Annika makasi sängyssä jo useamman päivän, kykenemättä nousemaan ylös. Mitään varsinaista kipua ei ollut, mutta päätä huimasi, voimat olivat kadonneet ja nousu tuntui täysin turhalta.
Miksi pitäisi? Annika mietti, kaikki tässä elämässä on jo tehty: lapset kasvatettu, vanhemmat saatettu viimeiselle matkalleen. Nyt olen kuin irrallaan, ilman tarkoitusta. Vuodet vierivät ohi huomaamatta.
Mikään ei kiinnostanut. Annika katseli huonettaan: sieltä täältä katosta roikkui hämähäkinseittejä. Ikkunan takaa näkyi pieni kasvimaa, joka oli nyt rikkaruohojen peitossa. Aamu alkoi sarastaa, Annika sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Unessa hän näki äitinsä. Annika hätkähti: äiti oli tullut hänen uniin viimeksi kolme vuotta sitten heti hautajaisten jälkeen. Äiti katsoi lempeästi, ojensi kätensä, halusi kai syleillä ja silittää hiuksia, kuten ennenmutta joku näkymätön muuri esti sen.
Rakassydäminen tyttöni, äiti sanoi hiljaa, huominen on jo viimeinen päiväsi…
Annika heräsi kuin tykinlaukauksesta, sydän hakkasi villinä.
Viimeinen? Ihanko todella? Miksi näin aikaisin? Annika huusi tyhjyyteen.
Annika kuvitteli itsensä makaamassa tässä vuoteessa ilman henkeä, lapset, sukulaiset ja tutut saapuvat… Talossa epäjärjestys, kasvimaalla kukaan ei erota enää mitään satoa, ruokaa ei ole missään. Annika nousi ylös ja juoksi ympäriinsä, tartutti mihin ehti.
Keittiössä hän sekoitti taikinan nopeasti: Illaksi kohoaa, paistan piirakoita. Jospa vielä elän siihen saakka.
Veti vettä altaaseen, tarttui rättiin ja pyyhki pölyt joka nurkasta. Siivosi kaikki irtotavarat, kävi lattiat läpi.
Nyt on koti kunnossa! Annika huokaisi.
Seuraavaksi kasvimaa. Hän rehki kuin viimeistä päivää, unohti nälän ja väsymyksen. Päässä jyskytti sama ajatus: Viimeinen päivä! Viimeinen päivä!
Siihen asti, kunnes viimeinen rikkaruoho oli kitketty, Annika vasta tajusi kuinka jalat olivat turtana.
Pitää levätä. Ei, myöhemmin, myöhemmin ehdin.
Annika muisti taikinan ja riensi sisään taloon.
Kohta piirakat olivat valmiina pöydällä.
No, huomenna lapset tulevat, juovat kanssani teetä ja syövät piirakoita, muistavat äitiään, Annika sanoi ääni väristen. Maistanpa, tuliko niistä hyviä Oi, ovatpa pehmeitä kuin pumpuli!
Annika istui ikkunan ääreen miettimään:
Kyllä maailmassa on sittenkin kaunista elää!
Mutta tehtävä oli selvä, viimeiseen matkaan piti alkaa valmistautua.
Annika kävi vaatteitaan läpi, pohtien mitä laittaisi päällensä. Hän päätyi uuteen mekkoon, jota ei ollut ehtinyt koskaan pitää missään.
Peilin eteen noustuaan Annika laittoi hiuksensa ja hieman meikkiä. Sitten hän pukeutui valitsemaansa mekkoon. Katsoi peilistä, ja yllättyi ihailevansa itseään.
Mikä kaunotar! Ei minua pitäisi haudata, vaan naittaa uudestaan!
Mutta kohtalolle ei voi mitään… Annika suorastaan lysähti takaisin sänkyyn, oli valmis kuolemaan. Silloin oven takaa kuului auton ääni ja tööttäys.
Naapurille, Annika mietti, sinne usein vierasta tuli.
Hetken päästä koputettiin oveen, sitten uudestaan.
Ovatko lapseni? Annika kurkisti ikkunasta. Ei, auto oli tuntematon.
Sellaista menopeliä en ole ennen nähnyt! hän tokaisi itsekseen ja meni avaamaan oven. Oven takana seisoi siisti, komeahko mies. Annika mittaili häntä katseellaan.
Katso, ihan kuin olisi menossa häihin! Annika tuumi.
Oletteko Annika? mies kysyi.
Kyllä…
Tulin tapaamaan teitä. Anteeksi että myöhästyn, matkalla meni aikaa…
Tarvitsetteko jotakin? Annika ei ymmärtänyt.
