Häitä ei tulekaan
Kirjoitan tätä vanhaan muistikirjaani, sillä eilinen ilta ei jätä minua rauhaan. Kun astuin olohuoneeseen, näin Hilla seisomassa peilin edessä mekko päällään valkoisessa, kevyessä, ja aivan kuin morsiankin pitäisi olla, kaunis ja lähes hauras. Hän kääntyi minua kohti, ja sellaista onnea hänen kasvoillaan en ollut aikoihin nähnyt.
Voi hyvä luoja, Hilla, sä oikein hehkut! henkäisin haltioituneena. Olen niin onnellinen sun puolestas. Nyt vihdoinkin oot avannut sydämesi uudelle, jättänyt menneen taakse, etkä enää muistele Ilkkaa. Olet tosi rohkea!
Sanoissani oli lämmin tarkoitus, mutta näin heti kuperan hymyn livahtavan pois Hillan huulilta. Hän ryhtyi ripeästi riisumaan pukua katsomatta minuun lainkaan.
Ehkä onkin hyvä riisua tämä, hän mutisi harppooisen nopeasti. Hääjuhlaan on enää kaksi viikkoa. Jos tälle käy jotain, en löydä enää toista samanlaista.
Tunsin, että olin mennyt liian pitkälle. Miksi piti mainita Ilkka? Menneisyys, joka olisi jo pitänyt haudata. Hilla oli jo surrut tarpeeksi varsinkin sen jälkeen, mitä Ilkka oli tehnyt.
Aiempina vuosina Hilla uskoi, että Ilkka olisi se oikea. Hän ajatteli tulevaisuuden olevan heidän yhteinen, kiinteä ja turvallinen. Vähitellen kaikki kuitenkin muuttui. Ilkka alkoi vetäytyä, keksiä syitä jättää tapaamisia väliin, arvosteli Hillan valintoja, kehotti lopettamaan lupaavan projektin töissä ja unohtamaan ulkomaanharjoittelun. Lopulta Ilkka vaati, että Hillan pitäisi vaihtaa kokonaan alaa.
Hillan perhe ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. He näkivät, miten Hilla muuttui ja katosi hiljalleen, mutta eivät osanneet auttaa. Keskusteluista tuli helposti kinastelua Ilkka oli onnistunut vakuuttamaan Hillan, että perhe vain kadehti heidän rakkauttaan ja yritti pilata sen.
Kunnes Ilkka ykskantaan hävisi. Ei selityksiä, ei jäähyväisiä jätti vain tuskan, surun ja lapsen, jonka Hilla päätti pitää, kaikesta huolimatta.
Kun katsoin, kuinka Hilla ripusti mekon takaisin, tunsin syyllisyyttä. Halusin hänen olevan onnellinen, en herättää kivuliaita muistoja.
Nyt pieni Ilkka juniori, pojanpoika, on jo neljä. Terävä ja utelias kaveri, joka kyselee lakkaamatta miksi taivas on sininen, minne pilvet menevät, mikä ötökkä tuo on. Päiväkodissa kasvattajat usein kehuvat hänen vilkkauttaan ja osaamistaan hän oppii nopeasti ja muistaa pitkiäkin satuja ulkoa.
Ilkka viettää suurimman osan ajastaan Hillan vanhempien, eli mummin ja papan, luona. He ovat ilolla ottaneet hoitovastuun valinneet kielipainotteisen päiväkodin, vieneet uimakouluun ja tanssitunneille. Hilla käy heidän luonaan useamman kerran viikossa, mutta ei koskaan viivy pitkään, sillä pojassa on häkellyttävästi samaa kuin isässään: tummat kiharat, hymynkare silmäkulmassa.
Jokainen hetki pojan kanssa satutti Hilla. Hän rakasti tätä koko sydämestään mutta muistot veivät mennessään. Kun poika syleili häntä, saattoi kyynel kihota silmänurkkaan. Hän kääntyi poispäin, etsi kassista jotain, kunnes pystyi taas jatkamaan.
Eräänä iltana Hilla haki poikansa vanhempiensa luota. Poika leikki lattialla, kasasi palapelejä keskittyneesti, ja Hillan tullessa hän pomppasi ylös.
Katso äiti! Melkein valmis. Tässä on talo, tässä puu, ja tähän tulee koira!
Hilla istuutui viereen, hymyillen vääjäämättä.
Olet taitava, sanoi hän ja silitti pojan päätä.
