikaan ei jäänyt sitä miettimään.
***
Kerron makuuhuoneesta, koska siellä oli työni ja tuloni eikä kyse ollut enää makuasioista.
Pohjoisikkunan ääressä on pöytäni, custom-teetetty, koivuvanerista rakennettu, hyllyillä kaavoille ja laatikoilla langoille. Päivänvalolamppu fleksi-varrella, just oikean sävyinen värintarkkaan kirjontaan. Vieressä hyllykkö, jossa langat lajiteltu väreittäin kylmistä lämpimiin, järjestelmä joka ei ole kauneuden, vaan työn takia.
Ison kehikon päällä oli työ, iso ja tärkeä: tilaustyö Helsingistä vanhan kirkkolipun pienennetty jäljennös, kultakirjontaan kullattu lanka ja japanilainen silkki mukana. Palautuspäivä marraskuun lopulla. Osa palkkiosta jo maksettu, hinta 4000 euroa.
Tein sitä kolmatta kuukautta.
En antanut kenenkään koskea kehikkoon. Selitin kankaan kireys menee pilalle ja työ pitää purkaa. Oskari tiesi tämän. Ei ollut kissaa. Lapset kaukana. Kaikki hallussa.
Kunnes Raija-Liisa tuli.
***
Torstaina puolilta päivin olin langakaupassa. Tarvitsin juuri oikeaa ruosteenoranssin sävyistä lankaa, jota en voinut tilata netistä. Viivyinkin apteekissa.
Palasin. Menin makkariin. Näin.
Raija-Liisa seisoi hyllyn luona ja lajitteli mun lankoja. Siirteli niitä laatikoihin, omalla logiikallaan. Pöydällä oli purettuna japanilainen silkkilanka, jollaista ei ollut varalla, osa kietoutunut solmulle. Pahin: kehikon kangas oli kulmasta litteä, kuin joku olisi nojannut siihen.
Seisoin ovella, en saanut sanaa ulos.
Raija-Liisa kääntyi ja sanoi ihan rauhallisesti:
Marja, täällä oli sekavaa. Laitoin langat järjestykseen, katso nyt miten nätisti.
Raija-Liisa, sanoin hyvin hiljaa, lähtekää nyt, kiitos.
Mitä? Minähän autoin…
Ymmärrän. Mutta lähtekää.
Hän poistui. Loukkaantuneena, suupielet mutrussa.
Suljin oven, istuin lattialle kehikon ääreen ja tutkin työn. Lanka ei ollut jäänyt kiinni, onneksi. Kankaan painuma oli kevyt, sain sen kiristettyä. Silkkilangan sain pelastettua osin, mutta kolmasosa piti leikata, koska se meni niin solmuun. Lanka on niin ohutta, että vähänkin liian kovasta vedosta se katkeaa.
Ei katastrofi, mutta se oli raja. Tiesin: näin ei voi jatkua.
***
Illalla Oskari kysyi, miksi äiti oli hiljaa illallispöydässä.
Kerroin.
Hän kuunteli, mutisi ja sanoi:
Ei se tahalleen tehnyt. Halusi auttaa.
Tiedän.
Marja, koita jaksaa vähän vielä. Hänellä on vaikeaa. Hän on toisen kodissa.
Oskari, tämä on mun työtila. Ansaitsen sillä rahani.
Tiedän. Mutta äiti on vain hetken.
Olen vain hetken, olin kuullut kahden viikon ajan. Kysyin suoraan:
Kuinka kauan vielä?
No, rakentajat sanoo että joulukuussa valmistuu.
Joulukuu. Vielä puolitoista kuukautta. Katsoin miestäni. Hän katsoi minua niin kuin ihmiset, jotka rakastavat molempia eivätkä halua valita. Hän uskoi että jos kaikki vain hymyilee ja jaksaa vähän kestää, kaikki järjestyy.
Tiesin, että minun on järjestettävä.
