No kuuntelepa, meinasin kertoa sulle tarinan, joka tapahtui mun ystävälle, Annille, viime kesänä. Anni tuli kotiin Lahdesta jo etuajassa, mukanaan vaikka mitä herkkuja kotikotonsa kellarista: puolukkahilloa, pullapitko, iso pala lanttukukkoa ja pussillinen omenoita. Hän halusi yllättää miehensä, Jukan, mutta kaikki ei mennyt ihan niin kuin hän kuvitteli.
Anni laahusti bussipysäkiltä hartiat väsyneinä laukut painoi kuin synti. Selkä oli muutenkin ollut ihan romuna viimeiset viikot, kun hän odotti esikoistaan jo kuudetta kuukautta. Anni henkäisi syvään, pikkukaveri mahassa melskas tyytymättömänä. Hän päästi kassit siihen roudatun asvaltin päälle ja hieroi hartiat helläksi.
Oli niin ikävä Jukkaa, että viimeiset kymmenen kilometriä hän laski katuvaloja ikkunasta. Hänhän pääsi kotiin kolme päivää aiemmin kuin piti! Anni mietti, mitähän Jukka nyt puuhailee. Eipä varmaan aavista, että Anni on ihan kulman takana, vaan viitisen minuuttia asunnolta.
Mutta vähänpä Anni tiesi, millainen käsittely olisi vastassa. Hän kaivoi kännykän ja soitti Jukalle.
No Jukka hei, moi! Arvaa mitä? Mä tulin kotiin! Seison nyt meidän pysäkillä tuutko jeesaamaan, laukut painaa enemmän kuin perinteiset joulukinkut, äiti tunki mukaan varmaan puoli kellaria
Luuriin tuli outo hiljaisuus. Sitten Jukka vastasi vähän säikähtäneenä: Mitä ihmettä, Anni? Nytkö?! Mikset sanonut etukäteen? Sovittiinhan torstaista!
No halusin tehdä sulle yllätyksen! Eikö se ookaan kivaa? Tuu nyt hakemaan mut, selkä on ihan tikissä. Tuun ihan just itkemään täällä tien reunassa.
Mut meillä ei oo mitään ruokaa kaapissa, Jukka hätääntyi. Kaikki eväät meni eilen. Voisitko kipaista kulman Alepaan ja tuoda sieltä naudanpaistia, vaikka 800 grammaa? Ja uutta perunaa, meidän vanhat on jo ihan nahistelleet. Mä haluun laittaa sulle kunnon ruoan, siksi otin palkatonta ja jäin kotiin laittamaan paikat minttiin. Oon laittanut kaiken kuntoon, kunhan tuut kaupan kautta…
Anni meinasi tirauttaa siinä. Kuule, minä oon raskaana, laukut painaa, ja haluun vaan sun avauksen ja päästä kotiin syömään. Onhan meillä perunat ja kananmunat.
Ei mutta Anni! Eihän tässä nyt mitään! Jukka vaan sähläsi Mee kauppaan, pyydä apua jos et jaksa. Teen sulle vielä sellasen yllätyslounaan että oksat pois!
Anni tuijotti punottavia kämmeniään. Hermot oli ihan riekaleina.
Jukka, onkos sulla kaikki kohillaan? Sun mielestä mun pitäis vetää itteni kauppaan näillä kasseilla, raskaana, vaan siksi että haluat laittaa jotain ihanaa ylläriä?”
No kun haluun tehdä susta ilosen… Jukka puolusteli ja puputti päälle, ja ennen kuin Anni ehti sanoa mitään, puhelu oli poikki.
Mä näen vieläkin silmissäni, miten Anni laahusti Alepaan, tunsi myyjän sääli katseen selässään, nappasi painavan lihan ja vielä tyhmän ison perunasäkin. Sormet puutui niin, ettei enää tuntenut niitä, kun kävelylenkki toistui kodin rappusille. Just silloin Jukka soittaa: Tulitko jo perille? Ethän vaan nouse odota ulkona! Vain kymmenen minuuttia, lupaan!
No hei oikeesti, jalat on niin turvoksissa että tässä nyt kohta hajoaa jotakin! Anni huudahti.
Jukka käski vaan odottamaan.
Siinä Anni istui puisella penkillä rapun edessä, kassit vieressä. Olis voinut paiskata sen lihakassin suoraan ikkunasta kolmanteen kerrokseen.
Vartti meni, puoli tuntia, lopulta ovi humahti ja Jukka pinkoi ulos hikisenä, tukka pystyssä, t-paita väärinpäin. Nappasi laukut ja yritti vitsikkäästi: No mut hei, kato mikä sää! Mennään nyt kotiin!
Ilmassa haisi joku kirkas Siivouspäivä-puhdistusaine ja halpis ilmanraikastin. Koko asunto oli kiiltänyt matto imuroitu, kipot järjestyksessä, pölyt pyyhitty, Jukan oma ylläri. Tavaraa ei näkynyt missään, kaikki hänen patsaatkin sullottu johonkin nurkkaan. Jukan silmät loistivat kuin uutuuttaan hohtava eurokymppi.
No, no, mikä yllätys hei! Jukka intoili.
Silloin Annilla räjähti. Siis… tämänkö takia sä käskit mut kauppaan, et et vaan voinut tulla hakemaan? Selkä hajalla, jalat turvoksissa, raskausmasu? Sä et tullut vastaan, koska lattia piti pestä?
Jukalla taas ego tärisi ja hän ärisi, kuinka aina vaan mussutat kun en tee mitään kotona ja nyt kun hän oli tehnyt, tämä on kiitos? Aamukuudesta asti olen tässä huhkinut, jotta kaikki olis sulle valmiina! Tulin hulluksi, jotta yllätys olisi täydellinen.
Anni itki, käsi vatsalla. Ei mulla oo väliä sillä sun moppaamisella. Mulle merkitsee enemmän, että joku ottaa kädestä kiinni ja auttaa kotiin, että joku välittää oikeesti miten mulla menee. Meille on tulossa lapsi, Jukka. Mulle sun puhdas lattia ei merkkaa mitään, jos en saa tukea sulle henkisesti ja fyysisesti.
Jukan pää alkoi savuta. Loppukahina päättyi siihen, että hän paiskasi oven kiinni, Anni jäi ruokailuhuoneeseen ja maha potki. Kymmenen minuutin päästä Jukka hiipi takaisin ja murahdus: Teenks mä nyt sen lihan? Vai suutuspahaaritko jo niin ettet syö ollenkaan?
Anna mun olla, Anni sanoi väsyneesti, mä menen nukkumaan.
Sen koommin Anni ei jäänyt pitkään kotiin. Seuraavana päivänä hän pakkasi kamansa ja lähti takaisin Hollolaan äidin luo, vaikka anoppi, sisko ja Jukkakin yritti soitella ja pyytää palaamaan, että Kyllä Jukka tajuaa. Mutta Annilla napsahti ei halunnut miestä, joka arvottaa siistin lattian korkeammalle kuin oman vaimonsa ja tulevan lapsen hyvinvoinnin.
Että semmonen tuon tarinan Anni sanoi aina, että yksikään perustuslailla siivottu koti ei lämmitä, jos ovella ei ole vastaanottamassa lämpimin sydän. Ja niinpä, turha painaa iltapuhteella mopilla, jos ei muuten ymmärrä olla ihmisenä enemmän kuin siivoojana.
