Merkitsin tämän päivän muistiin, sillä elämä tarjoili jotain odottamatonta ja silti kovin suomalaista.
Saara Lehtinen sai kuulla miehensä suhteesta naapurimökkiin Karjalohjan mökkikylässä, kun hän meni lainaamaan suolaa kesäkurkkujen säilöntään. Oven avasi Arto, hänen oma Artonsa, jalassaan vain vanhat verkkarit ja hihaton aluspaita.
Arto? sain juuri henkäistyä.
Arto kalpeni, sitten punastui, ja taas kalpeni.
Saara… mä selitän…
Hänen takanaan ilmestyi naapurilta tuttu Tyyne, leskeksi jäänyt jo aikoja sitten. Tyynellä oli yllään vain ohut aamutakki, jonka alta näkyi paljas iho.
Arto, kuka siellä on? Tyyne kysyi, ja huomasi Saaran. Oi…
Siinä seistiin kolme aikuista hämmentyneinä eteisessä. Sitten käännyin kannoillani ja juoksin portille. Melkein juoksin.
Saara! Odota! Arto tuli perään unohtaen tyystin, ettei ollut housuissa.
Koko mökkitie, jossa oli kaksitoista mökkiä, ryntäsi katsomaan.
Arto Tapio Lehtinen, mökkiosakkeen puheenjohtaja, arvostettu mies, juoksi kadulla vaimonsa perässä pelkissä verkkareissa.
Nyt on sirkus, totesi vasemmanpuoleinen naapuri, Mikko.
Lukittauduin mökkiin sisälle. Arto hakkasi ovea.
Saara, avaa! Anna mun selittää!
Kuinka kauan? huusin oven takaa.
Mitä?
Kuinka monta vuotta olet käynyt hänen luonaan?
Arto oli hetken hiljaa.
Kaheksantoista, kuului hiljaa.
Kyyhdyin oven viereen lattialle. Kaheksantoista vuotta. Nuoremmalle pojalle, Oskari, tuli juuri täyteen kaheksantoista.
Portti narahti; pihalle asteli Tyyne. Nyt hän oli jo siististi pukeutunut ja kampannut hiuksensa.
Saara, tule ulos. Puhutaan järkevästi.
Painu matkoihisi, kyykäärme!
Saara, me ollaan aikuisia. Ei nyt mitään sirkusta.
Kokosin itseni, menin pihapenkille. Tyyne istui viereen, Arto seisoskeli syrjemmällä.
Kaheksantoista vuotta, huokasin. Miten näin kävi?
Muistatko, kun selkäsi teki tenän ja olit Laakson sairaalassa parisen kuukautta?
Muistin. Leikkaus, hidas toipuminen. Arto poltti herneet, tomaatit mätänivät. Silloin jo ihmettelin miten hän pärjäsi.
Mä autoin häntä, Tyyne jatkoi. Puutarhassa, ruoan kanssa. Ja…
Siitä se sitten, mutisi Arto.
Kaheksantoista vuotta! nousin seisomaan. Piditte mua narrina!
Ei sua pidetty, Tyynekin nousi. Sä elit omaa elämää. Me toista.
Omaa? Hän on mun mies! Lasteni isä!
Ja? Onko hän lopettanut olemasta miehesi? Onko lapset jääneet ruokkimatta? Onko mökki jäänyt hoitamatta?
Heilautin kättä, mutta Arto nappasi siitä kiinni.
Saara, älä.
Älä koske minuun!
Pääsin irti ja menin takaisin mökkiin. Pihalla mökkiläiset kuhisivat, uutinen levisi kuin savu kesätuulessa.
Hajotkaa jo siitä! karjaisi Arto ovelta. Sirkus loppui!
Kukaan ei lähtenyt.
Illalla istuin terassilla. Arto kulki ympyrää.
Saara, sano nyt jotakin.
Mitä tässä enää? Ero?
Ero? Me ollaan kuusikymppisiä molemmat!
Entä sitten? Eivätkö kuusikymppiset eroa?
Älä Saara nyt, hyvä ihminen. Ollaan eletty neljäkymmentä vuotta yhdessä!
Josta kaheksantoista vuotta olet elänyt Tyynen kanssa.
Olin sun kanssa! Paitsi… toisinaan siellä.
Toisinaan?
Noo… aina pari kertaa viikossa.
Kaksi kertaa viikossa kaheksantoista vuotta ei ole toisinaan, Arto. Se on järjestelmä.
Arto istuutui vastapäätä.
Saara, ymmärrä. Rakastan sua. Mutta Tyyne… hän on vain erilainen.
Parempi?
Ei parempi. Vain erilainen. Sinuun liittyy koti, lapset, velvollisuudet. Tyynellä saan olla vain minä. Pääsen irti.