Niin, no… mies epäröi.
Ehkä olette väärällä ovella.
Ei, en, juuri tänne halusin tulla. Anteeksi että tulen näin ilmoittamatta.
Myöhäistä on, mutta silti kuuntelen.
Tiedän että on myöhä. Pahoittelut, matka oli pitkä ja eksyinkin hieman matkalla.
Miehen katsoessa epätoivoisena Annikaa, hän jatkoi:
Olen Seppo. Ja haluaisin tutustua sinuun.
Minulla oli kyllä ihan toisenlaiset suunnitelmat tälle päivälle, Annika ajatteli.
Mistä tiedät minut? Annika kysyi tuntemattomalta.
Lähetin sinulle kaveripyynnön Skypessä, mutta olet harvoin siellä. Etsin sinut käsiini, älä kysy miten, kerron joskus toiste. Halusin tavata.
Mitä minä tämän kanssa teen, Annika mietti.
Seppo, anna anteeksi, mutta en ole pitkään aikaan tutustunut keneenkään uusiin ihmisiin enkä aio muuttaa elämääni. Sinun olisi parempi lähteä kotiin.
Olet varmaan oikeassa, olisi pitänyt soittaa ensin. Näkemiin, Annika.
Mies kiiruhti autolleen, kääntyi puolimatkassa ja ojensi Annalle kalliin rasian Fazerin suklaata.
Olen todella pahoillani.
Ja suuntasi jälleen autolleen.
Annika tunsi olonsa epämukavaksi, sääli valtasi mielen. Koko päivän ajanut mies, eihän se varmasti ollut syönytkään.
Seppo, odota! Tule sisään, tarjoan teetä.
Miehen kasvoille syttyi ilo, ja hän kiirehti oven luo.
Kiitos, Annika, mielelläni.
He astuivat sisään.
Käythän pesemässä kädet, pyyhe on siinä.
Annika kaatoi teetä kuppiin ja asetti pöytään piirakoita.
Oletko nälkäinen? hän kysyi.
Jos sopii, mielelläni.
Tottahan toki, ota vain.
Annika huomasi, että oma vatsakin kurni. Hän kattasi nopeasti pöydän, onneksi tarjottavaa oli paljon.
Hyvää ruokahalua, he sanoivat yhtä aikaa, molemmat nauraen.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Annika söi hyvällä ruokahalulla. Jotenkin tämän tuntemattoman miehen seurassa tuntui hyvältä ja helpolta olla. Seppo oli keskustelutaitoinen, tunnin päästä tuntui kuin he olisivat tunteneet koko ikänsä.
Annika, jos tarvitset joskus apua, autan mielelläni.
Annika vilkaisi miehen vaatteita… ja hymyili.
Auttaja? No kyllä tässä apua tarvitaan; lato on vinossa ja aita kaatunut…
Seppo pohti hetken:
Annika, autan kyllä, teen kaiken kuntoon.
Hän alkoi kerätä tavaroitaan.
Kiitos… siis, kiitos sinulle, kaikki oli todella hyvää. En pyydä majoitusta, ymmärrän että se ei sovi. Nähdään taas, Annika.
Näkemiin, Seppo, hyvää matkaa!
Annika keräsi pöydän, istui hetken ja meni sitten nukkumaantai tarkemmin sanottuna kuolemaan.
Uni tuli nopeasti, kai väsymyksestäkoko päivä oli kulunut jaloillaan.
Lapseni, miksi lähdit eilen niin äkkiä, etkä kuunnellut loppuun asti? äiti tuntui odottavan jo, tänään oli viimeinen päivä sinun yksinäistä elämääsi. Tiedämme, että sinulla on ollut vaikeaa, siksi lähetimme sinulle enkelin. Olethan sinäkin nyt hänelle hyvä, pidä huolta yhteisestä tulevaisuudestanne.
Kenestä pitäisi muka pitää huolta, äiti? Teidän enkelinne jo lähti taisi pelästyä työtulvaa.
Äiti siunasi Annan ja katosi kirkkaaseen valoon.
Aamun koitteessa Annikaa herätti auton räminä. Hän kurkkasi ikkunastapihalle peruutti kuorma-auto täynnä rakennustarvikkeita. Sen jälkeen tuli toinen auto, miehiä nousi ja lastasi lautoja tantereelle.
Mitä tämä nyt on, enhän minä mitään tilannut.
Annika aikoi juosta ulos vihaisena, mutta näki Sepon järjestelemässä lautojen purkua.
Työt etenivät ripeästi ja pian kaikki olivat hävinneet pihalta.
Annika meni ulos.