Äiti…? Missä minun isäni on? Päiväkodissa kaikilla muilla lapsilla on isä…
Hilla jännittyi. Hän yritti pitää äänensä vakaana.
En tiedä. Isä on nyt kaukana, mutta hän varmasti ajattelee sinua, rakas.
Miksi hän ei soita? Olisin halunnut kertoa, että opin sitomaan kengännauhan!
Hän on vain tosi kiireinen, Hilla mumisi nielaisten surunsa. Olen varma, että hän on ylpeä sinusta.
Poika mietti hetken, nyökkäsi, ja jatkoi palapelin kokoamista.
No, teen tämän talon loppuun niin hän näkee miten fiksu olen!
Hilla istui, silitti pojan tukkaa ja nieli kyyneleitä. Hän olisi halunnut sanoa jotain enemmän, lohduttaa, mutta sanat eivät tulleet.
Silti Hilla ei lakannut miettimästä Ilkkaa, pojan isää. Hän etsi selityksiä ehkä miehelle oli sattunut jotain, ehkä hän ei voinut ottaa yhteyttä. Toivo piti pystyssä.
Vanhemmat yrittivät puhua järkeä: mennyt on mennyt, keskity poikaasi. Ystävät sanoivat suoraan: Ilkka jätti sinut, hyväksy se ja jatka elämää. Hilla torjui kaikki, suojeli muistoja, selvitti yhä, yritti selvittää Ilkan olinpaikkaa, kyseli ja toivoi viestiä mutta mitään ei kuulunut.
Viiden vuoden jälkeen Hillan elämään ilmestyi joku uusi. Se tapahtui sattumalta: yhteisen ystävän synttäreillä. Mikael teki vaikutuksen rauhallinen, lämmin, aito suomalainen mies. Hän oli aidosti kiinnostunut siitä, miten Hilla voi, ja muisti, millaista kahvia tämä joi, keskusteli kollegoista ja tarjoutui auttamaan arjen pienissä käytännön asioissa. Hillan ei tarvinnut esittää, ja Mikael hyväksyi Hillan sellaisena kuin hän oli.
Mikael myös löysi nopeasti yhteisen sävelen Ilkka-juniorin kanssa. Ensitapaamisella poika tarkkaili uutta miestä ja piti tiukasti äidin kädestä kiinni, mutta Mikael istui lattialle ja kysyi, mistä piirretyistä poika pitää. Pian he jo yhdessä rakensivat legoja ja Ilkka esitteli ylpeänä lempilelunsa.
Ajan myötä Mikaelista tuli vakituinen vieras hän vei poikaa lähipuistoon, opetti pyöräilemään, luki iltasatuja. Kerran, Hillan yllättäessä heidät piirtämästä, Mikael sanoi rauhallisesti: Haluan olla hänelle oikea isä. Jos suostut, haluaisin adoptoida hänet.
Olin vilpittömästi iloinen Hillan puolesta. Hän muuttui: hymy kirkastui, silmissä kiilsi toivo, levottomuus lieventyi. Tänä iltana kuitenkin mokasin tulin puhuneeksi Ilkasta, menneestä.
Mutta Hilla suhtautui yllättävän järkevästi.
Olen kasvanut, hän sanoi kevyesti naurahtaen ja peitteli mekon kaappiin. Tajuan että tunteeni Ilkkaa kohtaan kuuluvat menneisyyteen. Joskus jopa kadun, että annoin pojalle saman nimen… nuoruuden typeryyttä. Miten jaksoitte kuunnella minua silloin?
Kosketin hänen kättään.
Aiotko hankkia pojan takaisin kotiisi?
Aion, Hilla vastasi vakavoituen. Mikael on puhunut siitä paljon. Hän on ehdottanut jopa pojan nimen vaihtoa… että ehkä se helpottaisi. Syntymätodistus pitäisi vaihtaa, jos adoptointi tulee.
Hän jäi tuijottamaan ikkunaa ja sadepisaroita.
Luulin ennen, että poika muistuttaisi aina menneestä. Mutta nyt ymmärrän: hän on minun poikani, kasvaa rakastavien vanhempien luona. Mummilla ja papalla on ollut tärkeä rooli, mutta vanhempia ei voi korvata. Mikael oikeasti tahtoo olla isä hänelle.
Oikein hyvä ajatus! innostuin. Voit kysyä, mikä nimi miellyttää poikaa. Ehkä hän sopeutuu helpommin muutoksiin.
Katsotaan aikanaan.