Kiva, kun sinä saat “rentoutua”, minä suolaan kurkut!
Juuri sitä! Sinä olet aina puuhassa! Kurkut, marjat, hillot! Joskus haluan vain istua, ottaa oluen ja jutella.
Etkö voi jutella mun kanssa?
Sun kanssa puhutaan aina lapsista, lastenlapsista, puutarhasta. Tyynen kanssa puhutaan elämästä. Kirjoista.
Tyynekö lukee? yllätyin.
Tyyne, maatalon tytär, kirjoja?
Kyllä. Runot ja klassikotkin.
Naurahdin melkein ääneen. Arto ja klassikot.
Ja mitä nyt?
En tiedä. Päätä sinä.
Minä? Entä sinä?
Mä… Saara, mä olen jo kuusikymmentä kaksi. Eiköhän tässä kuuluisi rauhoittua.
Kenen kanssa? Mun vai Tyynen?
Arto oli hetken hiljaa.
Molempien?
Kourasin lähimmän esineen, lasipurkin. Heitin sitä, ohi meni, purkki rikkoutui seinään.
Mene pois!
Arto meni. Kaikkihan tiesivät minne.
En saanut unta. Mietin. Neljäkymmentä vuotta. Lapset, lastenlapset. Mökkitontti, jonka rakensimme yhdessä.
Ja kaheksantoista vuotta valetta.
Oliko se valetta? Ei Arto ollut koskaan luvannut ikuista uskollisuutta. Hän vain eli. Kanssani, ja Tyynen kanssa.
Aamulla Marja viidennestä mökistä toi mustikkapiirakan.
Saara, jaksamista.
Kiitos.
Tarvittaessa Jarmo voi antaa Artolle köniin.
Ei tarvitse. Ei me piltejä olla.
Mitä aiot? Mitä teet?
En mitään vielä.
Mä olisin ajanut ulos. Petturi!
Marja, käy Jarmo koskaan kolmosen Liisan luona?
Marja punehtui.
Mitäpä tuommoista?
Näin heidät vattupuskassa.
Se on ihan… eri asia!
Millä lailla?
Keskustelivat kasvimaista!
Halauksessa?
Marja paiskasi oven ja lähti.
Päivemmällä Mikko tuli.
Saara, tarviiko järeää apua? Perunamaa mökkiläisten puolesta?
Kiitos, ei.
Arto pyysi sanomaan että tulee illalla hakemaan tavaransa.
Perheverkkarit vai mitkä?
En minä tiedä. Välitin viestin.
Viesti välitetty, kiitos.
Illalla Arto tuli, hiljaisena.
Haen kamat.
Ota vaan.
Mennessä kysyin:
Arto, miksi juuri Tyyne? Mitä niin ihmeellistä hänessä on?
Hän pysähtyi.
En minä tiedä. Hänen kanssaan vain on helppo olla.
Onko mun kanssani vaikea?
Ei vaikea… Mutta sinä tiedät aina kaiken. Miten kurkut suolataan, milloin peruna istutetaan, paljonko annetaan joulurahaa lastenlapsille. Tyyne kysyy multa.
Tunnut itsesi viisaaksi?
Paremminkin siltä että mua tarvitaan.
Istahdin sängylle.
Arto, en minäkään kaikkea tiedä. Esimerkiksi sitä, miten eletään kun mies tapailee naapuria kaheksantoista vuotta.
Saara…
En tiedä miten lapsille katsotaan silmiin. Miten kerrotaan lapsenlapsille, miksi ukki asuu Tyynen luona.
Ei tarvi selittää!
Tarvitsee. Oskari ja perhe tulevat huomenna. Mitä sanon?
Sano että riideltiin.
Arto istui viereen.
Saara, jospa unohdetaan koko juttu?
Miten?
Tehdään niin ku ei mitään olisi tapahtunut.
Helppoa! Tyyne yli aidan, näet joka päivä. Unohdetaan?
No mitä ehdotat?
Kävelin ikkunan luo. Tyynä kasteli kurkkuja, samassa aamutakissa.
Tiedätkö mitä? Asu missä asut. Mutta lastenlapsille kerrot itse.
Saara!
Ja kurkut suolaat itse ensi vuonna.
En osaa!
Tyyne auttaa. Onhan se kirjaviisas.
Arto meni, nyssykkä kainalossa. Koko kylä tuijotti.
Yöllä heräsin ääniin. Joku kolusi pihalla. Astuin varovasti ulos. Artolla oli tomateilla hätä.
Mitä sinä nyt?
Kuumuutta lupaa, pitää avata kasvihuone.
Arto, sinähän lähdit.