***
Yöllä en saanut unta. Mietin. Vuorotellen kaikkia vaihtoehtoja. Suora puhe anopin kanssa? Loukkantuu, itkee, valittaa Oskarille. Riita? Pahempaa. Uhkavaatimus miehelle? Joutuu kahden tulen väliin, ei reilua. Jaksaminen ja kestely? Ei enää.
Jäljelle jäi neljäs reitti. Hidas, pehmeä, mutta fiksuin: järjestää Raija-Liisalle aktiviteetteja, jotta hän olisi enemmän pois kotoa ja toisaalta kiihdyttää remonttia, kunnes hän haluaa takaisin omaan kotiinsa.
Tämä ei ollut kostosuunnitelma vaan eloonjäämissuunnitelma. Hiljainen, diplomaattinen, reilu. En halunnut hänelle pahaa halusin vain oman kotini takaisin.
***
Aloitin ajanviettopuolesta.
Raija-Liisa oli ollut aina ahkera tekijä. Omassa kaupunginosassaan hän kävi kirjastossa, joskus kirkossa ja kesät mökillä. Meillä hän tylsistyi. Ja kylläpä vanhan ihmisen pitkästys muuttuu touhukkuudeksi kotona. Eli meidän kodissa.
Soitin ystävälleni Taina-Susannalle, joka työskentelee palvelukeskuksessa. Kysyin, mitä tekemistä on senioreille.
Mitä nyt ei olisi! Aamuisin sauvakävely, kuoroharjoitukset keskiviikkoisin ja perjantaisin, huovutusryhmä, terveysluento tiistaisin. Kaikki maksutta. Riittää kun ottaa henkilöllisyystodistuksen mukaan.
Pitääkö ilmoittautua?
Vain ilmestyy.
En sanonut Raija-Liisalle suoraan se olisi ollut kömpelöä. Toimin toisin.
Illallisella mainitsin ohimennen:
Raija-Liisa, sinähän lauloit nuorena? Oskari kertoi.
Hän innostui. Lauloi kuulemma nuorisoseurassa.
Kuulin, että täällä toimii hyvä kuoro aikuisille. Kaverini kehui, sanoin, että johtaja on tosi mukava ja ilmainen vielä. Ajattelin, että voisit kokeilla, kun täällä olet, mutta kukapa yksin uskaltaa.
Hän väitti ettei ehkä viitsi, outo paikka.
En tyrkyttänyt. Kysyin uudelleen muutaman päivän päästä, nyt kerroin kaupunginosalehdessä olleesta kuvasta, jossa kuoro esiintyi. Silloin jotain napsahti.
Viikon päästä hän pyysi opastusta, miten löytää palvelukeskukseen.
Piirsin kartan. Isoin kirjaimin, kunnon paperille.
Keskiviikkona hän lähti aamupäivällä ja palasi kolmelta. Kasvot punoittivat, silmissä loisti.
Siellä oli niin mukavaa porukkaa! Ja kuoronjohtaja, Matti, oli napakka muttei tiukka. Lauloimme suomalaisia lauluja, minäkin vähän mukana. Hän toivotti uudestaan. Sanoi, että minulla on sopiva mezzosopraano.
Aivan mahtavaa, sanoin täysin sydämin.
Sen jälkeen keskiviikkoisin ja perjantaisin Raija-Liisa lähti kotoa tuntikausiksi. Pian tiistaisin tuli sauvakävely kaverin, Leena-Helmin, kanssa, uusi tuttavuus kuorosta.
Kotiin tuli rauhallisempaa. Ei tyhjää, vain rauhaa.
***
Remonttikiihdytystä piti pyöritellä enemmän.
Soitin Raija-Liisan tyttärelle, Annille, jota tunsin pinnallisesti vain sukulaisuuden vuoksi.
Sanoin rehellisesti:
Anni, on kiva että äiti on meillä, mutta totta puhuen hän kaipaa omiaan. Pitkä remontti vie voimat varsinkin vanhemmalta ihmiseltä.
