Miksi sinä minulle tänne tulit, äiti? Olethan auttanut koko elämäsi vain Ailaa, mene nyt senkin asian kanssa hänen pakeilleen! tokaisi pojistani Eero. Poika ei edes tarjonnut astua sisään, jäi seisomaan ulko-ovelle kuin lumiauran kuski tauolla. Äänenpaino oli kuin pakkaspäivän jää ja silmissä vilahti läpi ventovieras katse.
Eikö sinulla sydäntä säälille enää ole, poika? Etkö päästä edes omaa äitiäsi tuvan lämpöön? älähdin, enkä kyennyt pidättämään kyyneleitä.
Äiti, en oikeasti ymmärrä mitä sinä nyt tällä itkuvirrellä haet. Minulla on kiire, enkä ehdi turhia jaaritella, Eero murahti ja nykäisi ovea kiinni nenäni edestä. Samalla kuulin kälyn, yhdessä yössä lottovoitoksi muuttuneen Annukan äänen.
Eero, kenen kanssa sinä siellä höpötät? Annukka kurkkasi eteiseen. Mutta sehän on te, äiti? Mitäs ihmettä siinä ulkona palelette, tulkaahan nyt sisään!
Eero pyöräytti silmiään ja häipyi olkkariin, mutta minä raahasin jo kenkiä pois jalasta, sydän täynnä lämpöä (joskaan ei enää varpaita), kun käly päästi minut sisälle. Minulla kun oli nyt oikea asia.
Niin, olen minä pojalleni paskat housuissa ollut. Kaksi lasta minulla on: poika Eero ja tytär Aila. Kävi kuitenkin niin, että Ailaan kaatui aina apu ja huolenpito, kun ajattelin, että Eero pärjää omillaan. Hänhän oli aina sellainen veturi, joka porskutti ilman työntämistäkin.
Mutta jälkikäteen tajusin: poika ponnisti elämässään enemmän tai vähemmän siksi, että pystyi näyttämään, kuinka pärjäisi ilman äidin tukea tai euroja.
Ja euroja minulla oli olinhan sentään 20 vuotta hikipajoissa Ruotsissa. Mutta rahat sujahtivat aina Ailan taskuun. Nyt kaduttaa, sillä Aila ei osannut arvostaa pätkän vertaa: pahimmassa paikassa pesi kätensä ja jätti minut pulaan kuin märän villasukkaparin.
Lähdin Ruotsiin, kun Eero oli 18 ja Aila 16. Jäivät kotiin mummon kanssa, miestä ei ollut se lähti jo aikoinaan. Elimme niin tiukassa, ettei toukokuussakaan tuntunut kesäiseltä, joten Ruotsiin rynniminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta.
Ensimmäisillä kruunuilla laitoin talon kuntoon. Mamma riemuitsi, kun viimeinkin tuvan nurkkaan tuli lämpimät vedet ja sisävessa.
Siinä kohtaa Aila ilmoitti naimisiinmenohalun, vaikka olin sitä mieltä, että 19-vuotias on enemmän pentu kuin puoliso. Puolison löysi kuitenkin samasta kylästä ja muutti meille.
Siinä eivät lanko ja Eero tulleet toimeen yhtään. Eero löysi oman naisensa nopeasti ja muutti pois. Annukka, miniä, oli kasvanut lastenkodissa köyhä kuin kirkonrotta. Saisi valtiolta pienen yksiön, johon nuoripari asettui.
Aila totesi suoraan: Koska minä jäin kotiin, kuuluu kaikki minulle. Ja minä suostuin; Eerolla oli omat hommansa ja pyöritti sitä showta miten kykyni riittivät.
Sitten kävi kuten arvata saattaa. Oma äitini kuoli. Pian sen jälkeen Aila pisti paperit itsellensä ja miehelleen, eli erosi tyynesti.
Mitäs nyt aiot? kysyin tyttärelle.
Lähden sun kanssa Ruotsiin! Aila sanoi.
Niinpä, lähdettiin molemmat. Mutta työ kelpasi Ailalle vain siltä osin, että vähän rapsutti, tuhlasi rahat heti vuokraan ja ruokaan. Minä tein vanhammehnon siivoojanpestini firman asunnolla ja sain rahaa laitettua talteen. Sen mitä sain, Aila nappasi heti nyt piti saada kiinteistön Ruotsista.
Kun kotimaahan ei enää halunnut palata, ehdotti että vanha talo myydään ja ostetaan Ruotsista asunto.
Eihän sekään riittänyt. Myin torpan, kasattiin vähän säästöjä ja Aila halusi jo pankista lainaa. Mutta sitten tuli uusi mieskuvio, mies pisti puuttuvat rahat ja he muuttivat kaksioon.
En siinä rehkien ajatellut tulevaisuutta, vaikka olisi pitänyt. Kunnes sairastuin ja minusta tuli työkyvytön. Yritin Ailan luo niinkuin sovittiin, mutta hänpä sanoi, ettei pieneen asuntoon mahdu ja minun pitäisi parantua nopeasti ja palata hommiin.
No, päätin tulla Suomeen, mutta eihän minulla ollut kotia talo oli mennyt jo kauan sitten. Oli vain iso pelto tonttikylän laidalla, melkein hehtaari. Joko se pitää myydä tai rakentaa, mutta mistä hitosta rahat muka tähän?
Siksi minä päädyin Eeron ovelle, että auttaisi myymään sen pellon. Ei mitään muuta jäänyt vaihtoehdoksi.
Eero oli minulle yhä suuttunut, ei halunnut edes puhua, mutta Annukka ei pelkästään päästänyt sisälle, vaan keksi ratkaisunkin:
Äiti, mehän ollaan Eeron kanssa etsitty rakennusmaata omalle talolle. Jos vaan sopii, niin rakennetaan sinne, ja kun koti on valmis, sinä muutat meille, Annukka ehdotti.
Eero mutisi jotain epäuskoisena, mutta ennen illallista ei muistanut enää olla vihainenkaan.
Miniä ei päästänyt minua enää raiteille, vaan syötti, petasi pedin ja määräsi seuraavaksi aamuksi lääkärikäynnin.
Miksi sinä teet tämän kaiken minulle? piti kysyä.
Mulla ei ole koskaan ollut omaa äitiä, nyt vihdoin on, Annukka hymyili.
Niin siinä kävi: oma tytär pyörsi selkänsä, mutta miniästä löytyi se tuki, mitä aina kaipasin.