Lähdin. Mutta tomaatit on mun! En anna niiden kuolla!
Hän hoiti kasvihuoneen ja katosi aidan yli.
Seuraavana aamuna Oskari ja perhe tulivat.
Äiti, missä isä?
Naapurissa.
Kylässä?
Asuu siellä.
Oskari istui alas.
Ai että?
Kerrotin suoraan kaikki, ilman yksityiskohtia.
Kaheksantoista vuotta?! Äiti, sehän tarkoittaa että silloin kun Eemeli syntyi…
Niin.
Oskari meni Tyynen pihalle. Kuului huutoa, sitten portti paukahti. Hän palasi.
Isä sanoo rakastavansa teitä molempia.
Sattumasta syntyi onni.
Äiti, ethän sinä… ehkä se oikeasti rakastaa.
Pystyisitkö sinä? Rakastamaan kahta?
En minä. Mutta isä nyt on omaa laatuaan.
Totta.
Lapsenlapsi juoksi pihalta.
Mummi, miksi ukki asuu täti Tyynellä?
Koska ukki auttaa Tyyneä kasvimaalla, vastasin.
Oskari nauroi.
Äiti, sinulla on huumoria…
Yöllä taas supinaa. Menin ulos. Arto kasteli taas penkkejä.
Oletko sekaisin?
Kuiva kesä, kaikki palaa!
Uusi perheesi odottaa, kastele siellä!
Tyynellä on oma kasvimaa!
No kastele sitä!
Tämäkin on tärkeä.
Anna letku, autan. Muuten olet täällä aamuun.
Kastelimme yhdessä. Sitten istuimme hiljaa penkille.
Arto, rakastatko enemmän minua vai Tyyneä?
Saara, älä…
Vastaa nyt.
Arto mietti.
Molempia, eri tavalla.
Miten niin?
Sinä olet kuin oikea käsi. Ilman sua en pärjää. Tyyne taas on kuin elämän juhla harvoin, mutta sykähdyttää.
Jos minua ei olisi?
Hui, Saara, älä.
Mutta jos. Menisitkö naimisiin hänen kanssaan?
Ehkä en. Silloin hänestäkin tulisi oikea käsi, eikä juhlia olisi.
Eli tarvitset molempia?
Näköjään.
Istuttiin ja katsottiin tähtiä.
Ehkä minun pitäisi ottaa juhlaa elämään.
Arto pomppasi.
Mitä! Millaista juhlaa?
Miehen vaikka. Mikko tarjoutui auttamaan…
Mikko?! Minähän…
Mitä sinä? Asut Tyyneä. Mh!
Se on eri asia!
Miksi?
Saara, et sinä ole sellainen!
Mistä tiedät? Ehkä aloitan klassikkojen lukemisen.
Et lue.
Alanpa vaikka.
Arto nousi.
Saara, puhutaan suoraan. Mitä sinä haluat?
Mitä sitten halusin? Että kaikki olisi kuten ennen? Niin ei enää tule.
Rauhaa. Saan säilöä kurkkuni ja leikkiä lasten kanssa.
Ja?
Se riittää. Asu missä haluat.
Eli?
Mene Tyynelle, tai tule kotiin. Kunhan et valehtele.
Jos Mikko tulee sulle?
Ei tule. Mikolla on Maarit ysiltä.
Sellaistako?
Arto, en ole sokea. Olen vain ollut hiljaa. Niin kuin muutkin.
Aamulla Arto tuli takaisin.
Saara, voinko varmasti tulla takaisin?
Vintillä sänky, hae ilmapatja ja nuku siellä.
Hän jätti nyssykkänsä. Naapurit katsoivat, supattelivat. Tyyne kasteli kurkkujaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Oskari astui kuistille.
Äiti, onko isä palannut?
Nukkuu vintillä ilmapatjalla.
Oletko sä pyhimys vai hölmö?
Hölmö minä. On myöhäistä muuttua.
Viikon päästä Arto muutti vintiltä alakertaan. Kuukauden päästä lopetin laskemasta, kuinka usein hän kävi Tyynellä. Vuoden kuluttua koko tarinan unohti koko mökkitie.
Uudet myrskyt pyyhkivät vanhojen yli. Liisa kolmoselta muutti Petrin luo, Marja taas Jarmon kanssa takaisin.
Minä suolasin kurkkuja, Arto rakensi uuden kasvihuoneen. Tyyne luki kirjaa aidan takana.
Mitä on rakkaus? Ehkä elää neljäkymmentä vuotta, kasvattaa lapset, rakentaa mökki ja sietää, ettei täydellistä ole olemassakaan.
Ei edes rakkaudessa.
Ehkä erityisesti rakkaudessa.