Hän alkoi valittaa remppafirmasta ja aikataulujen venymisestä.
Kysyin:
Ohjaatko itse hommaa vai jonkun tutun kautta?
Selvisi, että Anni oli antanut homman miehen kaverille, joka järjesti kaiken käytännössä siis kukaan ei kontrolloinut.
Ehdotin:
Voin vähän auttaa. Yksi ystäväni tuntee remonttiporukoita ja voi sanoa totuuden aikataulusta.
Anni meni heti mukaan.
Minullapa oli oikeasti tuttu naapurini Jarmo, eläkkeellä oleva rakennusmestari. Kahvikupin äärellä selitin tilanteen.
Lattia, seinät, putket? Kolme viikkoa, jos työmiehet tekee joka päivä, ei kuukausia.
Hän kävi vilkaisemassa. Selvisi, että siellä käydään harvoin, pari muuta keikkaa päällekkäin, rahaakin saatu jo etukäteen.
Jarmo piti napakan palautekeskustelun. Kolme viikkoa lupausta, muuten hampparit vaihtoon.
Anni tarkisti sopimuksen, pisti rakentajat kuriin, jotka siitä säikähtivät ja yllättäen kiiruhtivat.
En kertonut Oskarille. En salaillut halusin vaan hoitaa tämän rauhassa, ettei hän joudu ottamaan kantaa.
***
Ne kolme viikkoa olivat aaltoliikettä.
Hyvinä päivinä Raija-Liisa tuli kuorosta innostuneena, kertoi Leena-Helmistä, kuoronjohtajasta, kahvilla käymisestä ja siitä kuinka oli saanut kehuja laulusta. Silloin hän oli kevyt, iloinen istuimme kaikki kolmistaan pöydässä ja hän kertoi nuoruusjuttuja, lämmin tunnelma.
Huonoja päiviäkin oli.
Aamulla huomasin fiikukseni siirretyn ikkunalaudalta lattialle, tilalle oli tuotu hänen mukanaan tuoma pelargonia, joka kukki vaaleanpunaisena. Perustelu: Fiikus varjostaa, pelargonia tarvitsee valoa.
Fiikuksen lehdet lurpahtivat jo illalla.
Laitoin fiikuksen takaisin, pelargonian hänen huoneeseensa. Katsottiin toisiamme.
Hän sanoi:
Olisit voinut kysyä.
Minä: Niin sinäkin.
Siinä kävi ensimmäistä kertaa pieni sähkön välähdys meidän välillä. Ei riitaa, ei kyyneliä. Molemmat näkivät toisensa.
Hän meni huoneeseensa, itse keittiöön. Hiljennyttiin. Illalla puhuimme muusta.
Oskari näki kaiken, oli hiljaa. Joskus ärsytti hänen vaikenemisensa enemmän kuin mikään. Miehet usein ajattelee, että kun ei huomioi railoa, se umpeutuu itsestään.
Ei koskaan umpeudu.
***
Eräänä iltana kun Raija-Liisa meni ajoissa nukkumaan, istuin työpöytäni ääressä. Oli rauhallista, lanka kulki tasaisesti. Oskari tuli viereen, istui hetkeksi sängyn reunalle.
Sä olet vähän kiukkuinen mulle, totesi hän.
Jonkin verran kyllä. En sulle itsellesi. Tähän tilanteeseen.
Tiedän, että on sinulle raskasta.
Niin, mutta tiedätkö oikeasti miltä tuntuu?
Hän mietti.
Mitä haluat minun tekevän?
En mitään, Oskari. Olen jo järjestänyt.
Hän ei kysynyt, mitä. Ehkä ei halunnut tietää, ehkä ei jaksanut ajaa itsensä nurkkaan. Hän luki vähän aikaa ja nukahti. Minä istuin vielä pitkään, kuuntelin kuinka aikakello tikitti ja seinän takana vanha ihminen hengitti toisessa arkensa rytmissä.