Herranen aika! Tästä saisi rakennettua vaikka uuden talon!
Puolilta päivin tuli vielä yksi auto ja siitä purettiin pellit ja muuta tavaraa.
Sehän on aita, Annika hoksasi samanlainen kuin naapurin uusi aita, jota hän oli aina salaa ihaillut.
Työmiehet ryhtyivät heti hommiin. Seppo työskenteli muiden mukana, heilui vasaran kanssa taitavasti.
Annika meni ulos:
Seppo, miksi – en minä tällaista pyytänyt, hän yritti sanoa.
Annika, älä murehdi, kaikki kyllä järjestyy. Mene vain sisälle, ulkona on jo kylmä.
Annika oli aivan ymmällään. Elämä oli opettanut häntä olemaan luottamatta miehiinjoista kaksi oli hänen elämässään ollut, mutta kummastakaan ei ollut onnea tullut. Siksi Annika oli tottunut selviytymään yksin, koskaan ei kukaan ollut aidosti huolehtinut hänestä. Nyt hän ei tiennyt, miten suhtautua tähän kaikkeen.
Rakentaminen jatkui kuitenkin täydellä tohulla. Muutamassa päivässä nousi uusi aita ja uusi lato, lattiat uusittiin, uuni korjattiin. Mutta Annika ei vieläkään uskonut, vaan mietti mitä Seppo oikein tavoitteli.
Mitä hän haluaa? Ehkä minun pitää tarjota edes maksu…
Mutta ei Annika omistanut sellaisia rahoja.
Maksetaan mitä voidaan, loput sitten myöhemmin.
Kun väsynyt mutta tyytyväinen Seppo tuli sisään, Annika sanoi:
Seppo, kiitän sinua sydämestäni. En edes ymmärrä, miksi teet tämän kaiken minulle…
Voi Annika, älä puhu tuolla tavalla.
Annika ojensi miehelle rahakuoren.
Ota nämä, ei tässä paljon ole mutta maksan kyllä kaiken takaisin.
Annika, hyvä ihminen, ei näin. Miksi? Miksi palkkiosta puhut?
Ota nyt, ota, työstä kuuluu maksaa.
Seppo lähti sanomatta sanaakaan. Hetken päästä Annika kuuli auton starttaavan.
Hän syöksyi ulosSeppo oli poissa. Miestä ei näkynyt seuraavana eikä sitä seuraavanakaan päivänä, eikä viikkoon
Annika ei tiennyt miten olla. Rintaa puristi syvä tuska. Hän ei voinut ajatella mitään muutahän oli rakastunut, kuin ensimmäistä kertaa.
Miksi loukkasin Seppoa? Kuinka nyt voin olla ilman häntä? Annika mietti, aivan kuin miestä olisi tuntenut koko ikänsä.
Nainen käveli tietä pitkin, tietämättä minne tai mitä varten. Naapuri, joka aina tiesi kaiken kaikkien asioista, pysäytti hänet.
Annika, älä aja pois tuota miestä, näetkö miten paljon hän on tehnyt sinun eteesi! Kyllä siinä on kunnon mies!
Eihän Seppo ole täällä kauaa ollut, Annika sanoi alakuloisesti.
Äläpäs yritä… hänen autonsa seisoo tuolla kylän risteyksessä yöstä aamuun, näen minä kyllä.
Siis missä, missä hänen autonsa? Annika kiirehti.
Tuolla, ihan kylän risteyksessä…
Annika ei kuullut enää mitään, hän jo juoksi: ehkä näkisi Sepon. Mutta se oli turha toivoei Seppoa, ei autoa.
Hän vaan pilkkasi minua, Annika ajatteli ja lähti kotia kohti.
Yöllä uni ei tahtonut tulla. Annika nousi, kietaisi huovan olkapäilleen ja meni portaille. Oli viileää, Annika kietoutui tiukemmin ja istuutui rapulle.
Miksi olen näin surkea… näin yksinkertainen? Annika itki ääneen.
Hän ei enää pidätellyt kyyneleitä ne valuivat vuolaana virtana.
Silloin joku juoksi hänen luokseen, otti syliin ja suuteli kuumia, kyynelistä märkiä poskia ja huulia.
Älä enää itke, Annika! pyysi Seppo.
Missä sinä olit näin kauan? Miksi lähdit?
En voinut lähteä minnekään, koska rakastan sinua.
Ja minä sinua, enemmän kuin elämää!
Annika painautui lujemmin enkelinsä rintaa vasten, jonka äiti hänelle oli lähettänyt.
Kiitos, äiti! Annika kuiskasi kyynelsilmin, mutta tällä kertaa ilosta.
