Olin yhtäkkiä raskaana kuudentoista vanhana, vaikka istuin vielä lukion penkillä. Tämä uutinen levisi kuin sumu aamun lahdilla meidän pienessä kylässä Kainuun metsien keskellä. Kyläläiset osoittelivat minua kuin muinaista jättiläistä, isäni ei tiennyt minne pakenisi häpeältään ja äiti vaikutti olevan pelkkää hiljaista tuulta. Isä ei kyennyt katsomaan silmiin: “Olisitpa vain jäänyt syntymättä! Mene nyt mummolaan, minä en tätä kestä.”
Lähdin siis Väylän toiselle puolelle Raijan, mummoni, vanhaan rintamamiestaloon. Talo natisi tuulessa ja lattiat olivat viileät öisin kuin avantoon astuessa. Kuitenkin jatkoin hiljaa eloani. Raskaus painoi erityisesti viimeisinä kuukausina apua ei tullut, kukaan ei pitänyt minua kädestä. Kun synnytys lopulta alkoi, terveyskeskuksen keltainen ambulanssi ehti hädin tuskin ajoissa. Silti selvisin, synnytin poikani, jonka nimesin Niiloksi, ja kasvatimme häntä yhdessä mummon katon alla.
Ihmiset supisivat, että pitäisi löytää mies, mutta minä en halunnut. Työskentelin kunnan vanhainkodissa ja elin Niilon vuoksi. Kun poika kasvoi isoksi ja lähti opiskelemaan Helsinkiin, minäkin lähdin töihin ulkomaille Italiaan sitruunapuiden alle.
En voinut lähteä aiemmin, koska en pystynyt jättämään lastani. Työ Italiassa oli kuin astuisi unessa toiseen maailmaan; lämpö ja keveys peittivät arjen murheet. Hoidin lempeää vanhaa signoraa, joka antoi minulle toisinaan 100 tai 200 euroa bonusta kuin kiitoksena. Näillä rahoilla sain vuosien saatossa Niilolle pienen yksiön Ouluun ja turvasin hänen alkunsa maailmalla. Rahalla kuitenkin oli oudosti voima: Niilo unohti kylän sekä vanhan mummon ja sulki oven menneisyydeltään.
Se teki minut surulliseksi, mutta jatkoin lähettämästä hänelle 500 euroa joka kuukausi, loput säästin itselleni en halunnut palata vanhaan, vinksahtaneeseen tupaan takaisin.
Vuodet vierivät. Kun Niilo päätti mennä naimisiin, maksoin häät ja autoin ostoksissa. Luulin, että nyt voisin säästää lopulta itselleni. Mutta viiden vuoden aikana syntyi kaksi lasta, ja pian, kun sota maailmalla alkoi painaa, miniä oli jälleen raskaana. Tuin perhettä edelleen taloudellisesti.
Siitä huolimatta sain kasaan 20 000 euroa tarpeeksi pieneen remontoituun asuntoon. Ystäväni myi sopivasti hyväkuntoisen yksiön ja sovimme kaupoista.
Kesällä palasin järjestämään paperiasioita ja notaaria, mutta Niilo tuli vastaan uutisen kanssa, joka oli kuin poutapilvi ukkosta ennen: “Äiti, me myytiin se yksiö. Ostettiin iso talo. Ensimmäinen maksu on hoidettu, mutta nyt sun pitäisi antaa rahat seuraavaan erään.”
“Kahdeksantoista tuhatta euroa?” vakahtelin, “ihan oikeasti? Minähän olen aikeissa ostaa itselleni kodin!”
“Mutta äiti,” hän kuiskasi kuin juhannusyössä, “meillä on kolme lasta! Ei niitä yksiössä kasvateta. Luotin sinuun.”
“Kai sun olisi pitänyt säästää itse jotain? Et edes sanonut tästä aiemmin. En anna koko summaa, ehkä joskus vähän… mutta en kaikkea,” sanoin, vaikka tuuli humisi aitan päällä.
“Äiti, eikö sulle muka ole väliä, missä sun lapsenlapset kasvavat?” hän jatkoi.
“Totta kai on! Joka kuukausi lähetin rahaa, olisitte voineet säästää edes vähän. Sinäkin voit vielä hankkia itsellesi kodin, jos vain haluat,” huokaisin. “Entä jos jotain odottamatonta tapahtuu? Sairastun? Mihin silloin menisin nukkumaan?”
“Saat tulla tänne mummolaan!” hän tokaisi.
“Jos niin käy, niin muuta itse lasten kanssa siihen mummolaan sitten,” vastasin kiukkuisena.
Päätin pitää pääni. En antanut rahoja pois, en voinut hukata kaikkea, minkä luulin viimein olevan minun. Niilo loukkaantui, ei enää puhunut minulle. Kuulin, että hän haki rahaa muualta, keneltä vain sai. Mutta eikö jokainen ole edes vähän vastuussa omastaan? Kuinka monta kertaa ihmisen pitää antaa kaikkea pois?