Ajattelin: pahinta näissä tilanteissa ei ole viha. Vihalla on sentään suunta. Pahinta on kun kaikki ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, kaikki rakastavat, mutta silti kaikilla on ahdistus. Eikä tiedä, ketä syyttää.
***
Remontti valmistui jopa aiemmin kuin Jarmo lupasi.
Anni soitti lauantaina, minulle, ei Oskarille.
Rakentajat saivat kaiken valmiiksi eilen illalla. Nyt vain pieni tuuletus ja siivous, niin pääsee kotiin.
Kiitin. Juttelimme hetken, ja yhtäkkiä tunsin että meidän välinen dynamiikka muuttui ei enää puolison sisko, vaan toinen aikuinen nainen, joka hoiti homman.
Nyt piti vain kertoa Raija-Liisalle niin, ettei hän tuntisi itseään ulosheitetyksi.
Pyörittelin asiaa koko lauantain.
Illallisella, kun istuimme kolmistaan pöytään ja Raija-Liisa kertoi tulevasta kuorokeikasta, sanoin hymyillen:
Raija-Liisa, haluan kertoa yhden hyvän uutisen, älä pelästy.
Hän jäi tuijottamaan.
Tunsin rakennusmestarin, hän katsoi sun remontin ja jutteli rakentajien kanssa. Nyt sinne pääsee jo muuttamaan takaisin. Anni sanoi, että kaikki valmista.
Raija-Liisa katsoi minua pitkään, sitten Oskaria ja taas minua.
Sinä tämän järjestit?
No, Jarmo auttoi. Mutta en halunnut että joutuisitte meidän nurkkiin yhtään pidempään. Sinähän viihdyt omassa kodissasi paljon paremmin. Se on sinun paikkasi.
Oskari tuijotti kuin ei olisi tuntenut minua lainkaan.
Raija-Liisa oli hiljaa, nousi sitten ylös, tuli luokseni ja tarttui käsiini. Hanskat kuivat, lämpimät, elämää täynnä.
Marja, sinä olet hyvä ihminen.
Minulla ei ollut sanoja, puristin hänen käsiään.
***
Muutto oli sunnuntaina. Oskari vei äidin, auttoi kantamaan tavarat. Minä jäin kotiin, muka keittämään ruokaa, oikeasti tahtoin vain olla rauhassa.
Kävelin hetken hiljaisessa asunnossa. Joka huoneessa. Kosketin seiniä. Pysähdyin työpisteelleni ja katselin kehikkoa.
Vein ruusumattona vierashuoneesta. Se näytti jo orvolta. Poistin viimeisen pitsiliinan ikkunalaudalta. Avasin ikkunaa lyhyeksi hetkeksi ja annoin kylmän lokakuun ilman tulla sisään.
Keittiössä huomasin jääkaapissa muovirasian hienosti kelmutettuna. Avasin. Sisällä meidän lemppari: raikas lohikeitto Raija-Liisan reseptillä, kolmea eri kalalajia. Kahden päivän eväät meille.
Suljin jääkaapin ja nojauduin vasten ovea.
Kummallinen tämä ihminen voi viikkokausia kompastua toistensa elämään, ja silti jättää läksiäisiksi keittoa.
***
Oskari tuli illalla kotiin. Syötiin. Ei paljon puhuttavaa, mutta rauhallinen tunnelma. Hän tiskasi, minä kuivailin.
Nukkumaan mennessä hän katsoi kattoon ja sanoi:
Et sitten sanonut että puhuit Jarmon kanssa.
No, kun pyysit mua vain jaksamaan. En jaksanutkaan, aloin järjestää muutosta. Luulin, ettet halua olla osallinen.
Voisit kuitenkin luottaa minuun.
Oskari, luotan kyllä. Mutta tiesin, että tämä painaisi sinua syylliseksi äidin suhteen. Halusin säästää sinut siltä.
