Kaikki alkoi ihan tavallisesta kesäloman suunnittelusta. Minä ja vaimoni, vanha luotettava farmariautomme, reitti yli tuhannen kilometrin päähän ja mielessä kutkutti vapauden tuntu. Olemme aina rakastaneet autoreissuja juuri siksi, että niiden ansiosta saa mennä omaan tahtiin, pysähtyä milloin huvittaa ja poiketa risteyksestä hetken mielijohteesta. Ei aikatauluja, itkuisia lapsia junavaunussa tai siirrettyjä lentoja.
Mutta tällä kertaa teimme suuren virheen möläytin suunnitelmamme eteenpäin.
Yhdellä kesäisellä terassilla, kun pöydän ääressä istui sekalainen seurue, satuin lipsauttamaan, että lähdössä ollaan Lappiin parin viikon päästä ja vieläpä omalla autolla.
Ai! Milloin te ajatte? innostuivat heti Heikki ja Anneli, jotka istuivat vastapäätä.
Emme olleet koskaan olleet erityisen läheisiä heidän kanssaan, vain törmäilty yhteisissä porukoissa.
Viidentenätoista olisi lähtö, sanoin varomattomasti.
Sehän on just meidän loman aikaan! Heikki innostui ja laski haarukan kädestään. Meillä alkoi lomat kuudestatoista, meinattiin mennä junalla, mutta kaikki paikat täynnä, vain ne vaununpäädyt jäljellä. Päästäiskö teidän kyydillä? Maksetaan bensat puoliksi ja onhan siinä seuraakin, me ollaan kyllä ihan rentoja.
Katsahdin vaimooni ja tiesin hänen katseestaan: ehdoton ei. Yritin mumista, että auto on täynnä ja tykkäämme ajella rauhassa, paljon pysähdellen.
No eihän meillä ole kuin yksi matkalaukku! Heikki ei luovuttanut. Ja bensahan maksaa nyt hunajaa. Säästäkääs siinä puolet! Tulkaa vastaan, ei olla ihan vieraita.
Sujautimme vastentahtoisesti suostumuksemme, kun argumentti säästöstä alkoi painaa. Eihän siinä kehdannut kieltäytyä päin naamaa. Tavallinen suomalaisten lepsuus, josta saimmekin maksaa seuraavat kaksi viikkoa.
Hyvästä ei seuraa kuin harmia
Sovittiin tapaamisesta pihallamme viideltä aamulla. Me olimme valmiita ajoissa. Tavarat nätisti pakattuina: laukut, vesipulloja, työkalut, viltit. Heikki ja Anneli laahasivat paikalle lähes neljäkymmentä minuuttia myöhässä.
Joo, taksi myöhästyi, Anneli sanoi reippaasti anteeksipyytelemättä, raahatessaan perässään jättimäistä matkalaukkua ja muovikasseja eväineen.
Sovittiinhan, että mahdollisimman vähän tavaraa, huokaisin.
No, eihän nainen voi yhdellä paidalla koko lomaa pärjätä! naureskeli Heikki.
Liikennetetristä pelaten yritimme saada kaiken mahtumaan kyytiin.
Tunti matkan alusta ja meno muuttui painajaiseksi. Annelia alkoi ahdistaa, joten ilmastointi päälle täysillä hetken päästä Heikillä vilu. Musiikkini ei kelvannut. Sitten alkoivat loputtomat pysähdysvaatimukset: vessaan, kahville, jaloittelemaan, tupakalle.
Oma aikatauluni suunniteltu siten että ruuhkaisimmat kohdat sivuuttaisi sujuvasti oli tuhottu hetkessä. Sen sijaan, että olisimme pysähtyneet muutaman kerran, ajelimme kuin mikäkin tilausbussi.
Kulminaatiopiste saavutettiin huoltoasemalla.
Tankkasin täyteen, 180 euroa, menin autolle. Heikki mutusteli hodaria.
Miten maksetaan? kysyin toivoen pikaista tilinsiirtoa.
Sovitaan, että kun ollaan perillä, lasketaan kaikki yhteen ja jaetaan, ettei tarvitse säätää pikkusummien kanssa, Heikki vastasi olan yli.