Tässä kohtaa Hilla hieman valehteli. Hän rakasti yhä Ilkkaa, eikä ollut päästänyt irti. Silti hänen oli myönnettävä tosiasiat: hänen ystävänsä olivat jo etääntyneet eivät jaksaneet enää kuunnella samaa tarinaa, perhekin alkoi olla varautuneempi. Oli aika päästää irti menneestä.
Häät Mikaelin kanssa koostuivat mielessä mutta vain puoliksi, sillä tunteet olivat ristiriitaiset. Mikael oli hyvä mies, muttei Ilkka. Rakkautta ei tullut, Hilla käytti Mikaelia ehkä enemmän kuin uskalsi myöntää.
Jos Ilkka palaisi… kaikki olisi loppuun asti hänen puolestaan annettavaa.
***
Häitä ei tule, huudahti Hilla ja pyörähti eteisessä kevyesti. Me mennään nyt eri teille!
Mikael näytti hämmästykseltä, eikä ensin selvästi ymmärtänyt. Häihin oli viikko; kaikki järjestelyt tehty, vieraat kutsuttu, menut päätetty. Ja nyt? Ei häitä?
Mitä sinä tarkoitat? Mikael sai sanotuksi. Hilla, tapahtuiko jotain? Voisitko selittää?
Mutta Hilla keräsi tavaroita, silmät loistaen ja hymyillen, aidon iloisena pitkästä aikaa.
Ilkka palasi! hän huudahti riemuun sekoittuneella äänellä. Tapasimme eilen, puhuimme kaikki läpi. En meinannut uskoa, että se on totta.
Hän pysähtyi hetkeksi, katsoi Mikaelia.
Kiitos näistä kuukausista, hän sanoi pehmeämmin. Sinun kanssasi oli turvallista, mutten koskaan rakastanut sinua oikeasti. Nyt en halua menettää mahdollisuutta todelliseen onneen.
Mikaelin sisin jäähtyi kylmäksi. Sama Ilkka yhä. Hän oli tiennyt Hillan miettivän toista, mutta toivonut ajan tekevän tehtävänsä.
Oletteko jo puhuneet? Mitä Ilkka sanoi tällä kertaa?
Hän ei selitellyt, Hilla sanoi terävästi. Hän vain kertoi tajunneensa, mitä menetti, ja etten ollut koskaan unohtunut.
Hilla jatkoi pakkaamista.
Juttelimme puhelimessa. Hänen vanhempansa painostivat häntä opiskelemaan ulkomailla, ja hänellä ei ollut mahdollisuutta ilmoittaa minulle muuta. Mutta nyt kaikki järjestyy me olemme yhdessä ja onnellisia!
Vieläkin Hillan mielessä kaikuivat Ilkan sanat: Vanhempani pakottivat Lontoon opintoihin tai kaikki yhteydet poikki. Olin pulassa, kortit blokattiin, ei edes omaa puhelinta.
Miksi et koskaan soittanut? Hilla oli silloin kysynyt vavisten.
En olisi pystynyt kohtaamaan. Olin heikko, tunsin häpeää, Ilkka myönsi.
Näissä sanoissa oli uutta lämpöä, ja Hillasta tuntui kuin koko menneisyys olisi liuennut siihen hetkeen.
Nyt olen täällä, enkä lähde enää.
Sama kaikui nyt Hillan sanoissa Mikaelille.
Hän siirtyi jo ovelle, tavarat mukana, päättäväisenä.
Pyysin jo kavereilta anteeksi ja kerroin, ettei häitä tule. Sinunkin on helpompi, kun saat olla rauhassa nyt. Älä soita, älä laita viestiä. En muuta päätöstäni.
Hän nosti laukut, huokasi ja lähti. Mikael jäi tyhjään huoneeseen.
Mies koetti pitää ulkokuoren kasassa, vaikka sydän särkyi. Olisi tehnyt mieli huutaa, kysyä miksi, mutta hillitsi itsensä ei halunnut näyttää epätoivoaan.
Entä jos kiirehdit? jos Nikit… Ilkka ei haluakaan jatkaa suhdetta, eikä aio tunnustaa lasta? Ehkä hän ei edes tee avioliittoehdotusta?
Hilla pysähtyi, käännähti ja silmissä roihusi intohimo ja suuttumus.
Hän kutsui vakavaan keskusteluun! Se riittää! Ja Ilkka ei ole sellainen kuin kuvittelet!
Hän nosti laukun, murahti: Voisit auttaa, mutta Mikael jäi paikoilleen. Hän näki, että nainen oli jo ajatuksissaan poissa menossa uuden unelman perään.