Hän oli pitkään hiljaa.
Fiksua mutta vähän haikeaa.
Tiedän. Anteeksi.
Makasin vieressä ja ajattelin: elämä ei ole täydellistä. Kukaan ei sanonut kaikkea mitä olisi pitänyt. Kukaan ei uskaltautunut isoon, rehelliseen puheeseen. Silti homma ratkesi kiertotietä pitkin, näkymättömällä työllä.
Onko se hyvä vai huono, en tiedä vieläkään.
***
Raija-Liisa soitti viikon päästä. Iloinen ääni. Kertoi, miten nyt on vaaleaa ja siistiä, juuri oikean sävyiset seinät. Löysi lempparikuppinsa, laittoi keittiöön. Kävi naapurin Martta-Liisalla, joka oli ollut pitkään sairaana ja ilahtui.
Kuoroon aion yhä käydä, sanoi hän. Matti sanoi että meistä otetaan edustus Helsingin laulutapahtumaan. Leena-Helmi tulee mukaan.
Se on tosi hienoa, sanoin.
Marja kai minä sentään aiheutin teille vaivaa?
En sanonut: Ei ollenkaan. Molemmat tiesimme totuuden.
Me ollaan vain erilaisia, Raija-Liisa. Nyt on tärkeintä että sulla on hyvä olla.
Lyhyt hiljaisuus.
Niin, pääasia se.
***
Joskus ajattelen niitä seitsemää viikkoa. Harvoin, mutta joskus.
Mattoa ruusuineen, kattiloita, pelargoniaa ikkunalaudalla. Sitä kalakeittorasian makua. Miten Raija-Liisa puristi kättäni, kuivaa, lämmintä. Miten Oskari sanoi hiljaa hiukan haikeaa ja se oli rehellisempää kuin mikään mitä hän sanoi koko aikana.
En voittanut sotaa. Sotaa ei ollut. Oli tilanne, jonka ratkaisin. Oli koti, jonka pidin, ilman huutoa. Ei mikään sankariteko. Sellaista vain elämä joskus on: pitää oman elämänsä muodon.
Rajat ei tarkoita oven paiskomista, vaan tietää mitä haluaa ja ottaa sen hiljaa, periksiantamatta.
Ja perhe se on kummallinen otus. Elää oudoissakin olosuhteissa, hengittää mistä kolosesta tahansa. Jättää sulle keittorasian, kun lähtee.
***
Marraskuussa toimitin tilaustyön. Asiakas oli oikein tyytyväinen, maksoi lopun summan. Ostin uuden vyyhdin kultasilkkiä, laitoin paikalleen pöytälaatikkoon.
Ikkunalaudalla vain kolme ruukkua: fiikus, anopinkieli ja rosmariini. Ei enää pitsiliinoja.
Hiljaista. Tuoksuu kahvilta ja vähän kynttilän vahalta. Oskari lukee nojatuolissa. Ulkona melkein talvi.
Kaikki on paikoillaan.
***
Kuukauden päästä menimme Raija-Liisalle kylään. Vein hänelle laatikon omenapastaa sieltä samasta herkkukaupasta, josta Leena-Helmi oli kertonut. Hän avasi oven, esitteli heti remonttia. Kaikki vaaleaa ja siistiä kuten hän halusi. Jokaisella ikkunalaudalla oli pitsiliina, sohvalla samainen ruusumatto.
Katsoin kaikkea, ja tunsin vain rauhaa. Ei ärsytystä, ei sääliä. Se oli hänen kotinsa.
Teekuppien äärellä hän sanoi Oskarille ja minulle:
Tulkaa sitten keväällä kuuntelemaan meitä kuorokilpailuun. Lauletaan Pave Maijasen Elämän nälkä. Haluan että kuuletta.
Oskari sanoi:
Tullaan varmasti, äiti.
Minä sanoin:
Totta kai.
