Ravintola, johon Jaakko oli kutsunut minut toisille treffeille, henki selvästi suomalaista luksusta: himmeät valot, tarjoilijat liukuivat pöytien välissä melkein äänettöminä, kuin aaveet. Jaakko sulautui tähän tunnelmaan täydellisesti päällä oli tyylikäs puku, ranteessa huomiota herättävä kello ja huulilla se itsevarma hymynkare mieheltä, joka on tottunut olemaan maailmansa keskipiste.
Ota ihan mitä haluat, hän tokaisi huolettomasti vilkaisemattakaan ruokalistaa. En voi sietää, jos nainen jollain tavalla rajoittaa itseään.
Lause kuulosti vaikuttavalta, melkein kuin tarinan anteliaalta prinssiltä, mutta sisälläni heräsi pieni varoitus. Ehkä se johtui hänen katsellaan, joka tuntui arvioivalta, tai siitä, miten innokkaasti hän kertoi entisistä naisystävistään, jotka hänen sanojensa mukaan näkivät hänessä aina vain “lompakon”.
Valitsin ankka-salaatin ja lasillisen rieslingiä. Jaakko puolestaan ei säästellyt: pihvi, tartar, pullo kallista punaviiniä. Hän puhui liiketoimistaan, harmitteli ihmisten pinnallisuutta ja pohti arvoja sekä henkistä yhteyttä. Kuuntelin, nyökyttelin, mutta olo oli outo aivan kuin olisin ollut tentissä, jossa minä hetkenä tahansa voisi esittää jonkin ovelan kysymyksen.
Yksi mies, oma teatteri
Kun tarjoilija laski pöydälle mustan nahkaisen laskukansion, Jaakko jatkoi puhumistaan. Samalla, täysin aiheesta poikkeamatta, hän hapuili ensin puvuntaskujaan, sitten housuntaskuja, lopulta levitti kätensä kuin avuttomana. Kasvoilta katosi varmuus, tilalle ilmestyi selväksi näytelty hämmennys.
No voihan perhana, hän sanoi katsoen minua suoraan silmiin. Taisin jättää lompakon joko toimistolle tai toiseen autoon.
Hän kohautti hartioitaan, mutta mitään hätää ei ollut havaittavissa. Hän ei pyytänyt tarjoilijaa odottamaan, ei kaivanut puhelinta esiin ratkaistakseen ongelman MobilePaylla tai tilisiirrolla. Hän vain katsoi minua odottavasti.
Aikamoisen noloa, hän tokaisi nojaten taaksepäin tuolissaan. Voisitko sinä hoitaa tämän tällä kertaa? Mä voin sitten laittaa rahat sulle myöhemmin, tai ensi kerralla tarjoan korkojen kera.
Siinä hetkessä kaikki oli päivänselvää: kyseessä ei ollut mikään unohdus, vaan deliberate testi, josta hän oli aiemmin jo vuosikymmentä höpissyt.
Olin kuullut tällaisista tempauksista keskustelupalstoilta ja huonoista tv-sarjoista, mutta en uskonut kokevani sellaista itse, vieläpä näennäisesti menestyvän ja aikuisen suomalaisen miehen esittämänä.
Hänen logiikkansa oli yksinkertainen: jos nainen maksaa mukisematta molempien ruoat, hän on “hyvä”, helppo ja valmis pelastamaan sekä kantamaan jos taas ei, nainen on ahne ja jahdataa rahaa. Siinä istui edessäni enää liikemies, vaan epävarma manipuloija, joka halusi leikkiä kokeilevaa opettajaa.
Hän näytti varmalta voitostaan. Hänen maailmassaan mahdollisuus seuralaisena “halutun sulhasen” kanssa olisi saanut minut hiljaa kaivamaan korttini esiin laukustani.
Suomalaista suoruutta
Avasin laukkuni rauhallisesti ja hitaasti. Jaakko rentoutui silminnähden hän ajatteli suunnitelmansa onnistuneen.
Ilman muuta, ei ongelmaa, sanoin pehmeästi ja viittasin tarjoilijalle.
Saisinko erilliset laskut, ilmoitin selvästi. Maksoisin oman osuuteni. Ja pihvit, viinit ja jälkiruoan maksaa kyllä se herrasmies, joka ne tilasi.
Hymy katosi hänen kasvoiltaan.
Mitä ihmettä? hän sihahti kääntyen minuun päin. Mullahan ei nyt ole lompakkoa mukana.
Ymmärrän, nyökkäsin maksaessani kortilla. Mutta mehän olemme tuskin edes tuttuja. On ihan ok, että jokainen maksaa oman osansa. Ja miehen, joka itse kutsui minut kalliin ravintolaan ja tilasi kaikista hinnakkaimmat annokset, ei kyllä tarvitse jättää kuluja minun maksettavaksi. Olet aikuinen mies, varmasti keksit ratkaisun.
Tarjoilija jähmettyi, katsellen meitä vaivautuneena. Jaakon korvat saivat väriä ja hänen kiiltokuvansa alkoi lohkeilla, paljastaen alta arkipäivän töykeyden.
Oletko tosissasi? hän sihahti uudestaan. Ihan muutaman euron takia? Lupasinhan, että maksan takaisin. Halusin vain testata sinua.
Ja niin teitkin, sanoin noustessani pöydästä. Olen ihminen, joka ei anna itseään manipuloida.
Olin jo suuntaamassa ulos, mutta tiesin, ettei loppuhuipennus ollut vielä siinä. Hän jäi pöytään, kasvot punaisena, maksamaton lasku edessään ja lompakko ties missä.
Palasin pöytään, kaivoin lompakostani muutaman ryppyisen viisikymmentä senttisen ja eurokolikon, sekä pari kolikkoa, joita oli lojunut laukkuni pohjalla.
Ai niin, sanoin vielä. Jos lompakkosi on eri autossa, et varmaan pääse edes taksilla kotiin?
Laitoin kolikot hänen kalliin viinilasinsa viereen.
Tässä, ota nämä metrolippuun. Ei tarvitse huolehtia, kyllä selviät. Ajattele tätä osaltani panostuksena suomalaisten naisten sielunelämän tutkimukseen.
Muutama pöytä naapurissa kääntyi vilkaisemaan. Jaakko näytti siltä kuin olisi saanut korvapuustin.
Astuin ulos kadulle.
Se ilta maksoi minulle vain salaatin ja viinilasillisen pieni hinta siitä, että näin ihmisen todelliset kasvot ja säästin itseltäni monta hukattua vuotta. Toivottavasti Jaakko oppi jotakin, vaikka tällaiset ihmiset harvoin muuttuvat.
Entä itse: olisitko sinä auttanut unohtelevaa seuralaista vai pitänyt tiukasti ja rehellisesti puoliasi?