Ei miellyttänyt, mutta vaimo kuiskasi älä riitele, kyllä he maksavat perillä. Niinpä nielin ärtymykseni. Moottoritieosuudetkin maksoin omasta pussista eivät edes kysyneet paljonko tuli hintaa.
Matkan ajan pariskunta nappaili omia voileipiään, muruset levisivät penkeille. Kaikki huomautukseni siisteydestä kuitattiin naurahduksella:
Kyllähän sinä siivot, auto se vaan on!
Perillä olimme yömyöhällä, puhki oikeastaan vain seuran vuoksi ei niinkään ajosta.
Oltiinhan me vaan teidän kyydissä
Aamulla, hyvin nukutun yön jälkeen, tapasimme vierastalon keittiössä. Esitin vihkoon kirjatut kulut.
No niin, sanoin rauhallisesti. Bensa maksoi 720 euroa, tietullit ja muut 150 euroa. Yhteensä siis 870 euroa, puoliksi 435 euroa teiltä.
Heikki miltei nielaisi teensä väärään kurkkuun, Anneli katsoi yllättyneenä.
Siis oikeesti 435 euroa?! Ei kai nyt sentään, Anneli parkaisi.
Niin, sovittiin että kustannukset puoliksi, toistin.
Heikki laski mukin pöytään.
Hei, sullahan olisi mennyt nuo rahat muutenkin eikö? Auto on sinun, bensa nyt pitää tankata joka tapauksessa. Me vain istuttiin kyydissä.
Pidäpä hetki, korotin ääntäni. Sovittiin selvästi etukäteen. Kestimme ylimääräiset pysähdykset ja tavarat, mukautuimme teidän tahtiin. Korvaus siitä oli reilua.
No jopas! Anneli tuhisi. Pitihän tästä nyt kivaa tulla, ei sentään näin tosikko olla. Olisit sanonut heti, olisi haettu kimppakyyti halvemmalla.
Siellä joku kuski olisi heittänyt teidät tielle murusista ja nalkutuksesta, totesi vaimoni.
No, Heikki veti yhteen. Voidaan antaa vaikka satanen-parisataa, symbolisesti. Mutta puolet hinnoista siitä, että ajatte omaan laskuun muutenkin järjetöntä. Meidän lomabudjetti laulaa jo muutenkin.
Nousin ylös.
Ei tarvitse maksaa. Pidä hyvänäsi. Mutta kotimatka teillä on sitten omasta takaa.
Anteeksi mikä? Heikki älähti. Täähän piti olla edestakainen matka!
Vain jos kustannukset jaetaan. Toivotan hyvää lomaa.
Omalla tiellä ja kotiinpaluu
Jäljellejäävät kymmenen päivää välteltiin toisiamme, vaikka samassa mökkikylässä yövyttiin. Kerran törmättiin rannalla he käänsivät selkänsä.
Matkan aattona tuli viesti: No, olkoon annetaan 200 euroa matkoista. Lähdetään yhdessä, Anneli ei kestä bussissa.
Jätin vastaamatta.
Me pakkasimme rauhassa, varmistimme öljyt, ja lähdimme aamun sarastaessa. Kotimatka oli täydellinen: omat kappaleet, sopivat pysähdykset ja rauha.
Myöhemmin kuulin yhteisiltä tutuilta, kuinka olin muuttunut keljuksi ihmiseksi. Että jätin ystävät pulaan Lapin korpeen jonkun satasen takia, ja että Heikki ja Anneli joutuivat matkustamaan bussivaihtojen ja stressin kautta ja siitä lähtien parjasivat meitä.
Mutta yksi asia meille jäi käteen: kokemus. Kun joku nykyään vihjaa ootteko menossa mökille, pääsiskö kyytiin?, vastaan ystävällisesti mutta painokkaasti: Me tykätään lähteä ihan kahdestaan.
Ja siitäpä opin suomalainen kohteliaisuus on hyvä asia, mutta omaa rauhaa ja reiluja pelisääntöjä pitää osata vaatia tarvittaessa.