Totuus oli karu: Ilkka halusi vain puhumalla päättää menneisyyden. Uusi elämä oli jo alussa, mutta ilman Hillaa.
Hilla ei huomannut mitään. Hän oli valmis uskomaan mihin tahansa saadakseen unelmansa, vaikka ilmassa ei ollut enää muuta kuin varjoja.
Hän lähti, kaiken toivon latistamana, ehkä näkemättä totuutta. Mikael jäykisti itsensä, istui alas, veti verhon ylleen.
***
Ovi aukeni, ja Ilkka katsoi yllättyneenä. Kynnyksellä seisoi Hilla, matkalaukut käsissään ja hymy yhtä kirkas kuin ennen, katseessa odotus.
Ilkka oli jo ajatellut, että kaikki olisi ohi. Kun Hilla ryhtyi Mikaelin kanssa, Ilkka oli helpottunut. Nyt uusi elämä saattoi jatkua, ja kaikki vanha olisi vain kaunis muisto.
Ilkka oli soittanut Hillalle, toivonut lopullista päätöstä, ja ehdotti tapaamista neutraalilla kentällä. Mutta mitään muuta hän ei odottanut eikä halunnut.
Ja nyt nainen seisoi ovella, laukut mukana.
Ilkka! Nyt olen valmis. Me ollaan yhdessä!
Nainen astui eteenpäin, mutta Ilkka nosti kätensä.
Hilla Odota. Sinä et tiedä kaikkea.
Hillan hymy sammui.
Meillä piti olla keskustelu ja selvittää kaikki.
Olen naimisissa. Jo kaksi vuotta. Meidän elämämme on nyt toisaalla.
Hilla ei voinut uskoa, mitä kuuli. Pari sekuntia hän seisoi paikallaan, sitten pettymys ja viha nousivat pintaan.
Valehtelit siis! Ja minä jätin kaiken vuoksesi!
En koskaan luvannut mitään, Ilkka sanoi. Halusin vain, että pääset jatkamaan elämääsi.
Naisen pettymys muuttui raivoksi; laukku lensi lattialle ja vaatteet levisivät käytävään. Hän huusi, syytti, itki. Lopulta Ilkka joutui rauhallisesti taluttamaan hänet ulos.
Nainen jäi vielä huutamaan rappuun, ja naapurit hermostuivat. Lopulta tyyntyvä ilta koitti, ja Hilla lähti.
Ilkka tiesi, että tämä oli vasta alku. Teki mieli olla vain rauhassa, vaihtaa maisemaa. Hän avasi asuntopalvelun ja pohti uuden kodin etsimistä mahdollisimman kauas.
***
Hilla harhaili pitkin Helsingin katuja, kyynelten sumentama maailma ympärillään. Hän ei ollut enää varma, mitä tehdä, mihin mennä. Ajatukset palasivat Mikaeliin ehkä vielä olisi toivoa.
Tärisevin käsin hän painoi ovikelloa Mikaelin kerrostalossa. Mies avasi hetken kuluttua, kasvot tyynenä.
Mikael… Ymmärrän, että satutin sinua. Haluan pyytää anteeksi. Ymmärrän nyt, että onni löytyisi vain sinun kanssasi. Anna minulle vielä mahdollisuus.
Hän oli vilpitön, mutta sanat eivät lämmittäneet Mikaelia.
Hilla. Sinä valitsit. Lähdit. Minä hyväksyn sen.
Olin väärässä! En tajunnut, mitä teen! En…
Et lähtenyt minusta, vaan hänen luokseen. Valintasi oli selvä. Ja nyt, kun se ei onnistunut, haluat palata? hän kysyi.
Kyllä! Koska minä oikeasti rakastan sinua. Vain sinua.
Mikael mietti hetken, hymyili surullisesti ja sanoi päättäväisesti:
En enää usko sinun sanoihisi. Hyvästi.
Hilla jäi oven taakse, romahti porraskäytävän penkille ja antoi kyynelten tulla ei enää katkeruudesta vaan surusta. Hän oli nyt yksin, menettänyt kaiken.
***
Nukkumaan mennessä en voinut lakata ajattelemasta. Näin, miten kuluttavaa menneen haikailu voi olla, miten helposti silmät sulkeutuvat todelliselta onnellisuudelta. Tänä iltana opin joskus pitää rohkeasti laskea irti ja antaa menneisyyden mennä, jotta voi olla vapaa uudelle onnelle, jos sellainen joskus vielä eteen tulee.
